Aikamme ajattelijoita: Poliittinen taloustiede

Vain muutama päivä Sauli Niinistön vaalivoiton jälkeen Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) johtaja Matti Apunen toivoi Suomeen ”ideologista korjaussarjaa”, jolla ”rakennetaan jämäkkä 21. vuosisadan liberaali demokratia ja sen takeeksi vauras keskiluokka”. Mutta mitä se tarkoittaa ja mitä Apunen oikeasti haluaa?

                      Sitäkö, että yhteiskunnan eriarvoistuminen katkaistaan jämäköin toimenpitein, ja että keskiluokka ryhmittyy avoimesti vaatimaan tulonjakoa, jolla se saa todellista panostaan vastaavan tuoton teknologia-vetoisesta tuottavuuden kasvusta?

                      Vai sitä, että valtio ryhtyy Saksan mallin mukaisiin toimenpiteisiin, joilla teollisten työpaikkojen pako halpatuotantomaihin hankaloituu?

                      Vai vielä sitäkin, että seikkaperäinen julkisen sektorin Stakeholder-analyysi avaa etujärjestöjen, intressiryhmien, yksityisten yritysten ja hyvä-veli –verkostojen roolin, ja arvioi onko niiden vaikutus lainsäädäntöön ja päätöksentekoon oikeassa suhteessa niiden yhteiskunnalla antamiin panoksiin?

                      Periaatteessa vastauksen pitäisi olla ”kyllä”, ”kyllä” ja ”kyllä”. Nämä kolme aloitetta muodostavat rungon amerikkalaisen politiikan tutkijan Francis Fukuyaman artikkelissa ”The Future of History” (Foreign Affairs, Jan/Feb 2012), jota Apunen omassa kolumnissaan kutsuu ”yhdeksi tämän vuosikymmenen kiinnostavimmista poliittisista analyyseista” (”Elämän valttikortit”, HS 14.2.2012).

                      Käytännössä vastaus lienee kuitenkin ”ei”, ”ehdottomasti ei” ja ”kyllä siinä tapauksessa että analyysi rajataan koskemaan vain ammattiyhdistysten toimintaa”.

Perustan päätelmäni siihen, ettei Apunen ylistävästä sävystään huolimatta mainitse yhtäkään Fukuyaman ”korjaussarjan” todellisista aloitteista. Kolumnissa ne korvataan suomalaisen presidentinvaalin herättämällä vahingonilolla, editoiduilla lainauksilla joissa Fukuyaman alkuperäinen ajatus hämärtyy sekä Apusen omilla väärinkäsityksillä, joista käy ilmi lähinnä se, ettei poliittisen taloustieteen perustermien tuntemus ole EVAn johtajuuden edellytys.

1.

Monia Apusen ratkaisuja voi toki ymmärtää.

                      Ei ole helppoa sovittaa toisiinsa keskiluokan tilannetta Suomessa ja valtameren takana, vaikka se tarjoaisikin tilaisuuden pönkittää omia ajatuksia kansainvälisesti tunnetun tutkijan nimellä. Fukuyama kirjoittaa:

In 1974, the top one percent of families took home nine percent of GDP; by 2007, that share had increased to 23.5 percent.

                      Meillä yhteiskuntaluokkien repeäminen ei ole ollut näin jyrkkää, eikä elintason stagnaatiosta voi puhua samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa, jossa (Fukuyama jatkaa) keskiluokan vakavaraisuuden kehitys perustui pikemmin illuusioon kuin siihen että työtä tekevät perheet saivat oikeudenmukaisen osansa talouskasvusta – aluksi toimeen tultiin niin, vaimot rekrytoitiin työelämään, mikä oikeastaan kertoi kotitalouksien tuottavuuden laskusta, sitten synnytettiin keskiluokan varallisuuskupla katteettomilla asuntolainoilla.

                      Vielä mahdottomammaksi Apusen tilanne muuttuu, jos ja kun hän yrittää rinnastaa toisiinsa kokoomuksen uusimman vaalivoiton Suomessa ja poliittiset ruohonjuuriliikkeet Yhdysvalloissa, jotka avaavat ja sulkevat Fukuyaman artikkelin.

Occupy Wall Street ei saa liikkeelle samoja kansan syviä rivejä kuin poliittista agendaansa suuremmalla menestyksellä julkisuuteen vienyt Tea Party –liike, Fukuyama uskoo, mikä tietysti voi kuulostaa samalta kuin demarien (taas) aneeminen vaalisuoritus ja (jatkuva) kokoomuksen menestys. Analogian ongelma on kuitenkin siinä, että Tea Party –liikkeen oikeistovirtauksessa keskiluokka ampuu itseään jalkaan, joten niinkö myös kokoomuksen kulkueessa?

Fukuyama kirjoittaa: One of the most puzzling features of the world in the aftermath of the financial crisis is that so far, populism has taken primarily a right-wing form, not a left-wing one. In the United States, for example, although the Tea Party is anti-elitist in its rhetoric, its members vote for conservative politicians who serve the interests of precisely those financiers and corporate elites they claim to despise.

2.

Vielä on syytä mainita kolmas seikka, jonka nojalla on Fukuyaman artikkeli sopii huonosti Apusen sille antamaan lokeroon. Se liittyy merkilliseen imago-säätämiseen, jossa kokoomus pitää itseään muodollisesti Yhdysvaltain republikaanisen puolueen veljespuolueena, mutta jos epämuodollisesti puhuttaisiin, republikaanien enemmistö pitäisi kokoomusta tyypillisenä eurooppalaisena sosialistipuolueena.

                      Asia havainnollistuu, kun lukee ensin Apusen kolumnin ja Fukuyaman artikkelin, ja sitten Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehen Marko Junkkarin artikkelin viime viikonlopulta.

                      Apunen kirjoittaa miten demareista on tullut julkisen sektorin puolue, joka puolustaa ”myyttistä” hyvinvointivaltiota ”hinnalla millä hyvänsä”. Fukuyama kirjoittaa ”ideologisesti aneemisesta” eurooppalaisesta vasemmistosta, joka näköalattomasti tyytyy puolustamaan sellaista hyvinvointivaltiota, ”johon meillä on varaa”. Junkkarin artikkelissa tämä tehtävä on sellaisenaan periytynyt demareilta kokoomukselle, joka nyt on uusi ”valtionhoitopuolue”, eikä Apusen kiihtynyt retoriikkaa tee aatteellisesti hämärtynyttä todellisuutta yhtään sen kirkkaammaksi. Junkkari kirjoittaa:

                      Pääministeri Jyrki Kataisen kuuden puolueen sateenkaarihallituksen kausi on ollut vaikea. Hallitus ei niinkään hallitse kuin lähinnä hallinnoi. Tähän hallinnointikykyyn tiivistyy eräällä tavalla kokoomuksen menestys. Puheenjohtaja Katainen perustelee harvoin päätöksiään ideologisesti. Hän ei julista, mikä on oikein ja väärin, vaan korostaa sen sijaan "vastuunkantoa" sekä päätösten "järkevyyttä" ja "välttämättömyyttä". Kokoomus pyrkiikin asemoimaan itsensä politiikan yläpuolelle viestiessään, että se tekee faktoihin perustuvia vastuullisia päätöksiä. Sen sijaan muut puolueet ja etenkin vasemmisto "politikoivat" (”Suomi siirtyy porvarivaltaan”, HS 26.2.2012).

                      Junkkarille Katainen on ”kameleontti” joka ”puhuu köyhien auttamisesta kuin demari ja kulutuksen verottamisesta kuin vihreä”, joten ideologisesti oikeaoppisten intressiryhmien tehtäväksi jää tunnustaa oikeaa kokoomuslaista väriä. Sitä Apunen myös yrittää piikitellessään vasemmistoa ”suvaitsevaisuudesta, juu” ja kiittäessään oikeistoa moraalisesta rohkeudesta talouden ”vaikeissa” päätöksissä.

Itse en kuitenkaan näe päähallituspuolueiden lisäsopeutustarve-neuvotteluissa suurta aatteiden kuilua, enemmän kuulosta siltä kuin demarit toistaisivat yhden kansainvälisen luottoluokituslaitoksen mantraa (kovat julkisen talouden leikkaukset voivat vaarantaa talouskasvun, sanoo Standard & Poor’s) ja kokoomus toisen (verojen korotus leikkausten kustannuksella voi vaarantaa talouskasvun, sanoo Moody’s).

No, vaikeaa tästä tietysti onkin valita, kun kolme A:ta edellyttää puhtaita papereita molemmilta.

3.

Johtaja Apusen hämmennys Suomen ja Amerikan erojen ja Suomen sisäpolitiikan yhdenmukaisuuden osalta on siis ymmärrettävää. Entä – vielä lopuksi – ne Apusen ratkaisut ja näkemykset, joita ei voi ymmärtää?

                      Talouselämän rahoittamana toimijana Apunen voi varmaan olla Fukuyaman kanssa samaa mieltä siitä, että ”ideologinen korjaussarja” edellyttää edustuksellisen politiikan ylivaltaa suhteessa talouteen ja aloitteellisempaa valtiota, mutta väärinkäsityksien välttämiseksi sitä ei ole syytä sanoa ääneen. Siksi nämäkin painotukset ovat mukana ”yhdessä vuosikymmenen kiinnostavimmista analyyseista”, mutta eivät Apusen kolumnissa.

                      Vaikeampi sen sijaan on selittää Apusen tapaa muotoilla Fukuyaman ajatus globalisaation haasteista ja mahdollisuuksista. ”Suomeksi” sanottuna, Apunen kirjoittaa, ”tarvitsemme vakuuttavan kasvuohjelman”.

                      Suomeksi, juu, mutta näin se sanotaan englanniksi:

                      Globalization need be seen not as an inexorable fact of life but rather as a challenge and an opportunity that must be carefully controlled politically. The new ideology would not see markets as an end in themselves; instead, it would value global trade and investment to the extent that they contributed to a flourishing middle class, not just to greater aggregate national wealth.

                      Oma käsitykseni on, ettei talouskasvun esittäminen keskiluokan menestymisen ainoana ehtona ole sama asia kuin todeta, ettei keskiluokan menestys ole kiinni ainoastaan talouskasvusta. Apusen ja Fukuyaman käsitysten kuilu myös kasvaa, kun palataan tarkastelemaan kolmea alussa mainittua aloitetta - jotka Fukuyama siis asettaa isomman BKT:n edelle ja joista Apunen vaikenee kokonaan.

                      Lopullisesti eri maailmoihin politiikan tutkija ja EVAn johtaja erkanevat tässä Apusen kolumnin kohdassa:

                      Uuden ideologian olisi muotoiltava julkinen sektori uudelleen ja ”vapautettava se riippuvuussuhteesta nykyisiin osakkaisiinsa”, joilla hän tarkoittaa ammattiyhdistyksiä.

                      No, juu ei. ”Hän”(Fukuyama) tarkoittaa julkisen sektorin osakkaita koko siinä laajuudessa, jossa poliittinen taloustiede on tottunut tätä termiä käyttämään.

Jos esimerkkinä olisi vaikkapa terveydenhuollon uudistus, Stakeholder-analyysin (SA) tehtävänä on eritellä henkilöt tai yleensä ryhmät, jotka ovat osakkaina terveydenhuollon kokonaisuudessa, arvioida heidän äänivaltaansa suhteessa panokseen – ja löytää ne mahdolliset ryhmät, joiden ääni ei kuulu.
Julkisen sektorin osakkaita tässä tapauksessa olisivat mm. yksityiset ja julkiset rahoittajat, kansalliset tai poliittiset toimijat (lainsäätäjät, kuntapäättäjät), vakuutuslaitokset, intressiryhmät (ammattiyhdistykset, lääketieteelliset yhdistykset), yleishyödylliset yhdistykset, yksityiset alihankkijat (lääketehtaat, yksitysisairaalat, laitevalmistajat), heidän intressiryhmänsä ja lopulta tietysti palveluiden kuluttajat.

4.

"Stakeholder"-termi on siis hieman monimutkaisempi kuin Apunen asiayhteyden perusteella arvasi, mutta olennaisen sisällön voinee silti yksinkertaistaa yhteen kysymykseen: minkä panoksen EVA oikeastaan antaa yhteiskunnalle, ja onko sen vaikutusvalta intressiryhmien äänenä panokseen suhteutettuna suurempi kuin vaikka Julkisten ja hyvinvointialojen liitolla?

Kukapa tietää, mutta sen me nyt tiedämme, ettei puoluekannaltaan ”republikaaniksi” ilmoittautunut Matti Apunen olekaan huumorimies vaan kuin kuka tahansa keski-ikäinen mies: hän kuvittelee tietävänsä taloudesta sitä enemmän mitä oikeistolaisempia hänen mielipiteensä ovat.

Kts myös

Aikamme ajattelijoita: Suvaitsevaisuus