tiistai 26. marraskuuta 2013

Ergodinen epistemologia ja muuta sen sellaista



Tietoni asiasta perustuvat lähinnä Tony Richardsonin ohjaamaan elokuvaan Kun hymy hyytyy (1960), mutta käsittääkseni perinteiseen englantilainen revyy-ohjelmistoon kuului jonglööri, runonlausuntaa, koomikko, opettavainen allegoria tai moraalinen opetus sanotaan nyt vaikkapa viinan vaaroista sekä yhteislaulua. Eikä kokonaisuuteen tarvitse tehdä kovin suuria muutoksia, jos kyseessä revyyn sijaan on englantilainen postmoderni romaani.
                      Jonglöörin sijaan Ali Smithin romaanin Oli kerran kello nolla (Otava) alkaa surrealistisella esityksellä. Kuntopyörää polkevan miehen ”silmien ja suun päällä näyttäisi olevan kirjeluukun läppä”, ja niin edelleen. Sitten lavalle tulee koomikko, joka kertoo jutun passikuvista, sillä monet lavakoomikoiden vitsit perustuvat kuulijoille tuttuihin juttuihin.
Tai oikeastaan romaani jatkuu ikään kuin tavallisena romaanina, jossa muistetaan nykyisin aikuisen Annan hankalaa sopeutumista opiskeluelämään. Passikuva tulee mukaan siinä, että passikuvassa Anna on synkkä, juro, tyytymätön ja surkea:
”[--] tämä on se minuus jonka kanssa hänen on elettävä kunnes hän saavuttaa kunnianarvoisan kahdenkymmenenseitsemän vuoden iän, jolloin hän on kokonaan eri ihminen, jolloin kaikki on toisin, elämä on helppoa, siinä on järkeä, osaset ovat loksahtaneet paikoilleen.”

Passikuvavitsiksi tämä on ihan hyvä, ja minä pidän passikuvavitseistä. Esimerkiksi Tenavat-sarjakuvasta, jossa Tellu lupaa antaa pikkuveljelle niin kovan selkäsaunan, että ”passikuvasta saa näköisen vain rypistämällä”. Itse kirjoitin Petri Tammisen esikoisesta, että se on jotakin ”passikuvan ja oikean kirjallisuuden välimailta”.
Vitsien vika on kuitenkin siinä, että kiertävät niin nopeasti, tai ne ovat niin ilmeisiä, että ne keksitään koko ajan uudelleen. Smith esimerkiksi on keksinyt uudelleen amerikkalaissa Sit Comissa käytetyn running gagin. Myös Ensisilmäyksellä-sarjassa on takautumia opiskeluvuosiin, ja myös siinä podetaan tunne- ja identiteetti-elämän huolia, joiden ratkaisu jätetään tulevaisuuden minälle. Ja vitsin ponsi on tietysti on sama (mikään ei ole tulevaisuudessa ”loksahtanut paikoilleen”).
Runonlausunnan korvaavat luontevasti romaanin etulehdelle painetut motot, enimmäkseen klassikoilta. Ne käyvät jo etukäteen läpi romaanin keskeisen tematiikan, jos tematiikkaa ylipäänsä on (jokaisen ihmisen elämä on luotaamaton mysteeri, mikä on omiaan tekemään heidät sietämättömiksi, mutta mitä se sellainen elämä olisi, jossa kaikki on läpinäkyvää ja itsestään selvää?).
Romaanin opettavaiset allegoriat tai moraaliset opetukset jatkavat yleensä siitä mihin pohdinta identiteetistä päättyi. Googlettamista koskeva lainaus on alkukielisestä laitoksesta, koska se on minulle tutumpi. Tarkoitus ei ole vähätellä suomalaista käännöstä:

”Google is so strange. It promises everything, but everything isn't there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google....Sure, there's a certain charm to being able to look up and watch Eartha Kitt singing Old Fashioned Millionaire in 1957 at three in the morning or Hayley Mills singing a song about femininity from an old Disney film. But the charm is a kind of deception about a whole new way of feeling lonely, a semblance of plenitude but really a new level of Dante's inferno, a zombie-filled cemetery of spurious clues, beauty, pathos, pain, the faces of puppies, women and men from all over the world tied up and wanked over in site after site, a great sea of hidden shallows. More and more, the pressing human dilemma: how to walk a clean path between obscenities.”

Ja antaa Smithin vielä jatkaa samasta aiheesta:

“...he had simply typed the words something beautiful into the Google images box. Up came a picture of some leaves against the sun. A picture of a blonde photoshop-smooth woman and baby sleeping. A picture of a bird. A picture of Mother Teresa. A picture of a modernist building made of shiny metal. A picture of two people sticking knives into their own hands. Google is so strange. It promises everything, but everything isn’t there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google.”

Yhteislauluosuudeksi määrittelen Smithin (s. 1962) ikäpolven kirjailijoille tyypilliset lainaukset oman nuoruuden pop- tai rock-sanoituksista. Lainaus menee hieman väärin, ehkä tahattomasti, mutta tässä sama muutoin jo unohtuneen Buggles-yhtyeen kappale korrektisti ja kokonaisuudessaan:

Every day my metal friend
Shakes my bed at 6am
Then the shiny serving clones
Run in with my telephones

Talking fast I make a deal
Buy the fake and sell whats real
Whats this pain here in my chest
Maybe I should take a rest

They send the heart police to put you under, Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Living in the plastic age
Looking only half my age
Hello doctor lift my face
I wish my skin could stand the pace

In the bed I read my mind
Remember how the mice were blind
I watch them fighting in their cage
Could this be the plastic age?

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Plastic age
Plastic age
Plastic age

PLAS-TIC
PLAS-TIC

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the

Plastic age
Plastic age
Plastic age

Teksti on tyypillisesti hyvää ja tiivistä pop-lyriikaa, ja jos olisin saanut valita, olisin ehkä tyytynyt kuuntelemaan Bugglesia ja jättänyt Smithin kokonaan lukematta.
                      Smithin Oli kerran kello nolla simuloi modernistisen romaanin lukijalle antamaa vapautusta yhtenäisen narratiivin luomasta lineaarisesta aika- ja tila järjestyksestä (ergodinen kirjallisuus, kuten Julio Cortazarin Ruutuhyppelyä tai Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, on kuulemma aina eri teos riippuen mistä sattumanvaraisesta kohdasta lukija sitä lähestyy), mutta postmodernismin simulaatiossa modernin eri valittavat polut ovat oikeastaan episodien lineaarinen virta.
Tarina, jos Smithin romaanista sellaista on, kertoo miehestä joka kesken illalliskutsujen lukitsee itsensä isäntäväen kylpyhuoneeseen – päiväkausiksi. Sosiaalisen satiirin asetelma jakautuu neljään päälukuun, joista kukin kertoo jostakin toisesta henkilöstä, jonka elämää mies on eri aikoina koskettanut.
                      Jaosta syntyy romaanin sarjallisuus, joka vielä muutama vuosikymmen sitten olisi vaikuttanut perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat pätkimään tarinan eri aikaan, paikkaan tai jopa katsojien hajanaiseen elämänrytmiin sopiviksi segmenteiksi. Samalla jako lukuihin ja siis eri näkökulmiin synnyttää myös edellä mainitun kysymyksen identiteetistä. Useimmista romaanin henkilöistä oma identiteetti tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta. Kuten Bugglesin laulussa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa. 
Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Mutta sitten hän välittömästi palaa romaanin kieleen, jonka moni romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen johtomotiiviksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka näin jo Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.
Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.
Lopuksi onkin syytä unohtaa edellä käytetty modernin ja postmodernin kömpelö vastakkainasettelu ja todeta johtopäätöksenä seuraavaa: Oli kerran kello nolla edustaa reaktiivista avantgardea, jossa muodon ennakkoluuloton kokeellisuus toimii romaanin arvoituksena, keskustelun herättäjänä ja kerronnallisena niksipirkkana.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Viimeksi kuultuna: Grand River Grossings


Geri Allen: Grand River Grossings.  Motema Music 2013.

