Parhaasta
päästä muistan Jarkko Laineen tarjoaman seuran ravintola Uudessa Apteekissa tai
Paavo Rintalan kutsun oman juhlaseminaarinsa puhujaksi – ja kutsun vielä kotiin
Kirkkonummellekin, jota ei tohtinut ottaa aivan tosissaan. Hyvänä, tai vähintään
hyväksyntänä, pidin sitäkin, että Kaiho Niemisen seuraava teos tuli
postiluukusta omistuskirjoituksella.
Arvostelu ilmestyi
Helsingin Sanomissa 1999.
Kaiho Nieminen:
Suomenniemeltä. Neljä ja puoli epookkia Jaakko Karjalaisen Suomen historiasta.
WSOY 1999.
Suomenniemeltä on tyylikäs,
kunnianhimoinen historiallinen romaani, jonka päätelmissä pienen ihmisen
vaikutusmahdollisuuksista tai virallisten fraasien uskottavuudesta ei ole
sinänsä mitään uutta. Lause lauseelta arvioituna se on kuitenkin tapaus
tekijänsä pitkässä tuotannossa.
Kaiho Niemisen kerronta ei
etene lyhyen toteamisen saattelemana, kuten kansallisen palkintoproosan
vallitseva tyyli edellyttäisi. Ainoastaan suuret linjat kuitataan sanapistolla:
”Kaikkea tapahtui, pitäjä eli”, Nieminen kirjoittaa, kun vuosi 1918 on takana
ja terrori laantunut.
Pieniä ja henkilökohtaisia
asioita kuvaavat lauseet ovat sen sijaan rikkaita yleiskielen ja savon
sekoitelmia. Reki ”niuskuu” penkereessä, pusseja ”tellätään” kyytiin ja piika
”nujuuttelee” rengin vieressä kun ”aamunkahju” virittää päivän. Pastissin eli
historiallisen tyylijäljitelmän vivahde tuntuu, mutta se ei jätä sellaista
harjoitetun taidekirjoittamisen jälkimakua, jota Jari Tervo ivaili uusimmassa
romaanissaan.
Tämä taas johtuu
siitä, että yksittäiset kohtaukset antavat tekstille katetta.
Niemisen
sepittämien ihmisten puheesta erottuu aina henkilöhistoria ja eleeseen kätketty
tunnetila, ikään kuin hyvässä näytelmäohjauksessa, jossa dialogilla on muukin
tarkoitus kuin välittömän tapahtumisen edistäminen.
Alaotsikon mainitsemat ”neljä ja puoli
epookkia Suomen historiasta” alkavat kansalaissodan kynnyksellä. Loiseksi
pilkattu heiveröinen huutolaispoika rekrytoidaan taisteluihin, sattumalta
valkoisten puolelle.
Kilometrien päähän
rintaman taakse eksyy harhaluoti, joka tekee Jaakko Karjalaisesta haavoittuneen
sankarin. Veriuhrin symboliarvo osoittautuu niin suureksi, että se innoittaa
pitäjän väkeä antamaan punaisille kaksin verroin takaisin. Erään joutavan
erakon teloittajaksi määrätään vastahakoinen, itkua niellen taipuva mies, joka
kantaa häpeäteosta Jaakolle kaunaa lopun ikäänsä.
Kohtaukset
kansalaissodasta ovat koskettavimpia, mitä kuluvana syksynä on julkaistu.
Draaman tasolla ne ovat loistavia, mutta Jaakon ulkopuolisuus suhteessa siihen,
missä hän kuitenkin on fyysisesti läsnä, on kirjallisuuteen luutunen
ideologiakritiikin perusrefleksi.
Kaikkea ”jalostavaa,
kohottavaa ja kirkastavaa”, jota kirkkoherran rouva epätoivoisesti etsii
resuisesta vapaussoturista, lähestytään yksioikoisen kiellon kautta. Tämä
johtaa sattuvaan kirjalliseen ironiaan: ainoa selitys, joka Jaakolle sodan
tarkoituksesta annetaan, on nide Välskärin kertomuksia. Mutta se johtaa myös
älylliseen vaihtoehdottomuuteen ja pessimismiin, joka on ristiriidassa Niemisen
luonnekuvien humaanisuuden kanssa.
Kotimaiset
nykykirjailijat eivät ylipäänsä lähesty menneisyyden elämää abstraktien
ideoiden tai aikalaisten tietoisten toiveiden näkökulmasta. Sellainen
tunnistetaan automaattisesti sivistyneistön ja vanhan ajan porvariston
haihatteluksi.
Koulukirjojen
selkeän ja johonkin päämäärän suuntautuneen historian torjunta on tietysti eräs
ratkaisu ajan ja menneen tapahtumisen sanelemaan ongelmaan. Ääriesimerkkinä kannattaa mainita Juha
Seppälän Sydänmaa (1994), sukuromaaniksi luonnehdittu teos, josta kuitenkin
puuttuu perimyksen ja seuraannon käsitys melkeinpä tyystin.
