Arkisto: Moby Dick

”Moby Dick on monumentaalinen hengen tuote, jonka outo pakanuus hämmensi jo aikalaislukijat”, kirjoitin 10 vuotta sitten. Se tarkoitti, että myös nykylukija hämmentyy, vaikka en heti arvannut, että heidän joukossaan olisi myös Helsingin Sanomien uusi kirjallisuustoimittaja.

                      Kun Antti Majander peri Pekka Tarkan paikan kirjallisuuskritiikin portinvartijana, lehden tilaamien toimeksiantojen määrä putosi heti kolmannekseen siitä mitä se oli ollut edellisenä vuonna. Seuraavana vuonna tinkimisen varaa löytyi lisää.

                      Ikävässä tilanteessa lehden ulkopuolinen ammatinharjoittaja ei voi mitään, paitsi yrittää osoittaa etevyyttään. Herman Melvillen Moby Dickin arviota varten luin rinnakkain alkutekstin sekä uuden ja vanhan suomennoksen, tarkastelin klassikon vastaanottohistoriaa aikalaisista nykypäivään ja yritin avata sitä omintakeista amerikkalaista kielen ja kirjoitetun sanan kulttuuria, jossa Moby Dick ilmestyessään oli kuohuttava teos.

                      Toimituksen palaute? Julkaisukelvoton. Miksi? Siksi, Majander täsmensi puhelimitse, ettei arvostelussa ollut riittävästi ”juoniselostetta”.

                      Moby Dickin juoniseloste? Eikö se ole se, että miehet lähtevät merille, yksi palaa takaisin?  Korjausten jälkeenkin vika oli sama, minkä lisäksi Majander omaksui työnjohdollisen asenteen: lehden ”avustaja”, joksi eräät lehdet kriitikoita kutsuvat, niskoittelee.

                      Kaikille kuukausipalkkaa nostaville ei ole selvää onko kriitikko lehden alainen vai lehti kriitikon asiakas. Sen sijaan kaikki työtä elämässään tehneet ymmärtävät, mitä "niskoittelu" työnjohdon puheissa merkitsee – eräänlaista pyörtymistä oikealla hetkellä, kun keskustelua ei osata tai haluta jatkaa.

                      Tästä olen Majanderin kanssa yhä samaa mieltä. Jos lehti ei halua ostaa ulkopuolista asiantuntemusta vaan omien tuntemustensa avustusta, asiakassuhde kannattaa arvioida uudelleen. Tästä olen Majanderin kanssa yhä eri mieltä. Ei arvostelu ole ”liian vaikeatajuinen”, edes Helsingin Sanomien lukijoille.

                      Arvostelu julkaistiin Helsingin Sanomissa 2002, pitkin hampain, kahden kommentin tai – kuten alalla sanotaan – ”kainalon” kera. Pari muuta sisällä ollutta juttua maksettiin pois julkaisemattomina.

Herman Melville: Moby Dick (Moby Dick, or the Whale). Suomentanut Antero Tiusanen. Otava 2002

Kuinka Herman Melvillea luetaan?

Syyskuun terrori-iskulla oli monia valitettavia seurauksia. Kaunokirjallisten kielikuvien väärinkäyttö yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa oli niistä mitättömin.

Edward Saidille juolahti mieleen Herman Melvillen Moby Dick (1851). Palestiinalaissyntyinen newyorkilaisprofessori soimasi presidentti Bushia kapteeni Ahabiksi ja terroristijahtia valkoisen valaan metsästykseksi. Siinä kapteenilta meni järki ja miehistöltä henki. Said otaksui, että Ahab on traaginen hahmo, koska laivan tuho on hänen kostonhimonsa seuraus. Ilmeisesti hän unohti, että Moby Dick on fiktiota. Fiktiossa Ahab on traaginen hahmo, koska tuho on hänen vapautensa ja yksinäisyytensä seuraus. "Se on miehelle sopiva kuolema", kuten William Faulkner luonnehti.

Pequod-laivan kapteeni käy Raamatun Jahven ylivoimaiseksi ylistämää Leviatania vastaan, joten hän kyllä tietää lyövänsä päätään seinään. Toisinaan hänestä myös tuntuu, että seinän ”takana ei olekaan mitään”, ei minkäänlaista selitystä ihmistä riepovan universumin voimille. Mutta siinä on kuitenkin kylliksi, hän puhkuu.