Pianisti Geri Allen on jazz-muusikoiden muusikko. Se tarkoittaa, että kollegat arvostavat, mutta yleisön huomion puuttuessa Allen on joutunut vaeltamaan levy-yhtiöstä toiseen eikä kestäviä keikkakokoonpanojakaan ole ollut montaa.
                      Jonkinlaisesta artistin omasta eksyneisyydestä kertoo myös Grand River Grossings, järjestyksessä jo kolmas soololevytys.
                      Teemana on Allenin kotikaupunkiin, Detroitiin assosioituva musiikki. Siis lähinnä Motownin soulia. Michael Jacksonin ”Wanna Be Startin’ Something New” hahmottaa ongelman heti ensimmäisellä raidalla.
                      Pointillistisen melodian toteamisen jälkeen Allen vapautuu omiin meditaatioihin, ja alkulähteen fokus unohtuu. Äänitysinsinöörin armeliaan häivytyksen jälkeen alkava Smokey Robinsonin ”Tears of a Clown” olisi puolestaan hyvä knoppi visailuohjelmassa nimeltä Arvaa Mikä Sävel?
En olisi arvannut. Enkä olisi arvannut sitäkään, että juuri Allenilta ilmestyy levy, jossa sinänsä vakuuttavan harmonisen kehittelyn rinnalla on näin paljon aulabaari-jatsia ja freetemppuilua.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Suomen keskinkertaisin romaani






Otsikko on asioista paremmin perillä olevien ehdotus, sillä somessa pitää kuulemma provosoida. Minusta ”kolmen tähden arvostelu” olisi kuvannut täsmällisemmin ”riittävän hyvää” romaania, joita kirjoitetaan ”riittävästi”, kuten Matti Apunen muotoili HS-raadissa (”Kirjallisuus voi sittenkin hyvin”, HS16.11.2013).
                      Oliko se diplomaattisempi tapa sanoa sama, jonka kirjallisuudentutkija Lea Rojola sanoi raadilta nyt kysytyssä Suomen kuvalehden jutussa? Että huonoa julkaistaan vähemmän kuin joskus ennen, samoin hyvää, vain siihen väliin jäävän määrä kasvaa?
Lisäksi käytettiin sanoja ”tasapaksu”, ”kaventunut” ja ”yllätyksetön”, vaikka myös ”keskinkertainen” olisi ollut hyvä. Kellokäyrällä mitatessa keskinkertainen viittaa aineiston enemmistöön, neutraalimmin sanottuna keskivertoon. Keskivertoarvostelu on kolmen tähden arvostelu. Kolme tähteä viidestä on tyydyttävä tulos, jopa hyvä. Seitsemän miinus viiva kahdeksan puoli vanhalla peruskoulun ja lukion asteikolla. ”Rutiinisuoritus” se ei ole, ainakaan sillä mittapuulla, että matikan viitosen korottaminen kevättodistuksen seiskaksi vaati muistaakseni määrätietoista ponnistelua. Mutta se on suoritus, joka riittää riippumatta siitä missä suhteessa siihen on käytetty raakaa työtä tai raakaa lahjakkuutta.
Entä millainen on riittävän hyvä, tyypillinen suomalainen romaani? Poiminnat ovat mielivaltaisia, rajoittuen kuitenkin 2000-lukuun.

Esimerkiksi Markku Envallin Jäät lähtevät (2004) on huono romaani, tavattoman huono romaan. Ei lainkaan tavallinen ja keskinkertainen, jolloin tasan puolet tekijän kunnianhimosta toteutuu ja välittyy lukijalle. Romaanin ääni on sama kuin tekijän essee-kokoelmissa, ja mielipiteet entuudestaan tuttuja. Uutta on estottomuus, jolla Envall nyt fiktion turvin ilmaisee pikkuporvarillista ahdasmielisyyttään.
Viileästi tarkastellen Envallin kirjamies on kuin muunnelma Dostojevskin kellariloukkojen miehestä. Tosin sillä erotuksella, ettei häntä ole eristänyt elämästä köyhyys ja urbaani nimettömyys vaan tutkijan virka ja kaunotaiteellinen haihattelu.
Tavallisen rahvaan kirjamies tuntee lähinnä hajusta, joka nousee raitiovaunun töhritystä takaosasta. Kirjoilla vuorattuun kotiinsa tunkeutuvaa pianonvirittäjää hän ei tervehdi edes ovella, vaan piiloutuu lukusoppeen, jossa hänen mieleensä juolahtavat mm. keskitysleirit, kovakuoriaisten evoluutio ja saksankielinen sitaatti. Se tarkoittaa, että lukeneistoa kiinnostaa moraali, tiede ja kulttuuri, toiset ihmiset ja heidän tekemänsä työ ei sitä kiinnosta.
Ympärillään kirjamies näkee arvostelukyvyttömyyttä ja lahjattomuutta, toisinaan myös harmaan yksinkertaisuuden seinän, jonka pintaa vasten oma tai muun lukeneiston viisaus voi loistaa.
Pintasivistyksellä ylpeilyä kirjamies ei murehdi lainkaan. Hän tekee pienestä paheesta merkittävän hyveen. Tasapäistyvässä maailmassa latinan- ja kreikankielisillä sanoilla snobbailu on ”uskaliasta”, kirjamies väittää, vaikka todellisuudessa Stella ja Gaia pojantytärten niminä olisivat aika koominen esimerkki akateemisesta nousukasluokasta, jolle lapset eivät ole lapsia vaan julkisesti esiteltävää sivistyspääomaa.
Jäät lähtevät sisältää muutoinkin ajatuksia ja lauseita, jotka arvostelukykyinen kirjoittaja tai vastuullinen tuotantoprosessi olisi hionut pois. Siihen ei ole myöskään lisätty tarvittavaa määrää takautumia ja yllätysloppua (”luku-elämys”), eikä se vastaa kotimaisen kirjallisuuden sosiaaliseen tilaukseen kertoa syrjäytyneistä tai maahanmuuttajista. Itse asiassa se ei vastaa mihinkään. Se vain ilmoittaa, että tällaista on.
Pitäisi olla enemmän. Vähemmän voisi olla tällaista.