Seppälän aika on
aikaa sinänsä, ”häiriötöntä ja rauhoittavaa”. Siihen ei sisälly sukupolvet
lävistävää historiaa, josta kirjailija voi ammentaa persoonallisen ymmärryksen
ylittäviä arvoja tai muita hengen museokokoelmia. Ajan kulku on kuin ruletti,
jossa pelillä ei ole muistia, eikä todennäköisyys voi siksi laskelmoida tulevaa
kohtaloa.
Ero kansallista
lähihistoriaa useasti tilittäneeseen Antti Tuuriin on merkitsevä, mutta ei
kaikilta osin niin suuri kuin voisi kuvitella.
Vaikka Tuurille se
mitä todella tapahtui voi olla ensiarvoisen tärkeää, myös hänen
menneisyyskuvistaan käy monin paikoin ilmi tietty kansanomainen
välinpitämättömyys tai likinäköisyys - vaikkapa tyyni soutelu järvellä samalla
kun korkea-arvoiset diplomaatit viettävät unettomia öitä puntaroidessaan omaa
urakehitystään ”muuttuneessa maailmantilanteessa”.
Paikalliseen elämänpiirin juurtunut
suhteellisuus ei kenties ole järin sivistynyttä ja tiedostavaa, mutta
maailmanhistorian vastavoimana se voi olla sattuvaakin.
F.E. Sillanpään
esimerkin myötä kirjallisuuteen on kehittynyt suoranainen sisäinen pakko
kirjoittaa sana ”kansa” lainausmerkkeihin. Hurskaan kurjuuden isäntien ja
torpparien kannalta edes sortokausi ei ollut niin huonoa aikaa kuin kansallista
itsenäisyyttä ajavat herrat väittivät. Kohosihan talon karjakanta ”noina
vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevostenkin luku
lisääntyi kahdella”.
Jaakko Karjalainen
onkin Toivolan Juhan sukua.
Hän tai muut
pitäjän pienimmät eivät näytä huomaavan asioita, joita Sirkka Arosalon tärkeä
väitös piti vuoden 1918 taustatekijöinä: työväen palkat eivät parantuneet 25
vuoteen, vaikka talous kasvoi kohisten; työläisiltä puuttui sosiaaliturva ja –
kunnallisen äänioikeuden puutuessa - poliittisen vaikuttamisen mahdollisuus;
maanomistus keskittyi; Suomi menetti länsimarkkinat maailmansodan vuoksi ja
itämarkkinat jäivät lokakuun vallankumouksen loukkuun.
Yhtä kitsaasti
suomenniemeläiset antavat merkkejä Jari Ehrnroothin kuvailemasta
koteloituneesta, ”arkaaisesta” vihasta. Puretut kaunat ovat mitättömiä kuin
tavanomaisissa suomalaisissa henkirikoksissa. Pinnan alta nousevan demonisen
pahan sijaan kyse on ikään kuin normaalien estojen höltymisestä. Sen taas
Nieminen kuvaa sotatilan seurauksena eikä syynä.
”Aikansa kutakin”,
hän kirjoittaa.
Vuosien kuluessa
Jaakkokin hieman miehistyy, mutta katoaa yhä enemmän omaan sisäiseen elämäänsä,
pois merkityksettömästi toimivasta maailmasta - pois jopa kertojan havainnon
ulottuvilta.
Romaanin alun ja lopun solmii yhteen
kahdeksatta kymmenettä itsenäisyyspäivää juhliva isänmaa. Se on löytänyt
dementoitunen Jaakon seisomaan ministerin rinnalla, yhdessä muiden vielä elossa
olevien vapaussoturien kanssa.
Kaukaisesti
kuuluvasta puheesta erottuu sana ”kunniavelka”, jolla on merkitystä vain
meneillään olevan rituaalin, ei Jaakon eletyn elämän kannalta. Se kuuluu siis
nykyhetkeen, eikä menneeseen, jonka virallinen puheenparsi peittää yhtä
varmasti kuin Jaakko sen unohtaa.
Tästä
kansallisesta unohduksesta Kaiho Nieminenkin löytää tarvitsemansa verukkeen. Verukkeen
nojalla hänen tai oikeastaan edes
lukijan ei tarvitse enää enempiä pähkäillä muistin ja menneisyyden arvioinnin
suurten kysymysten parissa: ”Ainoa minkä voi toisille antaa, on muisto siitä,
että olihan se ihminen, lihaa ja verta, eikä eläissään asettunut kenellekään
tuomariksi.”
Tällaista tekstiä
selatessa jaksaa sittenkin odottaa niitä todellisia uusia kirjallisia avauksia.
Lukeminen, jota on viime aikoina haluttu kuvata mielen virkistämiseksi, älyn
kehittämiseksi tai muuksi talouselämän alihankinnaksi, saa vähitellen
joutilaisuutta muistuttavan luonnollisen muodon. Suomenniemeltä on kiireetön ja
uhoamaton teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti