tiistai 28. huhtikuuta 2015

Aikamme ajattelijoita: Määrittelen ”skeptikon”


Englantilainen tutkiva toimittaja tuli Suomeen kertomaan, että meillä on ongelma. Ja että toinen ongelma on se, että ongelmaa ei tiedosteta. Seurasi someraivo du jour, jonka asiasisältö oli suunnilleen se, ettei ulkomaalainen voi ymmärtää suomalaisten asioita. Eikä tänne pidä tulla mitään selittämään.

Vastaukset olivat useimmilla taas valmiina, vaikka olisi toivonut, että englantilaisen toimittajan viesti olisi ensin herättänyt kysymyksiä:

Pitääkö olla ylpeitä siitä, ettei yhtään kouluampumista, yhtään perheen haulikkosurmaa eikä yhtään katolta ohikulkijoiden teloitusta ole Suomessa tehty luvattomalla ampuma-aseella? Että Suomessa itsensä tai toisen tappavat yleensä tavalliset ihmiset, eivät rikollisjengit? Että Suomessa riistanmetsästystä harrastaa noin 150 000 ja kilpa-ammuntaa 15 000 kansalaista, osin samaa porukkaa, joten Suomen 1,6 miljoonaa rekisteröityä asetta riittää varmasti kaikkiin tarpeisiin?

2003–2011 Suomessa tapettiin ampuma-aseilla keskimäärin 186 ihmistä vuodessa. Paljon vai vähän? Vuosina 2011 ja 2012 ampuma-aseella tehtiin 110 väkivaltarikosta. Paljon vai vähän? Ja asevarkauksia tapahtui 390, eli luvattomatkin aseet ovat alun perin luvallisia aseita.

Toki Tuusulassa (2007) ja Kauhajoella (2008), Cumbriassa (2010) ja Alphen aan den Rijnissa (2011) tapahtuneissa iskuissa tekijät olivat kaikki henkisesti epävakaita aikuisia, joille oli myönnetty laillinen aseenkantolupa. Mutta onko suosituin mielipide nyt sitten se, että koska ”ihmiset tappavat eivätkä aseet” niin lisätään ihmisten valvontaa eli rajoitetaan kaikkien yksityisyyttä? Sen sijaan, että tarkastellaan uudelleen aseiden ja lupakäsittelyn valvontatarpeita? Seulotaanko kaikkien suomalaisten mielenterveys ja tiukennetaan tarpeen ilmetessä pakkohoitolakeja? Vai seulottaisiinko aseluvat ja aseiden säilytys, ja tiukennetaan tarpeen ilmetessä aselakeja?

Pohjimmiltaan mitään erimielisyyttä ei pitäisi olla, ja kansainväliset vertailut ovat suurilta linjoiltaan selkeät vaikka eivät selitä kaikkia yksityiskohtia tai lukuisia kansallisia eroja. Jos aseita on paljon, aseilla tapetaan. Tahallaan ja vahingossa. Ja aseiden määrän kerrannaisvaikutus kasvaa, jos aseiden luvanvaraisuus sekä käytön ja säilytyksen sääntely – esimerkiksi perustuslailliista syistä – ovat tasoltaan heikkoja.

Tästäkin huolimatta ensimmäiset reaktiot Skepsis ry:n FB-sivulla olivat median syyttäminen, huono analogia ja "kiellot ei toimi" -hokema. Vastaan näihin mahdollisimman lyhyesti.