Vielä takavuosina saattoi luottaa siihen, että maaseutuepiikka on romaanin kansallisesti omaleimaisin lajityyppi, joka on sidoksissa paikalliseen historiaan ja kertomusperinteeseen. Nykyisin pikkukylät peltoineen edustavat yhä useammin jotakin niin kaukaista ja vierasta, että siellä eivät arkirealismin aikaan ja paikkaan sidotut pelisäännöt enää päde.
                      Nyt jo Finlandia-ehdokkaaksi kypsyneen Riikka Pelon esikoiskirjassa Taivaankantaja (2006) uskonnollisen ahdasmielisyyden kuvaus sekoittuu noituuden myytteihin, ja äpäränä syntynyt Vendla-tyttö joutuu nujerretuksi ”pahan silmänsä” takia.
Asetelma johtaa kirjoittajansa enemmän fantasian lajityyppiä muistuttaviin ratkaisuihin kuin Timo K. Mukan jäljille, vaikka Pelo sepittääkin Vendlaan elämään tulevasta Ihmisenpojasta melkein Kristusperkeleen kaltaisen avainhahmon.
Siltana fantisointiin toimii lapsen näkökulma ja Vendlan isoäidin ankara herännäisyys. Yhtä olennaista on Pelon lyyrinen lause. Kun vilkkain mielikuvitus pysyy vain vaivoin kurjuuskertomuksen naturalistisissa suitsissa, myös vertauskuvan ja todellisen outouden, symbolin ja fyysisen muodonmuutoksen raja on häilyvä. Lopputulos on lukijalle konstikas mutta ilman muuta kolmen tähden väärti.
Romaanin itseriittoinen illuusio rikkoutuu oikeastaan vain silloin kun Vendlan tajunvirtaa pilkkova uudiskieli ei enää tunnukaan lapsenomaiselta ja vaistomaiselta, vaan se alkaa liiaksi muistuttaa satumaisemman viihteen laskelmoitua tapaa luoda yhdyssanoista keinotekoisia arkaismeja: ”salaisuuskieli”, ”suuttuhuuto”, ”ikiväri”.
Ilmeisenä tyylirikkeenä voi jo pitää sitä, että pikkuinen Vendla kutsuu rinnallaan kulkevaa näkymätöntä ja ”saman sieluista” olentoa Almaksi, vaikka Jungin psykoanalyyttisten termien ei luulisikaan kuuluvan 6-vuotiaiden yleissivistykseen. Enemmän kirjoitusvirheeksi kuin kolmen tähden arvostelussa edellytetyksi verbaali-iloitteluksi lasken puolestaan sen, että sähähtämisen sijaan isoäiti äsähtää ja luisumisen sijaan mudassa liusutaan.

Olen varmasti jostakin lukenut kriitikon kirjoittaneen, että fantasia ”rikkoo perinteisen realismin rakenteen”, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa, että kirjailija vaihtoi yksilöllisen havainnon lajityypilliseen maneeriin.
                      Maneeri jonkinlaisena kirjallisuudellisuuden takeena on vakio myös Joel Haahtelan kolmen tähden proosassa. ”Vuoden 1968 elokuussa me olimme kolilla”, toteaa keski-ikäinen oikeustieteen professori saksalaisesta nuoruuden rakastetusta: ”Pari vuotta myöhemmin Sigrid oli siirtynyt maanalaiseen toimintaan ja valmisteli terrori-iskuja.”
                      Lumipäiväkirja (2008) yhdistää Joel Haahtelan varhaisempien kirjojen lakonisuuden hänen myöhempään romanttiseen tyylittelyynsä. Nimettömäksi jäävä kertoja on Elenasta (2003) ja Perhoskerääjästä (2006) tuttu valveunivaeltaja, joka etsii kadonnutta aikaa ja samalla hukkaa itsensä.
Heidelberg tapahtumapaikkana tuo romaaniin arjesta vieraantuneen, mannermaisen tunnelman, jota tarinan viitteet Punaisen armeijakunnan veritekoihin eivät millään tavoin kumoa. Poliittinen väkivalta ei ole romaanin kytkös yhteiskuntaan ja ajanmukaisiin ilmiöihin. Se on jotain Haahtelalta tutumpaan, joka aina erottaa ihmisen kulissilta vaikuttavasta todellisuudesta, kuvitelman kaltaisesta menneisyydestä ja jopa lähimmäisistä.
Ulkomaailma on pohjimmiltaan pelkkä mielenmaisema myös Sigridille, joka terapiaryhmässä päätteli, että kapitalismi on patologinen järjestelmä ja ”sairaus oli jokaisen yksilön ase”. Tästä sisäisyydestä sitten seuraa irrallisuus, irrallisuudesta yksinäisyys ja yksinäisyydestä askartelu kuoleman ajatuksen kanssa.
Näin Lumipäiväkirjat toistaa Haahtelan vakiintuneet, mutta vähän vanhahtavat johtomotiivit, joita Thomas Mannin sukupolvi ehkä käsitteli nykykirjallisuutta luontevammin. Elenan tavoin mukana on jopa viittaus James Joycen Kuolleet-novellin loppulauseeseen. Viimeistään tässä vaiheessa Haahtelan kertomisen kiireettömyys voikin jo tuntua tylsyydeltä, ja hänen kirjallisen makunsa antikvaarisuus rasitteelta.

Pidän Haahtelan romaania hyvin tyypillisenä nykypäivän kotimaisena romaanina, mutta myönnän, ettei se ehkä osu aivan mediaanin keskelle. Mutta mikä sitten osuu?.
Osuakseen romaanilla pitää olla omakohtainen aihe, josta kirjailijan on luonteva kertoa lisää lehtihaastattelussa. Toiseksi tarvitaan lapsen näkökulma, joka tarpeen vaatiessa auttaa kerrontaa irtautumaan arkirealismin kahleista. Kolmanneksi romaani sijoittuu lähimenneisyyteen, jonka seikkaperäinen esineistö herättää tekijän ikäisissä lukijoissa tunnistamisen iloa ja vähän nostalgiaa.
                      Lisäksi loppuun kannattaa lisätä jokin toivoa sisältävä luontokuva, sillä ihmisten elämässä sitä on niukemmin.
                      Laura Honkasalon Erokirja (2009) on juuri sellainen romaani, eikä lainkaan huono, vaikka kirjallisille yllätyksille person lukijan kannattaa hakeutua muualle.
                      Romaanin Sinikka ja Jokke eroavat, kuten Honkasalon omatkin vanhemmat, mutta eron synkeät seuraukset hakevat tietoista etäisyyttä kirjailijan julkisuudessa kertomiin lämpimämpiin lapsuusmuistoihin. Romaanin kaari 60-luvulta nykypäivään venyy joskus Grimmin satuihin asti, kun isän uusi vaimo paljastuu melkoiseksi noita-akaksi. Muutoin kerrontaa hallitsee ajankuvan esineellinen seikkaperäisyys ja naisten väliset psykologiset jännitteet.
                      Romaanin voimahahmo on Sinikan anoppi, ”viisas matriarkka”, jonka vanhuus silti murentaa unohdettuna ja loppuun käytettynä. Toinen, vielä suoremmin toisten tarpeille alistettu nainen on avioerolapsi. Sara oppii nopeasti, ettei isän uudessa kodissa saa rakastaa äitiä.
                      Romaanin miehet ovat ulkopuolisempia, jotakin, jota lapsi tuijottaa mykkänä aavistellen. Erilaisten alistuskierteiden ja tunteiden hyväksikäytön katkaisu jää siis naisten omille harteille. Romaanissa, jossa vakava sanataide on yhtä kuin synkkä sisältö, ei kuitenkaan mitään takeita anneta.
                      Tässä tutussa tyylilajissa Erokirja tuo myös mieleen Heidi Köngäksen edellisvuotisen romaanin Jokin sinusta (2008), jonka viimeistä sivua valaisi ainoastaan kevätaurinko. Honkasalolla sen sijaan ”taivaalla pääskyt kiisivät savun läpi, ylös sineen”.
                      Pelkästään loppulauseen perusteella kumpi tahansa voisi olla Suomen keskinkertaisin romaani. Mutta molemmat myivät aika hyvin, eivätkä romaanit keksimäärin myy hyvin, joten…
                      Sama vika myös Juha Itkosen romaanilla Anna minun rakastaa enemmän (2006), jolla on myös toinen vika. Suomalaiset kirjailijat ovat keskimäärin naisia ja Itkonen on mies. Muutoin se olisi oma subjektiivinen valintani. Objektiivisesti arvioiden Suomen keksinkertaisin kirjailija on Riita Jalonen ja Jalosen keskinkertaisin romaani on Veteen pudonneet (2007).