Tässä mielessä Ahab ei muistuta virheensä oivaltavaa kuningas Learia vaan tappionsa kieltävää Miltonin Saatanaa: ”Taipumaton rohkeus ja uhma, / se voittamattomuutta todistaa.”

Saatanan ja Ahabin uhma on kirjallisuutta. Ahabin kuolema on juonifunktio. Sen ansiosta piste ei tunnu niin tylyltä ratkaisulta. Lukijaa on valmisteltu. Ääretöntä merkitystään vyöryttänyt merikin vaikenee: ”Kesyttömät fregattilinnut liitelivät ohi nokat kuin tuppeen työnnettyinä.”

Ihmisen tarvetta tuijottaa tuleen, hakeutua meren ääreen tai viettää arveluttavaa elämää rautatieasemien tuntumassa ei voi selittää.

”Pohdiskelu ja vesi liittyvät ikuisesti yhteen”, ehdottaa Ismael, Moby Dickin kertoja. Ja ehkä lähtemisen tunnelma helpottaa arjen roolisidonnaista ahdistusta. Ismael arveleekin pestautuneensa meriseikkailulle ”nähdäkseen tavoittamattoman häivekuvan, joka on avain koko elämään”. Lause on outo: harha konkreettisten kokemusten selittäjänä? Mutta se ei lopulta ole oudompi kuin laivan kapteenin mellestys, joka vie lukijan keskelle amerikkalaisen korkeakulttuurin ja hengenelämän perustavimpia ristiriitoja.

Suomalaisen kansankuvauksen perinteisiin kuuluu, että kirjoittaja peittelee omaa sivistystään. Kertomisen näköala on tavallisen ihmisen elämänpiiri, tai ainakin sivistyneistön siitä muodostama ihannekuva. Tämän seurauksena kirjallisuudentutkijat ovat joutuneet jälkikäteen todistelemaan, että kyllä Kivikin tunsi Cervantesinsa, ja että Haanpää oli lukenut Joycea niin tarkoin, että tuli lainanneeksi tältä pari novelliaihetta.

                      Toisin on Amerikassa. Tavallisten ihmisten tavallinen työ on olennainen osa Moby Dickin kudelmaa, mutta niin ovat myös Byron, Platon ja Descartes.

                      1800-luvulla amerikkalaisia pidettiin muutoinkin lukutaitoisena ja lukeneena väkenä. Myös ranskalainen aatelismies Alexis de Tocqueville tunsi tarinan maanviljelijästä, joka kyntäessään tuki kirjan auranvarteen. Kuuluisalla matkalla, josta syntyi poliittisen filosofian klassikko nimeltä Demokratia Amerikassa (1840), hän havaitsi asian toisen puolen. Amerikkalaiset lukivat, mutta melkein kaikki lukivat samat asiat.

                      Eurooppalainen harrasti runoutta ja hullaantui romaaneista. Amerikkalaista kiinnosti aikakauslehtien siveysoppi ja tosipohjaiset jatkokertomukset. Tocqueville arvelikin löytäneensä valtameren takaa yleisen mielipiteen hegemonian: ”Sen ei tarvitse pakottaa ketään, pelkkä vakuuttaminen riittää.” Kirjallisuudentutkija Ann Douglas arvelee hänen löytäneen ensimmäisen massakulttuurin.

                      1800-luvun alkupuolen amerikkalaiselta kirjallisuudelta edellytettiinkin pitkälti samoja asioita, joita nykyiset populaarikulttuurintutkijat arvostavat suomalaisessa iskelmässä. Se on parhaimmillaan, jos se leviää suurina sarjoina, sitä on helppo vastaanottaa ja se liittyy yhteisinä pidettyihin tunnekokemuksiin ja moraalikysymyksiin.

                      Vain muutama tärkeä kirjailija menestyi (Margaret Fuller, Harriet Beecher Stowe). Nerot säästyivät jälkipolville, joko tahtoen (Emily Dickinson) tai tahtomattaan (Melville).