1.       Ei, uutinen ei ollut ”harhaanjohtava”. Kun englantilainen toimittaja moittii norjalaisia ja suomalaisia siitä, että joukkomurhien jälkeen aseiden yleisyyden ja saatavuuden ongelmassa nähdään vain yksittäinen mielenterveysongelma, niin suomalainen skeptikko moittii englantilaista toimittaja ensitöikseen siitä, että tämä näkee yksittäisessä mielenterveysongelmassa vain aseiden yleisyyden ja saatavuuden ongelman. Kuvio on paitsi selkeä myös hyvinkin symmetrinen, ja poistaa ainakin epäilyn siitä, etteikö englantilainen toimittaja ymmärttäisi miten pohjoismaissa ajatellaan.
2.       On ihan totta, että autot tappavat enemmän kuin aseet, ja juuri siitä saattaisikin johtua, että ajokortin saaminen on vaikeampaa ja vaatii enemmän koulutusta ja ikää kuin lupa ampuma-aseen käyttöön. Ja että autonvalmistajille asetetut turvallisuusmääräykset ovat tiukemmat ja moninaisemmat. Kyllä se alkolukko aseessakin voisi olla aika käänteentekevä, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa.
3.        Skepsiksen sivulta voi saada vaikutelman, että ”kielloissa” on vain kaksi astetta, nolla tai sata. Niin ei toki ole, ja useimmat tähän harhaan perustuvat kommentit näyttävät nojaavan amerikkalaisiin vaikutteisiin. Jopa sinä määrin, että amerikkalaista NRA:ta tukeva pilakuva esitetään ”argumenttina”. Se maailmankuva lienee suomalaiselle todellisuudella vielä paljon vieraampi kuin mikään englantilaisen toimittajan ajatuskulku. Sitä paitsi kysymys ei ole siitä, että pitääkö ja voiko jotain tehdä aseturmien vähentämiseksi. Siihen on jo vastattu lainsäädäntöä myöten. Kysymys on enää siitä, voidaanko ja pitääkö tehdä enemmän? Epä-älyllisin vastaus tähän kysymykseen olisi illuusio, että juuri Suomessa kaikista maailman maista on saavutettu optimaalinen sääntelyn taso, josta täsmentäminen ei enää toisi selvästi erottuvia, myönteisiä ja sääntelystä juontuvia hyötyjä.

Totta kyllä, uusia ideoita ei ole paljon, mutta aseharrastuksen vaikeuttamisesta nillittäviä sentään jonkin verran. Myös Skepsiksen sivulla. Ihmettelen näitä asenteita ja perusteluita. Ja äänen määrää.

Suomessa on hevosharrastajia enemmän kuin aseharrastajia, mutta silti kukaan hevosharrastaja ei valita, ettei hevosta saa pitää kerrostaloasunnossa. Harva hevosharrastaja edes haluaa omistaa oman hevosen, ja jos omistaakin, myös se säilytetään huolella ja siihen varatuissa, taajamien ulkopuolella olevissa tiloissa, joissa hevoseen ei pääse heti käsiksi, jos vaikka haluaisi juuri nyt lopettaa päivänsä hevosen selässä tai laukata jonkun sillä hetkellä ärsyttävän ihmisen yli.

Siltä se muutenkin tuntui, että Skepsiksen sivuilla pyöri poikkeuksellisen suuri joukko sivareita tai ainakin ihmisiä, joilla ei muutoin ole oikeaa kosketusta aseisiin eikä niitä Suomessa harrastuksenaan käyttäviin ihmisiin. 38,17 mm kasalla minusta ei olisi kilpa-ampujaksi, mutta sen verran olen piireihin tutustunut, että ammunnan ja aseiden harrastus on kaksi eri asiaa. Ja että nämä skeptikot eivät ilmeisesti kuuluu kumpaankaan joukkoon vaan siihen kolmanteen – somejankuttajiin.

 Ei somejankutus sinänsä ole paha asia. Ensinnäkin se on välineen luonne. Toiseksi viisastelu toisten kanssa on ihan terve vaihtoehto yksinäiselle sudokulle. Rasittavia ovat loiset, jotka imevät toisten ihmisten aikaa ja vaivaa pitämällä muita itselleen vastausvelvollisina kaikkein yksinkertaisintakin datakaivelua vaativiin kysymyksiin. Vaikka tietääkseni meillä kaikilla on sama Internet.

Somejankutuksen hyviin puoliin lasken senkin, miten eräät skepsisläiset nostivat esiin tärkeän periaatteellisen kysymyksen: mistä lähtien tietämättömyys on ollut näkökulma? Samalla he antoivat hyvät välineet skeptisyyden määrittelyyn. Tässä tyypillinen tyylinäyte kommentoijalta yxMarkus Minkkinen:

"Oletko fetisisti joka uskoo että aseissa asuu demoni joka saa tappamaan?"