Riitta Jalosesta viime vuosina kirjoittaneiden kriitikoiden lempisanoja ovat ”symboli” ja ”surrealismi”. Jalosen oma lempisana tässä romaanissa on ”tumma”, vaikka parempi vertauskuva hänen kirjoitustavalleen olisi voinut olla ”hämärä”.
                      Veteen pudonneissa tummia ovat lieskat nuotiossa, möykyt polun varrella sekä heti ensimmäisellä sivulla pöydän pinta ja tuolin verhoilu. Myöhemmin tummaa on tietysti myös vesi, mutta siihen mennessä lukija tietää muutenkin, että kymmenvuotiaan Elsin elämää varjostaa jokin murhenäytelmä, josta aikuiset vaikenevat (”hiottu rakenne”, kiittää kolmen tähden arvostelu).
                      Romaanissa eletään 1960-lukua, jonka mittaan Elsi vähän kasvaa, ja kokeilee rajojaan sekä liftausmatkalla että heikoilla jäillä.
                      Näkökulma on silti lapsen, jolle menneisyys on koko ajan läsnä haamuina ja kuvitelmat näkyinä. Elsin maailmassa on jäljellä ”taikaa”, kuten hän itse ajattelee äitinsä kädentaidoista (”Rikkoo perinteistä realismia”, kiittää kolmen tähden arvostelu).
                      Tästä päästäänkin aika luontevasti tekijän muihin kerronnallisiin ratkaisuihin, nimittäin ”unissakävelijän outoon logiikkaan”, jolla Helsingin Sanomien Satu Koskimies yritti avata Jalosen edellistä romaania Kuvittele itsellesi mies (2006), sekä ”estetisoituun atmosfääriin”, joka vaivasi Tero Liukkosta romaanissa Yö on oranssi häkki (2000).
                      Jalonen on siis löytänyt oman äänen, jota kirjailijoilta usein kaivataan. Mutta aina ääni ei kanna oikein mihinkään, vaan jättää lukijan yksin aavisteltavaksi paljon sellaista, jota tämä ehkä mieluummin olisi pohtinut yhdessä kirjailijan kanssa.
                      Itse asiassa Jaloselle ehdotettu psykologinen romaani on huono termi hänen kirjojensa kuvaukseksi, parempi olisi antipsykologinen.
Myytit ja mysteerin kaltainen toden kokeminen, joista Jalonen on puhunut myös kirjailijakiertueiden luennoilla, kuuluivat Freudin psykologiassa ihmiskunnan lapsuusvaiheisiin. Jaloselle ihmisyksilön lapsuus on tämän muinaishistorian toistumista, jossa kaikki lapsenmielelle käsittämätön tai salattu kietoutuu fantastiseen ja sadunomaiseen.
Ero on siinä, että Freudille psykologian tarkoitus oli tehdä tyhjäksi myytin idea, ja tuoda asiat ulos pimeydestä ja hiljaisuudesta. Sen sijaan Jaloselle myytti on veruke kiertää arjen kuvauksen konventioita, ja päästää symboliikka, surrealismi ja outo logiikka taas valloilleen.
Tuloksena ei siksi olekaan psykologisen henkilökuvan johdonmukaisuus, jossa jotain nousee tummista varjoista esiin, vaan esteettinen atmosfääri, jossa kätkemisestä tulee itsetarkoitus (”Monille tulkinnoille avoin”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

perjantai 15. marraskuuta 2013

Arkisto: "Tiede julkisuudessa, työmoraali hukassa"




Helsingin Sanomien ripeä mielipidetoimitus ehti päättää keskustelun jo eilen. Hitaana bloggaajana minä päätän sen vasta tänään. Seuraava merkintä on sitten taas kirjallisuudesta (Ali Smith).
                      Edellisessä kerran lainasin filosofi Mikko Lahtista ikään kuin osoittaakseni, ettei Pekka Himasta vastaan esitetyssä kritiikissä ole mitään uutta. Nyt lainaan itseäni ikään kuin osoittaakseni, ettei Himasen puolesta esitetyssä kritiikin kritiikissä ole mitään uutta.
Lainaus on Turun Sanomien kolumnista vuodelta 2008, ja se tarkasteli miten tutkimusjulkaisujen julkiseen arviointiin oli vuoden mittaan reagoitu:

Kun toimittaja arvioi tutkijan kirjoittaman kirjan, sanomalehteen tulee toisinaan palautetta, jossa pääasiaksi nousevat kriitikon luonneviat.
                      Vertaukset Hitleriin ja Staliniin olivat suosittuja myös kuluneena vuonna, mutta vielä enemmän oli puhetta kriitikon ahdasmielisyydestä, vihamielisestä kateudesta, vääristyneestä julkisesta vallankäytöstä, kyseenalaisesta moraalista ja oman edun edistämisestä.
                      Jos sen sijaan kritiikin kirjoittaja on toinen tutkija, palautetta ei tarvitse edes odottaa. Tunnetta on mukana alusta lähtien.
Joulukuussa otsikoihin nousi professorien kina Englannissa, jossa filosofi Colin McGinnilla oli seuraavaa sanottavaa kollegansa Ted Honderichin kirjasta On Consciousness (”tietoisuudesta”):
Lattea, käsittämätön, tuskallinen, taitamaton, kapeakatseinen ja katastrofaalinen.
Tämä ei ole kielenkäyttöä, jota yleensä tapaa Oxfordin yliopiston värittömässä Philosophical Review –julkaisussa. Toisaalta se ei tule suurena yllätyksenä Honderichin tuotantoa tunteville. Siinä ”surkea” ja ”mitätön” ovat yleensä lempeimpiä muista filosofeista tarjottuja adjektiiveja.
                      The Guardianin haastattelema Honderich ei silti myönnä saaneensa potut pottuina (21.12.2007). Mieluummin hän päättelee arvostelun sävyn johtuvan jostakin, mitä hän sanoi neljännesvuosisata sitten McGinnin entisestä tyttöystävästä.
                      Ulkopuolisen on tietysti vaikea arvioida kinan kaikkia kerroksia, mutta jos professori McGinnin arvio Honderichin ammattitaidosta on edes puoliksi perusteltu, tutkijan työ ei vaikuta kovin rehelliseltä työltä. Ja jos se on perusteeton, johtopäätös on yhä sama.