Kirjoitetun sanan tärkeyttä Melvillen aikalaisille on yhtä vaikea liioitella kuin amerikkalaisten lukemisen allegorioiden erikoislaatuisuutta

                      Ranskalainen romantikko Jean-Jacques Rousseau kutsui luontoa ”kirjaksi”, koska lukeminen kuvasi ihmisen sisäistä kykyä saada maailmasta tietoa muutenkin kuin aistien välityksellä. Uuden Englannin puritanistinen runoilija Ralph Waldo Emerson kutsui luontoa ”Jumalan kirjoitukseksi”, koska merkit ja symbolit kuvasivat aineellisen maailman transitiivisuutta.

                      Ajatus vetosi Emersonin kalvinistiseen rappion ja perisynnin tuntoon, joka epäili tämänpuoleista elämää silmissä vilistäväksi harhaksi ja tuonpuoleista ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi. Mutta se vetosi myös hänen poliittiseen mielikuvitukseensa. Merkitystenkin tulee virrata eikä jähmettyä, Emerson kirjoitti, eikä kieli ole kuin pysyvä asunto vaan kuin hyvä hevonen. Se on tulkitsijan väline matkalla päämäärään.

                      Emersonin ajattelussa tekstin tulkinnasta ja merkitysten luonteesta tulee keskeinen moraalinen ja yhteiskunnallinen kysymys: kuinka merkitystä ilmaistaan ja mitä siitä etsitään?

                      Emersonin uskon ja politiikan perimmäinen ristiriita ei ehkä ollut ratkaistavissa, mutta hän korotti amerikkalaisen lukemisen allegorian toiseen potenssiin. Melville laski sen neliöjuuren. Vastaanotto oli hyytävä.

                      Valkoisuudessaan määrittämätön ja tyhjyydessään suunnaton valas tuhoaa kaiken eikä voita mitään, Ahab väittää kun Pequodin miehistön tarina on ohi. Viime sanoillaan hän pyyhki pois tapahtumien vertauskuvallisen sisällön kuten Job halusi pyyhkiä Jumalan muistin.

                      Melvillen vision radikaali kielteisyys lyö professori Saidia sormille. Melvillen aikalaisia, joille kirjalliset allegoriat olivat moraalisen viisauden lähde ja kalvinistisen kosmologian malli, se löi suoraan kasvoille.

                      Melville ei koskaan sano mitä hän ajattelee, yleisö purnasi. Mutta ainakaan hän ei sano mitä ajan vallitseva kirjallinen maku ja järki edellyttivät hänen sanovan. Tässä mielessä Moby Dick ei kuulu myöhäisromanttisen ironian, symboliikan eikä allegorioiden luokkaan. Se kuuluu änkytysten, muminan ja tuskanhuutojen luokkaan. 

    

1900-luvun ranskalaiset eksistentialistit lumoutuivat Melvillen romaanista, jossa jokin ”uhkaava massa taulun keskellä karkottaa kaikki kuvitelmat” eli totunnaiset tulkinnat. Sitä paitsi Ahab ei pidä olemassaolon mielekkyyden pohtimista fyysisen selviytymisen vastakohtana. Hänelle elämä ja kuolema ovat molemmat tietoisia valintoja.

                      Brittiläiset modernistit ihastelivat Melvillen mielikuvituksen äärimmäisyyttä ja juurettomuutta. Hänen totuutensa ei ollut minkään muun kuva, he arvelivat. Said arveli Melvillen tarkoittaneen, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Näin yksinkertaisesta opetuksesta puritaanitkin olisivat pitäneet.

Mutta tarkoittiko Melville, että miehistön kannattaakin painua meren pohjaan, jos kapteeni on sähköistävä puhuja joka ei tingi periaatteistaan? Ei. Hän tarkoitti, että kirjallisuuden pitää itkettää ja naurattaa.

Molemmat vaikutukset syntyvät päähenkilöiden roolijaosta. Ismael on kuin Emerson. Hänestä ongelmien kohtaaminen on sitä, että ne tulkitaan avarammin. Ahab on kuin David Bowien Starman. Hän haluaisi tulla lähemmäksi, mutta hän pelkää että hän räjäyttää tajuntamme.

Kommentti: Valkoinen hämärä

”Se voi tarkoittaa mitä tahansa", vitsaili Mel Brooks abstraktista ekspressionismista: "Sen täytyy tarkoittaa jotakin. Luulen, että se symboloi... symbolismia.”

”Tietenkin se on symboli”, vakuuttui D.H. Lawrence valkoisesta valaasta: ”Minkä? Epäilen ettei Melvillekään tiennyt tarkoin. Se siinä on parasta.”

                      Jackson Pollockin maalaukset ja Herman Melvillen romaaniklassikko ovat päteviä esimerkkejä amerikkalaisen estetiikan obskurantimmasta juonteesta.

                      Modernin taiteilijamyytin kannalta on tärkeää, että jotkut hiovat tuotantonsa ja luonteenlaatunsa vaikeutta suhteellisessa yksinäisyydessä, joko kaukana lännessä (Pollock) tai merellä (Melville). Sen otaksutaan suojaavan heitä yleisen maun turmelevalta vaikutukselta.

                      Klassikoiden ymmärtämisen kannalta voi olla tärkeämpää, että Lawrence ja Brooks ovat väärässä. Tavallaan.

                      Pollock sanoi roiskemaalauksistaan, ettei niitä pidä katsoa etsien vaan katsellen. Nykyfilosofi Gilles Deleuze sanoi Melvillen mestarillisesta novellista, ettei Bartlebyn (1853) nimihenkilö ole kirjailijan metafora eikä symboloi mitään. Sitten hän sanoi suunnilleen samaa Moby Dickista.

                      Amerikkalaisen kirjallisuuden psykoosi (Brooksin ”se voi tarkoittaa mitä tahansa”) ujuttautuu englannin kielen neuroosiin (Brooksin ”sen täytyy tarkoittaa jotakin”). Tästä skitsofreniasta syntyy Melvillen sanatarkkuus, Deleuze inttää, ”kirjallisuuden mestariteoksille ominainen vieras kieli siinä kielessä, jolla ne kirjoitetaan”.

Kommentti: Joskus suomentaja valitsee lukijan puolesta

”Kutsu minua Ismaeliksi.”

                      Maailmankirjallisuuden kuuluisin alkulause on ja pysyy. Muutoin Moby Dickin uudesta suomennoksesta arvaa, että Antero Tiusanen on huomioinut Herman Melvillen ympärille syntyneen valtava eksegeettisen tutkimuksen. Lisäksi Seppo Virtasen vuonna 1956 julkaistun vanhan suomennoksen meritermistö on korjattu, kustantaja vakuuttaa. Tarkan pilkun mies.

                      Ahabin virvatulipuhe luvussa 119 käy esimerkistä. Se ei kerro niinkään kahden ammattilaisen laadullisista kuin tyylillisistä eroista.

                      Virtasen ”sanaton, sijaton voima” herättää lyyrisen vaikutelman. Tiusasen ”voima joka ei puhu ja jolla ei ole paikkaa” herättää luottamusta. Jos Virtanen tulkitsee väärin, hän tekee sen epäjohdonmukaisesti, kuin sujuvan kynän lieveilmiönä. Tulen hengen ”sinä” vaihtuu käsittämättömästi Ahabin ”minäksi”. Tiusasella tulkinnanvaraisuuskin on johdonmukaista. Ahabin uho kasvaa zarathustralaiseksi isotteluksi.

                      Tiusasen tekstissä Ahab ilmoittaa omistavansa (”own”) tulen voiman, mutta Virtasen mukaan hän vain tunnustaa sen mahdin. Runous on taas Virtasen puolella. Mitä komeaa hintelän Daavidin uhmassa olisi ollut, jos hän olisi omistanut - tai edes luullut omistavansa - Goljatin raamit?

                      Suomentajat valitsevat lukijan puolesta, koska joskus täytyy. Huonona valintana pidän sitä, että kolonialismi peittää jälkensä. Virtasen kiiltävän musta neekeri on muuttunut korrektimmaksi, Tiusasen kiiltäväksi mustaksi. Vaikka ”kiiltävä afrikkalais-amerikkalainen” olisi tietysti ollut vielä korrektimpi.

                      Eroa kahdessa Moby Dickissa on siis niukalti. Vanhakin kelpaa. Otavan kustannuspäällikkö Minna Castrén on silti oikeassa. Hän muistuttaa, että uusi suomennos näkyy markkinoilla aivan toisin kuin uusintapainos. Tiusasen ja Castrénin kulttuuriteko on huomattava.