Jos henkilö uskoo, että elottomilla kappaleilla on oma sielu ja tahto, hän on animisti. Jos henkilö puilestaan postaa Skepsis ry:n fb-sivuille höpötyksiä, koska aseet symboloivat amerikkalaisuutta, valtaa, voimaa, viriiliyttä ja/tai vapautta esimerkiksi virkavallan valvonnasta, hän on fetisisti. Ilmeisesti skeptisyys on nykyään sitä, että osataan yhdistää väärä tieto tyhmään kysymykseen, joten yritän vastaisuudessa pitää ilmiöön suurempaa etäisyyttä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Rauhoitan uuden kansanedustajan mieltä


Esittelyssä Varsinais-Suomen vaalipiirin uusien kansanedustajien ajatuksia.

"Taloudellisen rasituksen lisäksi massamaahanmuutto muodostaa kasvavan ongelman kulttuurien yhteentörmäyksenä, mikäli maahanmuuttajaryhmät pyrkivät voimasuhteiden kasvaessa voimaansaattamaan vastaanottajamaassa omien kotimaidensa tavat ja lait. Tästä esimerkkinä vielä pieni, mutta kasvava Suomen islamilainen puolue, joka kannattaa pitkällä tähtäimellä Suomen lain korvaamista islamilaisella šaria-lailla."
Toisin kuin Ville Tavion, ps,  blogimerkinnän perusteella voisi luulla, "Suomen islamilainen puolue" ei ole, eikä ole koskaan ollut, rekisteröity puolue. Se on rekisteröity yhdistys, jonka ainoaksi poliittiseksi toiminnaksi näyttää jääneen kaksi puolueiden ulkopuolisen valitsijayhdistyksen kautta asetettua ehdokasta Helsingin kunnallisvaaleissa vuonna 2008. Ehdokkaiden yhteen lasketut 160 ääntä eivät riittäneet valtuustopaikkaan. Yhdistys ei myöskään ole syntynyt ”massamaahanmuuton” seurauksena, vaan perustajat ja toimihenkilöt ovat kaikki syntyperäisiä eli ns. kantasuomalaisia.
Yhdistys on kyllä "pieni", aivan kuten Tavio kirjoittaa. Rekisteröintivuonna sittemmin erotettu puheenjohtaja Risto Tammi kertoi jäsenmääräksi "satakunta", julkisista lähteistä pääteltävä realistisempi luku olisi ehkä ollut kymmenkunta. "Kasvava" yhdistys se ei kuitenkaan ole. Yhdistyksellä ei ole ollut julkista toimintaa tai tapahtumia ainakaan vuoden 2012 jälkeen, eikä se verkon arkistolähteistä päätelleen ole ylittänyt valtakunnallista uutiskynnystä vuoden 2008 jälkeen. Poikkeuksena Jussi Halla-ahon blogi, jossa se on esiintynyt useinkin. Yhdistyksen kotisivuja ei ole päivitetty vuoteen. Sivun mukaan puoluesihteeri ottaisi yhä vastaan lahjoituksia ja jäsenhakemuksia, mutta sihteerin yhteystiedot on poistettu.
Mainittakoon myös, että yhdistyksen perustaja Tammi on aiemmin osallistunut sekä Pekka Siitoimen natsiliikkeen että Pekka Vennamon SMP:n toimintaan, ja että islamin lisäksi hän on kääntynyt myös Vapaakirkkolaisiin, Jehovan todistajiin ja esiintynyt mormonisaarnaajana. Tuoreimman tiedon mukaan Tammen nykyinen poliittinen vakaumus olisi kommunismi.
Toivottavasti tämä tieto rauhoittaa uuden turkulaisen kansanedustajan mieltä siinä määrin, että alkava työ parlamentissa voidaan keskittää todellisiin eikä kuviteltuihin asioihin.  Toisaalta kansalaisten mieliä tuskin rauhoittaa se, että Ylen julkaiseman arvion mukaan Ville Tavio kuuluu perussuomalaisella mittapuulla puolueensa keskusta-liberaaliin siipeen. Ja lopuksi haluaisin vielä muistuttaa, ettei "voimaan saattaminen" ole yhdyssana.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Arkisto: 2 x Günter Grass


Günter Grassin (1927 – 2015) kirjallista merkitystä on mahdoton kiistää, joten en edes yritä. Grassin kirjojen ihailu on vaikeaa, enkä siihen pysty. Grassin omaksuman julkisen roolin arvostelu onkin jo helpompaa, joten se sopii minulle.
                      Alla olevat tekstit on julkaistu Turun Sanomissa. Kolumni on vuodelta 2006, Peltirummun uuden suomennoksen arvio vuodelta 2009. Jos surupäivä tuntuu sopimattomalta niiden lukemiseen, yritä uudelleen huomenna.


Saksalainen pyhimysnäytelmä

Runsas viikko sitten Günter Grass paljasti lehtihaastattelussa nuoruuden hairahduksen. Viimeisenä sotavuotena hän ei palvellutkaan vakinaisen armeijan ilmatorjuntajoukoissa, kuten hän on tähän asti väittänyt, vaan pahamaineisen Waffen SS:n univormussa.
                      Kohu oli odotetun mittainen, ja kaikki mitä asiasta pitääkin sanoa, on varmasti myös sanottu.
                      Yhtäältä Grassin valhe aselajistaan ei ole mitätön seikka. SS-joukot perustettiin vuonna 1933 toteuttamaan natsipuoleen tahtoa, ja sen suorittamien kansamurhien luettelo on mittava. Toisaalta Grassin puolustuskin on ilmeinen. Hän on jo kauan sitten tunnustanut uskoneensa Hitleriin sodan loppuun asti, mutta samalla tavoin aivopestyjä poikasia oli lukemattomia.
                      Siksi julkinen huomio onkin keskittynyt pitkään hiljaisuuteen. Tarkoittaako se, että Saksan ”kansallinen omatunto” on kaikki nämä vuodet ollut tekopyhä?

Katkerin kommentti löytyy amerikkalaisesta New York Sunista.
Grassia lukuisia kertoja haastatellut Daniel Johnson on kaivanut mestarikertojan tuotannosta esiin kaikki ne kohdat, joissa tämä itse tuomitsee jyrkästi historian pienimmistäkin yksityiskohdista vaikenemisen. Sekin on mittava luettelo.
New York Timesin näkökulma on pragmaattisempi. Yksi vierailu Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin luona maksoi Jorge Luis Borgesille muutoin varman Nobelin, kirjailija Daniel Kelhmann muistuttaa, joten voidaan vain kuvitella miten pelkkä SS-joukkojen mainitseminen olisi vaikuttanut Grassin mahdollisuuksiin.
Grass tiesi ansaitsevansa Nobelin, ja hän halusi sen, Kehlmann jatkaa. Oikeastaan asiassa onkin siis kyse Grassin vanhasta paheesta, turhamaisuudesta, eikä jostakin uudesta käänteestä hänen koko moraalisessa olemuksessaan.
                      Kirjailijakollega John Irving ottaa Frankfurter Rundschaun julkaisemassa avoimessa kirjeessä vieläkin suopeamman kannan.
Irvingille oman menneisyyden asteittainen tunnustaminen on jatkettua rohkeutta. Toista ihmisluokkaa edustavat sen sijaan Grassin teon arvostelijat. Juuri heidän toimintansa on tekopyhää, ”ns. älymystölle tyypillinen pelkurimainen hyökkäys jälkiviisauden turvin”, Irving messuaa, ja vakuuttaa Grassin yhä pysyvän hänen sankarinaan ja moraalisena kompassinaan.
                     
Paljon kummempaa ajattelua ei Irvingin tasoiselta kirjailijalta ehkä pidäkään odottaa.
Myös Irvingin omissa romaaneissa tekojen seuraukset ja kysymys vastuusta alistuvat viime kädessä kohtalolle ja symboliikalle, josta päähenkilön todellinen karaktääri nousee hitaasti esiin. Näin elämästä tulee kvasiuskonnollinen rituaali, jollaiseen myös moni muu kommentaattori arvelee Grassin nyt ottavan osaa.
Tämän näkemyksen mukaan Grassin pitkän hiljaisuuden arvostelu ja hänen motiiviensa arvailu on farisealaisuutta, jossa syyttäjät kuvittelevat itsensä viattomiksi ja vain katuva syytetty on oivaltanut syntisyytensä. Vertauskuva on vahva, mikä on tosin havaittu myös vastapuolella.
Die Zeitin Evelyn Finger kohautteleekin olkiaan sotamies Grassin kauluslaattojen pääkallokuville ja sille mitä hän vajaana palvelusvuotenaan ehti tehdä tai ei tehnyt. Halveksuntansa hän säästää haastattelun julkaisseelle Frankfurter Allgemeine Zeitungille, joka teki kirjailijan muistelmien yksinkertaisesta markkinointitempauksesta pyhimyksen kärsimysnäytelmän.
Kuvassa etualalla historian taakan painama mies, taustalla kultainen valo, johon hän on uransa päätteeksi valmis astumaan, Finger piikittelee: ”Todellinen skandaali ei ole 17-vuotiaan poikasen asepalvelus, jota pelkurimainen kirjailija ei aikuisena tohtinut myöntää, vaan se liioiteltu mea culpa, jonka avulla Grassin annetaan väistää todellisten kysymysten kohtaaminen.”
Neue Zürcher Zeitungin otsikko ”Lavastettu tunnustus” osoittaa, että historioitsija ja toimittaja Roman Bucheli on samoilla linjoilla. Hänestäkin henkilöhistoriallinen yksityiskohta, josta Grass vaikeni 60 vuotta, on aika merkityksetön verrattuna siihen moraaliseen ylväyteen, jolla kirjailija yhä ilmaisee arveluttavimmatkin ajatuksensa.

Kohuhaastattelussa Grass kertoi myös miten hän amerikkalaisten sotavankina huomasi mustien ja valkoisten sotilaiden kireät suhteet, ja tutustui ensi kertaa halventamaan sanaan ”nigger”:
                      ”Äkkiä jouduin kasvokkain todellisen rasismin kanssa.”
                      Sellaisen sanomana, joka on Saksassa omin silmin todistanut juutalaislakien toteuttamisen ja joukkokuljetukset, tämä on häpeämättömään lapsellisuuteen puettua ivaa, Bucheli äimistelee. Die Zeitin mukaan Grassin ”itsensä armahtavaa” haastattelu sisältää tosin vieläkin hälyttävämpiä aineksia.
                      Grass ei ainoastaan piilota Natsi-Saksan juutalaisvainoja Amerikkaan kohdistetun herjansa laskoksiin, Jens Jensen muistuttaa. Lisäksi Grass korostaa tarmokkaasti natsien “keskiluokkaisuuden vastaista” asennetta, kuvaa ihastumistaan “kansojen yhteisöön”, jossa “luokkaeroilla ja uskonnollisella arroganssilla” ei enää ole merkitystä, paheksuu Adenauerin kauden tunkkaisuutta, johon aidosti radikaalit natsit “eivät koskaan sortuneet”, sekä ivaa juutalaisen Paul Celanin sodan jälkeen kirjoittamien runojen pateettisuutta.
Kuulostaako tämä siltä, Jensen kysyy, että Grass on todella kasvanut ulos kansallissosialistisen propagandan taikatempuista? Jensenin oma vastaus on, että 78-vuotiaana kirjailija on selvin sanoin tuominnut Natsi-Saksan, mutta samat ideologiset syyt, jotka viekoittelivat hänet 17-vuotiaana, ovat yhä lähtemätön osa hänen pessimististä ja konservatiivista.



”Jonkun on lyötävä tahtia”

Günter Grass Peltirumpu. Suom. Oili Suominen. Tammi.

Laadukasta syväpainoa ja samettista paperia näkee nuukailevassa kustannustoimessa harvoin, mutta harvinaista on sekin, että elävän kirjailijan teos suomennetaan kahdesti.
                      Kunnia kuuluu Günter Grassin Peltirummulle (1959), jonka myös Ruotsin Akatemia erikseen mainitsi, kun se vuosikymmen sitten perusteli Grassille jo pitkään uumoiltua Nobelia. Kovin hyviä perustelut eivät ehkä olleet.
                      Alfred Nobelin testamentin velvoittamana Akatemia etsii kaunokirjallisuudesta universaaleja ja humaaneja arvoja, joten myös Peltirumpua lukiessa se halusi nähdä jonkin virkoavan ja kasvavan, vaikka romaanissa kaikki mätänee ja kuolee:
                      Peltirumpu elvytti saksankielisen kirjallisuuden ”vuosikymmenien kielellisen ja moraalisen rappion jälkeen”, Akatemia tuumaili.
                      Lähemmäksi totuutta taisi osua suomalainen kriitikko.
Ensimmäiseen suomennokseen perehtynyt Toini Havu päivitteli silloista kotimaista ”konjunktuurikirjallisuutta”, jolle ajan ilmiöiden riena oli huokea trendi. Autenttisemmalta tuntui Grassin myrkyllinen kauna, vaikka lopulta malja menikin alas huulia lipoen:
                      ”Grassin romaani kuuluu kerman kermaan” (HS 24.9.1961).

Viime vuosisadan eurooppalaisena romaanina Peltirumpu kuuluu samaan kouralliseen kuin Joycen Odysseus tai Camus’n Sivullinen. Juuri kukaan ei voi lukemattakaan väittää, ettei tietäisi niistä jotain, mikä tosin lisää väärinkäsityksiä.
                      Eräs on se, että Peltirummun Oskar muka päättäisi kolmivuotiaana lopettaa kasvamisen, koska vastustaa sotaa.
                      Vastaan Oskar tietysti ihmeteolla hangoittelee, mutta ei hänessä ole lapsen viattomuutta. Luontaista itsekkyyttä kylläkin.
                      Toinen väärinkäsitys koskee kirjan tunnetuinta kohtausta: rumpuaan lehterien suojasta lyövä Oskar sotkee marssiorkesterin rytmin, ja natsijohtajaa tervehtivän väen askeleet muuttuvat valssiksi.
                      Eipä taida Grass tässä nostaa taidetta totalitarismin kesyttäjäksi, kuten on väitetty. Enemmän tämä taas näyttää samalta saksalaisten laumalta, jonka tahto kirjan mittaan alistuu milloin millekin. ”Jonkun on lyötävä tahtia”, täsmentää opportunistinen sirkuskääpiö, joka sodan jälkeen saa Grassin syvästi halveksiman Adenauerin roolin.
                      Ajan poliittisten armahdusten pilakuvaelmassa Oskar saa häneltä väärät tekonsa anteeksi, minkä jälkeen Oskar voi alkaa kerätä oman osansa jälleenrakennuksen dollareista. Teema on vankistunut Grassin myöhemmässä tuotannossa: kansallissosialismin korvannut amerikkalainen markkinatalous on Saksan turmeluksen jatke.
                      Tästä ja muista mittakaavavirheistä sitten johtuu, ettei Grassista ole kaikkien mielessä kasvanut samanlaista Thomas Mannin moraalisen manttelin perijää, joksi Grass tuntuu itse itsensä kuvittelevan. Viimeksi muuttamalla lähemmäksi mestarinsa synnyinkotia.

Oskar on epämiellyttävä päähenkilö epämiellyttävässä romaanissa, jonka toistuvat ristikuvat yhdistävät mädännäisyyden, nälän ja sitä seuraavan kuvotuksen – kuten kohtauksessa, jossa ankeriaita kalastetaan kuolleen hevosen päällä.
                       Toini Havun tiivistelmässä hän on äärimmäinen individualisti, jolla ei ole persoonallisuutta, ja infantiili, edesvastuuton ja yliälykäs kääpiö, josta ei koskaan tule kokonaista ihmistä, koska hän ei uskalla luopua lapsena olemisesta.
                      En taida paremmin sanoa.
Peltirummun ilmestyessä tämä pako vastuusta tulkittiin symboliseksi isänmurhaksi, jossa yhteys menneeseen katkaistiin. Kun sekä natsiajan tapahtumista että Grassin omasta osallisuudesta tiedetään enemmän, Peltirummusta on löydetty syytösten ja muistutusten ohella myös verukkeen ja karttelun piirteitä. Nyt romaanin yökerho, jossa asiakkaat hierovat sipulia silmiinsä, koska eivät ole muuten oppineet itkemään, on yhdistetty Grassin myöhäsyntyiseen tunnustukseen.
Grass paljasti vasta muutama vuotta sitten, etteivät viimeiset sotakuukaudet kuluneet tavallisissa armeijan harmaissa vaan SS-joukoissa.
                      Tuhkaa ylleen ripottanutta kirjailijaa soimattiin näytelmän järjestämisestä, jossa hän vielä kerran yritti nostaa itsensä viime vuosisadan suuren moraalisen kysymyksen ytimeen.
                      Tunnustus mahdollisena hurskastelun lajina ja mahdollisimman suuri häpeä elämän mitättömyyden tunteen vastapainona on siis Peltirummun uusi suola. Siksi voi kestää vielä tovin, ennen kuin Ruotsin Akatemian kaltaiset kulttuuripapistot onnistuvat peittämään Grassin toivottomimmat kappaleet tavanomaiseen taideuskon muminaan – hyvä olkoon ihminen ja jalo…

torstai 2. huhtikuuta 2015

Keskeneräinen sanakirja: Tekninen taitavuus


Tekninen taitavuus

”[Aki] Sal­me­la on tek­ni­ses­ti tai­ta­va ny­ky­ru­noi­li­ja, jo­ka hal­lit­see la­jit ja teos­muo­don.” - Vesa Haapala, HS. 1.4.2015.

Runoilijaa sopii kutsua teknisesti taitavaksi, muita kirjoittajia ilmeisesti ei. Mielikuva runon suuremmasta teknisyydestä verrattuna romaaniin tai muuhun proosaan on kielikuva. Se palautuu mitalliseen runouteen, jossa mitta oli perintö runonlaulusta tai yksinkertaisesti jäänne runon historiallisesta yhteydestä musiikkiin – musiikin rytmiin, dynamiikkaan ja rakenteeseen.

Musiikista puhuttaessa on yhä tavallista, jopa luontevaa erottaa instrumentin hallinta taiteellisesta ilmaisusta. Silti myös musiikin tekninen osaaminen on hyvin samanlaista kuin runon tekninen osaaminen: ”näppärää” ja ”maneerista”, kuten kriitikko Vesa Haapala muotoilee.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Puolesta... ja vastaan


Poimintoja viime vuoden levyarvosteluista.

Pat Metheny Unity Group: Kin. Nonesuch 2014.

Kitaristi Pat Methenyn (s.1954) uskollisimpia kuuntelijoita ovat keski-ikäiset fuusio- ja progehämyt, joten parin vuoden takainen, saksofonilla täydennetty Pat Metheny Unity oli nettikeskustelujen mukaan liiaksi valtavirtajazzia.
                      Pat Metheny Unity Groupiksi kasvaneen kokoonpanon uusi levy Kin lisää joidenkin fanien tuskaa laajentuessaan muun muassa maailmanmusiikin suuntaan. Chris Potter puhaltelee saksofonin lisäksi nyt myös trumpettiin, pasuunaan, flyygelitorveen, klarinettiin ja huiluihin, ja uutena ryhmään liittyneen Giulio Carmassin multi-instrumenttiluettelo ei tähän edes mahtuisi.
                      Haussa on siis sähköisillä efekteillä tuettu orkesterimainen saundi. Ja lopulta uskomattominta on se, että flamenco-aloituksesta pop-vaikutteiden kautta afrikkalaisiin polyrytmeihin ja siitä vielä post-bopiin kulkeva sävellys Rise up toimii kuin eeppinen, musiikillinen kertomus.
                      Eri jazz-tyylien roolileikkejä omilla levyillään harrastanut Potter on konseptissa kotonaan. Levyn kivijalka on silti Metheny itse. Hänen soolonsa eivät ainoastaan pohdi teeman harmonisia rajoja, vaan luovat koko ajan uusia melodisia ideoita.


Stefano Bollani: Joy In Spite Of Everything. ECM 2014.

Stefano Bollani on eräs aikamme seuratuimmista jazz-pianisteista. Ja aikamoinen eksentrikko ohjelmistovalinnoissaan.
                      Varsinkin ranskalaiselle Label bleu’lle tehdyissä levytyksissä makeaa standarditulkintaa voi seurata lastenlaulu, ja lastenlaulua kokeellinen modernismi. Jos joku tietää, missä kohtaa Bollani on tosissaan, kertokaa minullekin.
                      Kokonaan toinen juttu ovat sitten ECM-yhtiön levytykset. Bollanin klassista koulutusta korostavat resitaalit muodostavan oman kokonaisuutensa, pianotrion ja mahdollisten vierailijoiden varaan rakennetut äänitteet omansa.
                      Joy In Spite Of Everything alkaa kuten nimi lupaa. Lehtiotsikoissa maailma näyttää miltä näyttää, mutta juuri nyt soi sydäntä kohottava ja jalkaa vispaava lattari.
Italialaisen Bollanin norjalaista komppiryhmää täydentävä amerikkalainen Mark Turner on oiva saksofonisti tilanteeseen, jossa paljon on ilmaistava volyymia kohottamatta. Ja jos haluaa kuulla, miten luontevasti omintakeisen folk-tyylin luonut Bill Frisell viihtyy perinteisen jazz-kitaristin roolissa, niin tässä on tilaisuus.
Lopuksi soiva nimikappale kruunaa hienon levyn. Juuri näin pääsolistin virtuositeetin voi yhdistää korvaan tarttuvaan melodisuuteen.


The Bad Plus: Inevitable Western. Okeh 2014. The Bad Plus: The Rite of Spring. Sony Masterworks 2014.

Luomakunnasta löytyy harvoja yhtä vaikuttavia ääniä kuin Ethan Iverson takomassa pianonsa koskettimia kunnes hän voi soittaa dueton oman kaikunsa kanssa.
                      The Bad Plus -trion debyytti These Are The Vistas (2003) oli vuosituhannen ensimmäinen tärkeä jazz-levy. Vuosikymmentä myöhemmin moni vahvuus kuulostaa maneerilta, ilmeisesti jopa yhtyeestä itsestään.
Inevitable Western alkaa teatraalisella balladilla, joka yhä hyödyntää raskaina soitettuja molli-harminoita. Mutta nopeasti se hajoaa riitasoinnuksi, ikään kuin kömpelön rakastajan näköiskuvaksi. Seuraavat sävellykset vahvistavat vaikutelmaa performanssista. Levyn suhde sekä jazzin perinteisiin että pianotrion omiin innovaatioihin vaikuttaa hetkittäin jopa ivalliselta.
Hyvä uutinen on se, ettei epäonnistunut askel kohti seuraavaa sisäistä uudistusta ole pilannut trion musikaalisuutta.
Aiemmin samana vuonna julkaistu The Rite of Spring ei poimi Stravinskyn Kevätuhrista popularisoitavia katkelmia, kuten klassisen musiikin jazz-muunnelmissa on tapana. Partituuria on luettu pieteetillä, ja siitä on luotu tulkinta, joka täyttää trion itse asettamat ”avantgarde-populismin” ehdot aivan eri tasolla kuin toisteinen, jopa tylsä Inevitable Western.