Jos kirjoittaisin lauseita, jotka alkavat sanoilla ”meillä Suomessa”, kirjoittaisin, että Himas-keskustelusta päätellen meillä Suomessa ei ole totuttu yhtä armottomaan tutkimustyön kritisointiin kuin muualla länsimaissa.
Sen sijaan tapa, jolla kritiikkiin vastataan, noudattaa kansainvälistä tyyliä ja tasoa. Esimerkkinä nyt vaikkapa edellä mainittu Hesarin mielipide-osasto. Siinä Himasen herättämiä ristiriitaisia tuntoja on selitetty yksien ihmisten ”kielteisyyden kierteellä” ja toisten ”positiivisella ajattelulla”.
                      Parempi selitys voisi silti olla se puutteellinen kuva, joka tieteen uutisointi antaa tieteellisestä työstä.
                      Tiedeuutinen kertoo tutkijan kysymyksen asettelun sekä johtopäätöksen. Uutisesta puuttuvat aiemmin julkaistu tutkimus, joista kysymys kumpuaa sekä tutkijan uusi tutkimustyö, johon johtopäätös nojautuu.
Himasta arvostelleiden ammattitutkijoiden mukaan nämä seikat puuttuvat myös Himasen raportista. Sen sijaan muutama muu kansalainen on löytänyt siitä ”keskustelun herättämisen” ja ”vision”, jotka on ilmeisen helppo sekoittaa tieteelle ominaiseen kysymiseen ja johtopäätösten tekoon.
Päivi Karviselle raportin ”itse asia” on arvokkaan elämän avoin käsite, varsinaiselle tutkimustyölle hän jättää ”muotoseikan” roolin (HS 11.11.2013). Asetelma on nurinkurinen verrattuna professori Pertti Alasuutarin kirjoitukseen.
Ammattitutkijalle arvokas elämä on tieteen kulutustavaraa, yksi mahdollinen työkalu lukuisten muiden kestävää hyvinvointia mittaavien indeksien joukossa. Ja valitettavasti Himasen työryhmä ei tehnyt tarvittavaa työtä tämän indeksin laskemiseksi (HS 8.11.2013).
Nurinkurinen on myös Risto Luukkasen kysymys, mutta nyt enemmänkin politiikan näkökulmasta (HS 12.11.2013): mitä vikaa on arvokkaan elämän käsitteellä kehityksen päämääränä?
No tavallaan se, että Alasuutarin osoittaman puutteen johdosta Himasen työryhmän raportti jättää arvokkaan elämän ”konkretian” määrittelemisen ”yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtäväksi”. Aivan kuten Päivi Karvinen kirjoitti.
Näin tieteen rooliksi jää tuottaa käsitteellisiä välineitä kansalaisten taivutteluun, mikäli poliitikot sitten myöhemmin keksivät jotain ”konkreettista”. Luontevampaa kai olisi, että yhteiskunta toimisi toisin päin:
Ensin tiede tuottaa vaihtoehtoja tai vaihtoehtoja tarkastelevia indeksejä, ja vasta sitten palkataan mainos- ja konsulttitoimistojen käsitetehtaat viemään sanomaa normaaliin poliittisen prosessiin.

Merkille pantavinta mielipide-osaston keskustelussa taitaa silti olla se joustavuus ja suopeus, jolla muuta kuin tutkimustyötä tekevät kansalaiset jaksavat suhtautua tutkijoiden työtaakkaan ja työmoraaliin.
                      Karvinen ja Luukkanen tuntuvat kuvittelevan, ettei määrärahan tai yliopistosta nostetun palkan eteen tarvitse tehdä oikein mitään. Eikä aina tehdäkään.
                      Jatkan samalla vanhalla lehtikolumnilla. Katkelmassa viitataan turkulaisen taloustieteen professori Matti Virenin ja oululaisen Mikko Puhakan kirjoitukseen Kanava-lehdessä (9/2007). Katkelman lopuksi palataan taas siihen, miksi julkinen kritiikki on yliopistoväelle niin tuskallista.

Kun meillä virkatutkijoiden opetusvelvollisuudesta poistettiin taannoin minimimäärät, etu Tupo-neuvotteluihin verrattuna on mittava, Viren ja Puhakka arvioivat. Tilalla on työsuunnitelmalomake, jota kukaan ei kontrolloi. Keplottelun seurauksena opetusmäärät ovat romahtaneet ilman, että säästynyt aika hyödyttäisi vapaata tutkimustyötä:
”Meillä työsuunnitelmaan voi surutta laittaa satoja tunteja tutkimusta, vaikka edellinen tutkimusraportti olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten jossain yliopiston monistesarjassa.”
Työnantajan pettäminen onkin kuulemma yliopistoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tosin kyse lienee lähinnä itsepetoksesta.
Kun virkaportaita tulkitaan enemmän oman arvoaseman kuin virkavelvollisuuksien näkökulmasta, syntyy kirjoittajien kuvailema kontrolloimaton tilanne, jossa kaikki tekevät töitä enemmän tai vähemmän itselleen.
Virenin ja Puhakan mukaan tämä ei ole edistänyt ainakaan tuottavuutta tai tutkijaetiikkaa, eikä vuosi sitten julkaistun selvityksen mukaan edes työilmapiiriä. Yliopistoa enemmän työpaikkakiusaamista esiintyy vain seurakunnissa.
Syy voi olla tieteen epävarmuudessa ja sen kysymysten epäselvyydessä. Ne on toisinaan helpompi ratkaista perustamalla toisistaan eristyneitä koulukuntia kuin etsimällä uusia vastauksia. Silloin myös oman työnpanoksen arvosteluun on helpointa suhtautua samoin kuin työpaikan sisäisiin ristiriitoihin, ja nimetä ne professori Honderichin tavoin kalavelkojen makseluksi.
Tosin yliopistojen ainoa ongelma ei enää ole se, että eräät tutkijat pitävät toisia tutkijoita akateemisina tyhjäntoimittajina tai työvelvollisuutta vieroksuvina talousrikollisina. Ilmeisesti yhä useampi tutkija uskoo myös itse olevansa jonkinlainen huijari, jota piinaa paljastumisen pelko.
Amerikkalaista tieteellistä elämää seuraava Chronicle of Higher Education kertoo, että tähän vaivaan on jo olemassa omia terapeutteja ja tukiryhmiä (9.11.2007). Taustalla ei kuitenkaan ole se, että tieteen tulosten väärentäminen tai plagiointi olisi kasvanut kovin paljon nopeammin kuin tutkijoiden ja julkaisujen määrä.
Vika on pikemminkin perinteisten työyhteisöjen hajoamisessa projektirahoitteisiksi yksiköiksi, minkä jälkeen yhä useampi tutkija kokee kamppailevansa enemmän oman toimeentulonsa pelastamiseksi kuin tieteen edistämiseksi.
Tämä taas tarkoittaa, että ”teeskentelijän syndroomasta” kärsivälle mikä tahansa julkinen arviointi voi olla omaa etua vastaan, vaikka sen tarkoitus olisi toimia yhteisen totuuden puolesta. Ja että julkisessa keskustelussa on kysymys enemmän julkisivusta kuin itse asioista.

Tuohon aikaan professori Virenillä oli paljon muutakin sanottavaa, jota voi jälkikäteen yrittää käyttää Himas-ilmiön ymmärtämisessä. Seuraava katkelma selittää miten syntyy tohtoreita, jotka Himasen tapaan eivät varsinaisesti tee tutkimusta, eivätkä tunnu edes ymmärtävän, että mitä se toisten hokema tutkimustyö voisi varsinaisesti olla.
                      Lehti-katsauksen julkaisi Kaleva vuonna 2007:

Tapa, jolla akateemisen perustutkinnon jo suorittaneiden tutkijakoulutus on nyt järjestetty, saa taloustieteen professorilta ankaran tuomion.
Suurimmaksi syylliseksi turkulainen Matti Viren nimeää ”opetusministeriön ideologian”. Sen mukaan parhaita kykyjä ei seulota, vaan jatkokoulutus on ikään opiskelijan subjektiivinen etuus ja väitöskirjojen määrä koulutuspolitiikan onnistumisen mitta.
Toinen harmin aihe on rakenne. Kun toimintaa ei keskitetä, koulutettavat hajoavat eri puolille maata pieniksi ryhmiksi, joille ei mitään kummallista kannata edes järjestää.
Siksi ei ole ihme, Viren kirjoittaa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (5/2007), että todellinen opetus on sattumanvarais­ta ja määrältään olematonta ulkomaisiin graduate-ohjelmiin verrattuna. Käytännössä jatko-opinnot supistuvat vain seminaareihin ja kotiläksyinä lueskeluun:
”Siten väitöskirja on kaikki kaikes­sa. Näennäisesti niiden tuottaminen on halpaa, mutta eri asia sitten on, mitä tutkijakoulutetta­vat osaavat.”
Kolmas ongelma on yliopistoväki itse, joka vetoaa yhä herkemmin työsuhdeturvaan, jos rahoitusta ollaan katkaisemassa tulosten puutteen takia.
                      Kun tieteen tasosta päättää viime kädessä ay-juristi yhdessä yliopiston henkilöstöpäällikön kanssa, ei tutkijakoululaisen tarvitse nimityksen jälkeen tehdä mitään, Viren päättelee happamasti:
”Hei­dän ei tarvitsisi edes tehdä tiliä menestymises­tään. Jos neljän vuoden aikana ei saisi mitään aikaan, voisi aina syyttää huonoa ilmapiiriä ja huonoa ohjausta.”

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kuulostaa tutulta




I

Miten filosofia lunastaa paikkansa tieteenä tieteiden maailmassa? Sipoolainen toimittaja Päivi Karvinen vastaa kysymykseen Helsingin Sanomien mielipide-palstalla (”Arvokas elämä unohtui”, HS 10.11.2013).
                      Pekka Himaseen työryhmän saama palaute peittää itse asian muotoseikkoihin, Karvinen arvioi. Karvisen mukaan Himanen on tehnyt filosofin tehtävän, ja luonut sinänsä abstraktin käsitteen, elämän arvokkuuden (”dignity”). Sen sijaan ”konkretian määritteleminen olisi meidän toimittajien tai yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtävä”.
                      Niin varmaan onkin, mutta samalla Karvinen esittää käsityksen filosofiasta, joka ei juuri eroa termin pejoratiivisesta käytöstä. Arkikeskustelussa ”filosofointi” tarkoittaa itseensä käpertyvää, asiasta ja muista osallisista irtaantunutta puheenvuoroa, etuliite ”akateeminen” puolestaan tähdentää, ettei filosofiaa voi soveltaa käytäntöön.
                      Useimmat filosofit uskovat, että heidän ajatuksensa sisältävät yhteiskunnallisesti relevantteja vaihtoehtoja, jotka on mielekästä tarjota poliittisen prosessin käyttöön. Osa jopa uskoo tehtäväkseen valintojen ohjailun oikeaan suuntaan. Näin myös Himanen, joka lehdistötilaisuudessa tähdensi tuoreen raportin sisältävän lukuisia ”konkreettisia ehdotuksia”. Eri asia sitten on, jos kritiikki ei niitä löydä, mutta löytää kyllä Karvisen itseisarvoksi nostamia abstrakteja käsitteitä.
”Jotta tämä kirja toimisi varsinaisena tutkimuksena, se tulisi aloittaa siitä, mihin se nyt päättyy”, akatemiaprofessori Pertti Alasuutari kirjoittaa Helsingin Sanomien julkaisemassa kirja-arvostelussa (”Himasen teos ei ole tutkimusta”, HS 8.11.2013):
 ”Tulisi alkaa lopussa esitellystä dignity-indeksistä ja esimerkkimaiden vertailusta. Indeksin oikeutus tulisi lunastaa osoittamalla, miten se selittää maiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä sekä eri tekijöiden välisiä kausaalisuhteita paremmin kuin aikaisemmat indeksit.”
Siis se, minkä tekijä painokkaasti kertoo kirjan ytimeksi, puuttuu kriitikon mukaan kirjasta lähes kokonaan.
Alasuutarin näkemystä voi yrittää vähätellä sosiologin tulkintana filosofiasta, mutta kovasti se kuulostaa tutulta. Oikeastaan samalta kuin filosofin tulkinta filosofiasta.
Vuonna 1994 filosofi ja politiikantutkija Mikko Lahtinen arvioi filosofisessa aikakauslehdessä N&N Himasen uran toistaiseksi ainoan tieteellisen tutkimusjulkaisun, väitöskirjan Bertrand Russellin haaste: Russellilainen uskontokritiikki esimerkkinä aikalaiskriittisestä filosofiasta.
Toimittaja Karvisen tavoin Lahtinen kiinnitti huomion Himasen abstraktiin käsitetuotantoon, mutta Karvisesta poiketen sitä ei nostettu filosofian ensisijaiseksi tehtäväksi eikä filosofin ansioksi:

Russellin yhteiskunnallisista malleista Himanen toteaa: "konservatismin ja revolutionismin sijasta ne ovat bernsteinilaisittain revisionistisia ja tai reformistisia" (s. 155). Himanen ei erittele yksityiskohtaisesti näitä Russellin yhteiskunnallisia malleja, jolloin esimerkiksi yllättävä viitaus Russellin bernsteinilaisuuteen jää hämäräksi. Sen sijaan Himanen luokittelee hirmuisella tarmolla Russellin ajattelua erilaisiin ismeihin, joita mainitaan Bertrand Russellin haasteessa kymmeniä, ehkä jopa satoja. Himanen luottaakin vakaasti siihen, että asia on selvitetty ja selitetty, kun se on saatu luokitelluksi joksikin tietyksi ismiksi: "näiden luokittelujen avulla on mahdollista luonnehtia täsmällisesti tutkimukselle tärkeitä käsitteitä, kuten 'rationalisti', 'irrationalisti', 'arationalisti', 'teisti', 'fideisti', 'pistikko', 'agnostikko', 'skeptikko' jne."

                      Sosiologi Alasuutarin tavoin Lahtinen kiinnitti myös huomion tutkijan itsensä määrittelemään tutkimuksen käytännölliseen ytimeen. Se tuntui silloinkin jäävän jonnekin teorian varjoon ja varsinaisen tutkimustyön tavoittamattomiin.
                      Ensin lainaus Himasen väitöskirjasta:

Russellin uskontokritiikkiä ei voi ymmärtää in abstracto. Russellin uskontokritiikin luonteeseen kuuluu sen osallistuvuus ja soveltavuus. Tärkeä osa Russellin moraalisesta kritiikistä on esitetty suurelle yleisölle tarkoitetuissa artikkeleissa, esseissä, haastatteluissa, luennoissa jne. lehdissä, kirjoissa, radiossa ja televisiossa.

                      Sitten Lahtisen kirja-arvostelusta:

Kuitenkin Himasen piirtämä kuva Russellin uskontokritiikistä ja aikalaiskriittisyydestä jää juuri tässä suhteessa abstraktiksi. Himanen hallitsee kyllä sujuvasti Russellin teoksissaan esittämän "kirjallisen" uskontokritiikin sekä sen taustalla olevat teoriat ja teoreettiset kontekstit (mm. utilitarismi, liberalismi, rationalismi). Pelkistäen voi todeta, että mitä teoreettisempia ja "akateemisempia" asioita Himanen käsittelee sitä varmempi hänen otteensa on. Sen sijaan Russellin elämän toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi. [--] Himanen ei myöskään pohdi, minkälaisia vaikutuksia Russell odotti ja toivoi aikalaiskritiikillään olevan ja millaisia sen tosiasialliset vaikutukset olivat? Minkälaisia vaikuttamisen strategioita Russell käytti? Miten hän hahmotti ja rakensi suhdettaan akateemisten piirien ulkopuolisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin? Väitöskirjan motto on Russellin raamatullinen elämänohje "Älä seuraa joukkoa pahuuteen". Halusiko hän johtaa joukkoja hyvyyteen vai pysyä niistä erossa? Miten hän hahmotti suhteensa tähän joukkoon? Mistä joukosta tarkkaan ottaen oli kyse vai oliko kyse ainoastaan epämääräisestä iskulauseesta, jonka konkreettinen sisältö jäi hämäräksi?

Kaksi arvostelua saman tekijän eri kirjoista, eri vuosikymmeniltä, voisivat olla yhtäläisempiä vain, jos Alasuutari olisi todennut, että ”suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi.” Tai sittenkin – juuri niin hän toteaa, ja vielä lukuisia kertoja.

II

Kovasti tutulta kuulostaa muutama muukin asia.
                      Helsingin Sanomien älymystöraati kiinnitti eniten - tai ainakin muita seikkoja useammin – huomionsa raportin marxilaisiin ja kristillis-uskonnollisiin sävyihin. Ne lienevät perua Manuel Castellsin poliittisesta taustasta ja Himasen väitöskirjatyöstä.
                      Pääoman ja Raamatun yhdistelmä ei ole yllätys. Akateemisesta nimistöpörssistä löytyy myös toinen, Castellsin ja Himasen kanssa melkein identtinen parivaljakko, vanhempi ja radikaalimpi julkkis Antonio Negri sekä nuorempi ja tuntemattomampi humanisti Michael Hardt, joilta evankelointi ja agiotointi käy varsinaista yhteiskuntatutkimusta luontevammin.
                      Oheisen arvostelu julkaisi Turun Sanomat vuonna 2006 otsikolla ”Kapitalismin loppu palaa takaisin - Italialainen kelmi ja amerikkalainen tomppeli selittävät uuden maailmanjärjestyksen”.



Michael Hardt & Antonio Negri: Imperiumi. Suom. Arto Häilä, Mika Ojakangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen, Jussi Vähämäki. WSOY, 451 s.

Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin, 426 s.


Mistä oli kysymys viime lokakuussa, kun turhautuneet siirtolaisnuoret sytyttivät Pariisissa tuleen satoja autoja, tai tammikuussa, kun tanskalaisista pilakuvista ärsyyntyneet muslimit polttivat Syyriassa lähetystöjä ja Nigeriassa kirkkoja?
Kenties globalisaatiosta, jossa erilaisia sosio-ekonomisia ympäristöjä erottanut poliittinen maantiede menettää perinteisen merkityksensä? Tai ehkä multikulturalismista, jossa politiikka menettää merkitystään suhteessa uskonnollisiin tai muihin kulttuurisiin arvoihin? Kolmas vaihtoehto on se, että hetkeksi ”Imperiumin” kadut täyttyivät ”Väenpaljoudesta”.
                      Sitaateilla merkityt sanat ovat amerikkalaisen Michael Hardtin ja italialaisen Antonio Negrin yllätyksellisten menestyskirjojen otsikoita. Ensimmäinen on ilmestynyt nyt myös suomeksi, tosin trendifilosofialle kohtalokkaalla viiden vuoden viiveellä.
                      Hardtille & Negrille ”Imperiumi” ei ole enempää eikä vähempää kuin uusi maailmanjärjestys. Tämä uudenlainen suvereniteetti syntyy ”kansallisten ja ylikansallisten organismien ketjusta”, Hardt & Negri kuvailevat. Mikään kansallisvaltio, edes mahtava Yhdysvallat, ei voi enää ohjata sitä modernin ajan imperialismin tapaan.
                      Postmodernin ajan ”Imperiumille” onkin ominaista se, että ”valtiokoneisto hajautuu ja deterritorialisoituu”, sekä nähtävästi myös se, että filosofien kieli kangistuu ja kömpelöiden sivistyssanojen määrä lisääntyy.
                      Kolmas ”Imperiumin” olennainen ominaisuus on sen toivottavuus.
Vasemmiston mielenosoitukset globalisaatiota vastaan ovat Hardtin & Negrin mukaan urheita mutta turhia, sillä ”Imperiumissa” markkinatalous aiheuttaa itse oman romahtamisensa. Romahduksen seurauksena ”postmodernin biopolitiikan tuottavuus” vapautuu ”älyllisten ja affektiivisten verkostojen tuottavaksi yhteistyöksi”.
Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että ortodoksisen marxismin ennustus kapitalismin lopusta on palannut takaisin kuin Lassie-koira, ilahduttamaan taas uutta lapsellisten sukupolvea.
Erona edelliseen kertaan on lähinnä se, ettei katolisessa seminaarissa filosofian opinnot aloittanut Negri enää puhu mitään ”neitsyt Mariasta syntyneestä taistelijoiden uskonnollisesti järjestöstä”, kuten ns. aseen vuonna Italiassa 1977, jonka päätteeksi hänet tuomittiin ensin vankilaan ja lopulta kotiarestiin terrorijärjestö Punaisten prikaatien tukemisesta.
Nyt hän tyytyy viittaamaan hurskaasti Fanciscus Assisilaisen pyhimyslegendaan, joka hänen tulkintansa mukaan ”nosti koko luomakunnan orastavaa kapitalismia vastaan”.

Ranskalainen historioitsija Michel Foucault esitteli biopolitiikan käsitteen tarkastellessaan väestötutkimuksen historiaa ja valtion hallittavuuden ongelmia parin viime vuosisadan aikana.
                      Uusi termi oli hänestä välttämätön sen jälkeen, kun valtiovallan laillinen oikeutus ei liittynyt niinkään kuolemalla uhkaamiseen vaan elämän haltuunottoon erilaisten terveyttä ja yleistä järjestystä edistävien hankkeiden nimissä.
Foucault korosti osuvasti, että nämä ihmisten elämää määrittävät olosuhteet ovat yksilöllisesti katsottuna sattumanvaraisia ja ennustamattomia, mutta kollektiivisella tasolla niistä voi tunnistaa tiettyjä vakioita. Toisin sanoen väestötutkimuskeskuksen ilmoittama suomalaisen miehen elinajanodote ei pidä minun kohdallani paikkaansa, jos jään huomenna auton alle, mutta pitkällä tähtäimellä se osoittaa, että nyt syntyvät lapset elävät keskimäärin yli 30 vuotta pitempään kuin sata vuotta sitten syntyneet.
Hardt & Negri kuitenkin sivuuttavat Foucault’n tilastollisesti analysoitavat populaatiot ja korvaavat ne pelkästään kuviteltavissa olevalla yksilön suvereniteetilla. Heille biopolitiikka tarkoittaa talouden tunkeutumista niin syvälle tunteiden ja tarpeiden alueelle, että lopulta Marxin perustasta ja päällysrakenteesta muodostuva kapitalismin pyramidi kääntyy dramaattisesti päälaelleen.
”Perusta” on tavaratuotanto, jolle työläinen myy aikansa ja lihasvoimansa. Palkalla hän maksaa työvoimansa ”uusintamisen” seuraavan päivän ponnistuksia varten, ja siinä ”päällysrakenteeseen” kuuluvilla henkisen levon ja virkistyksen lähteillä on suuri merkitys. Kapitalismin kehittyessä on kuitenkin käynyt niin, että lepo on kytketty yhä tehokkaammin tuotannon kaltaiseen suorittamiseen, ja vapaa-aika on nopeimmin kasvava teollisuudenhaara.
Toisin sanoen se, mitä Hardt & Negri kutsuvat kömpelösti ihmisen ”haluksi” ja Marx hieman yksinkertaisemmin ”luonnollisiksi elinvoimiksi”, muodostaa nyt massiivisen aineettoman arvotuotannon markkinan. Yhdessä savupiipputeollisuuden korvanneen tietoteollisuuden kanssa se on luonut uuden talouden, joka ei enää tuota niinkään tavaroita kuin sosiaalisia suhteita, jopa yhteisöllisyyttä.
Imperiumi - connecting people?
Nokian insinööreille on tuskin tullut edes mieleen, että koska he myyvät yhteistyönä syntyviä kommunikaatiopalveluja, heidän tuotettaan ei voi enää oikeutetusti pitää yksityisenä omaisuutena, vaan se kuuluu kaikille.
                      Tähän kuitenkin perustuu Hardtin & Negrin käsitys kansallisvaltioihin sidotun proletariaatin korvaavasta ja globaalisti virtaavasta ”Väenpaljoudesta”, jonka ei enää ole pakko katsella sivusta kun sen tuottavat kyvyt varastetaan.

Ratkaisu myötäilee Marxin tuttua käsitystä kansalaisyhteiskunnasta, jossa jokainen kansalainen luovuttaa valtiolle osan itsemääräämisoikeudestaan, ja sitä seuraavasta aidosta sosialismista, jossa jokainen osallistuisi poliittiseen prosessiin konkreettisena yksilönä eikä edustuksellisen demokratian kansalaisena tai tilastollisen tutkimuksen populaationa.
Foucaultin biopolitiikassa itsemääräytyvyydestä luopuminen vastaisi vallan ”mikrofysikaalista” ulottuvuutta, eli yksinkertaisesti sitä, miten me arjessa sisäistämme terveyden ja turvan vaatimukset vaikka mikään hallitsevien piirien salajuoni ei siihen pakotakaan. Sen sijaan Foucaultin biopolitiikassa ei ole vastinetta Hardtin & Negrin suvereenille yksilölle.
Se ei tosin johdu Foucaltin ihmiskuvasta vaan Hardtin & Negrin kategorisesta virheestä.
Sekoittaessaan toisiinsa modernin tieteen luoman populaation käsitteen ja Marxin ”lajinmukaisen” ihmisyyden, heiltä ovat menneet puurot ja vellit pahasti sekaisin. Saman ylimielisen kohtelun kokee myös käytännössä kaikki muukin yhteiskuntatiede, jonka varaan kaksikko teeskentelee kirjoittavansa. Hämärillä käsitteillä tehty silmänkääntötemppu toimii seuraavan kaavan mukaan.
”Konstituutio” on eräs Imperiumin avainsanoista. Hardtin & Negrin mukaan se tarkoittaa sekä Yhdysvaltojen perustuslakia että valtion materiaalista rakennetta, ”yhteiskunnallisten voimasuhteiden jatkuvaa muotoutumista ja uudelleenmuotoutumista”.
Tämän jälkeen Yhdysvaltojen todellisesta ”rakenteesta” ei sanota enää mitään, sillä pelkkä ”konstituution” mainitseminen vihjaa, että se olisi tekijöiden hallussa, mikäli he vain viitsisivät paneutua tylsiin yksityiskohtiin.
Yksityiskohtia Imperiumissa ja Multitudessa on ylipäänsä vähän. Eräs harvoista koskee kasvavaa aseellisten konfliktien määrää maailmassa, joka Hardtin & Negrin logiikan mukaan johtuu kansallisvaltioiden koventuneesta vallankäytöstä vastauksena globalisaation hajottavaan paineeseen: ”Yli 2000.”
Imperiumin ilmestymisvuonna oikea luku oli ranskalaisen Le monde diplomatique –lehden yleensä luotettavan indeksin mukaan 62. Kylmän sodan jälkeen määrä ei myöskään ole kasvanut, kuten Hardt & Negri olettavat, vaan pienentynyt. Lisäksi väkivalta ja sitä edeltävä kurjuus, epävarmuus ja kansalaisten voimattomuus ei näytä olevan seurausta kansallisvaltioiden ylenpalttisesta vallasta vaan päinvastoin niiden heikkoudesta.
Pariisin siirtolaislähiöt, jotka ovat käytännössä eristyneet muusta ranskalaisesta yhteiskunnasta, ja Lähi-itä, joka ei ole Aasian tiikeritalouksien tavoin noussut kolmannesta maailmasta ensimmäiseen, ovat esimerkkejä juuri näistä ongelmista, joita pelkät sosiaaliset verkostot eivät ratkaise.
Ne edellyttävät Hardtin & Negrin väheksymää hierarkista ja edustuksellista vallankäyttöä. Kokemus osoittaa, että ne tuottavat tehokkaimmin ihmisten kaipaamia aineellisia ja henkisiä resursseja – ja lisäksi vapauttavat ihmiset elämään normaalia elämää, joka ei ole pelkkää taloyhtiön loputtomissa kokouksissa istumista tai muuta ”lähidemokratian” tuottamaa helvettiä.

Imperiumi ja sen jatkoksi viime vuonna ilmestynyt Multitude ovat merkillinen yhdistelmä vasemmistoradikaali Negrin eskatologiaa, jossa kommunismi ei ainoastaan vapauta työstä, vaan jotenkin myös vapahtaa siitä, sekä kirjallisuudentutkija Hardtin mahtipontista postmodernismia, jossa jokainen oppisuunta on aina ”paradigma”, sen kehitys on ”genealogiaa” ja kriittinen arvosteleminen ”dekonstruointia”.
                      Negrin mystilliset lupaukset, jotka Hardtin kieli jättää melkein käsittämättömiksi, selittävät varmasti osaltaan kirjan herättämää huomiota.
”Postmodernisuudessa me jälleen huomaamme olevamme pyhän Franciscuksen tilanteessa, tarjoamassa olemisen iloa kurjuutta vastaan”, Hardt & Negri maalailevat Imperiumin lopuksi: ”Tähän perustuu kommunistin elämän ikuinen ilo ja riemu.” Multitudessa he pistävät paremmaksi: ”Me tarvitsemme anteliaan ja rajattoman rakkauden määritelmän. Meidän on elvytettävä esimoderneissa perinteissä vallinnut rakkauden julkinen ja poliittinen käsite.”
Viimeistään tässä vaiheessa Antonio Negrin uskonnollis-yhteiskunnallinen paatos tuo elävästi mieleen toisen politiikan ja laittomuuden rajamailla sujuvasti liikkuneen italialaisen kelmin, pääministeri Silvio Berlusconin.
Viime kuukausina Berlusconi on verrannut itseään sekä Jeesukseen että Napoleoniin, mutta asiantuntijoiden mukaan häpeämätön hurskastelu ja omien ajatusten nostaminen maailmanhistorian lakipisteeksi ovat Italiassa pelkkää small-talkia. Niinpä tällaiset höpisijät on viisainta sivuuttaa olan kohautuksella.