maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ironia: Johdanto & ensimmäinen teesi




Lehdestä luin, että linja-auto riistäytyi kuljettajan hallinnasta ja törmäsi pajamäkeläisen kerrostalon seinään. Heräävä asukas löysi huoneiston lattialta betonimurskaa ja ikkunan puitteineen. ”Olen syvästi järkyttynyt”, hän kommentoi Ilta-Sanomille, ja katsoi sitten aiheelliseksi lisätä: ”Lievästi sanottuna.”
                      Tunteita jatkuvasti kartoittavan mediaviestinnän aikakaudella järkytys on kulunut kolikko, jonka voi halutessa vaihtaa kahteen kriisiin. Edes yleensä pätevä syvyyden metafora ei riitä tekemään siitä luotettavaa elämyslaadun kuvausta. Kaikki, mitä asiasta voidaan sanoa, voidaan sanoa vain ”lievästi”, kuten haastateltava tähdensi.
                      Haastateltavaa vaivaa nykyihmiselle tyypillinen oivallus kielellisten ilmaisujen liudentumisesta, jota ei voi torjua edes ironialla. Esimerkiksi kutsumalla suurta pieneksi tai hyvää pahaksi, koska suuri ja hyvä eivät tunnu tarkoittavan mitään mainitsemisen arvoista. Ironian järkyttävän (huokaus) kriisiytymisen (syvä huokaus) olosuhteissa ironia ei riitä korjaamaan kielen puutetta, mutta se on viimeinen keino muistuttaa, että me olemme kyllä tietoisia ongelmasta.
                      Lyhyen sanakirjamääritelmän mukaan ironia (< kreik.) on koomisen ivailun epäsuora laji, joka esittää puutteet ja viat avuina, arvottoman arvokkaana, moitteen kehuna ja niin edelleen.
                      Friedrich Schlegelin (1772 – 1829) ja Novaliksen (1772 – 1801) vanhakantainen ajatus oli mutkikkaampi. He pitivät erityistä romanttista ironiaa pikemminkin hengen historian vaiheena ja vapauden muotona kuin yleisen rupattelun tyylilajina. Valtion ja kirkon holhouksesta irtautuneen subjektiivisen taiteen ei tarvinnut enää etsiä toimintansa standardeja esteettisen olemuksen ulkopuolelta. Se kykeni nyt - siis silloin - kommentoimaan itse itseään.
                      Modernissa ironiassa, mikäli sellaisesta olisi tapana puhua, tietoisuus siirtyy subjektista materiaan. Persoonallisen taiteilijan itseilmaisun sijasta tunteet ja persoonallisuus syntyvät vasta konstruktiossa: runossa, sävelmässä, maalauksessa tai muussa sellaisessa. Modernismin jälkeen ulkoinen perusasetelma ei muutu, mutta romantiikalle ja modernismille yhteinen ihanteellisuus katoaa.
                      Samalla sanakirjassa mainitut seikat korostuvat, mistä sitten seuraa muutamia kysymyksiä.
                      Onko romanttisen ja (post)modernin ironian ilmeisin ero siinä, että (post)moderni aika on oikeasti lunastanut lupauksensa ja hajottanut subjektiivisuutta tuottavan subjektin? Vai siinä, että vapaus on jälleen menetetty, tosin tällä kertaa markkinoille? Vai olemmeko yksinkertaisesti päätyneet Hegelin ajasta (taide ei edusta aitoa totuutta ja elämää vaan älyllistä pohdintaa taideteosten omasta filosofisesta luonteesta) Hegelin jälkeiseen aikaan (taiteella tai muulla siihen rinnastettavalla ilmaisulla ei ole mitään tähdellistä sanottavaa edes omasta luonteestaan)?
                      En tiedä, mutta tuskinpa sillä on väliä. Päädymme joka tapauksessa samaan lopputulokseen, uuden vuosituhannen taitteeseen (1998 – 2002) ja Olvin cxx-mainokseen.
                      ”Moi! Mun nimi on Lola, ja toi tossa on Stade!” Maneerisesti hymyilevä, paikoilleen jäykistynyt malli Jenni Ahola kertoo miten löylynheiton maailmanennätystä yrittävä mies virkistäytyy aina tietyllä olutmerkillä.
                      Äitini piti mainosta typeränä ja tökerönä. En yrittänyt selittää hänelle, että kyseessä on ”koomisen ivailun epäsuora laji”, jossa mainonnan kliseet käännetään oivaltavaksi tietoisuudeksi mainonnan kliseisyydestä. Miksi olisi pitänyt? Äitihän oli oikeassa.
                      Hän oli oikeassa siinä, ettei ironia lisää mainokseen ajatusta tai näkökulmaa, joka tulee näkyväksi tai ymmärrettäväksi ainoastaan ironian ansiosta. Ironia ei kerro mitään. Ironia on aina tunnistettavaa (”huomasitteko ironian?”), ei elämyksellistä. Ironia ei ole arvostelma tai perustelu. Se on asenne, joka haluaa tulla hyväksytyksi välittömästi ja ilman järkisyitä.
                      Siksi ironian tyypillinen seuraus ei ole kriittisyys tai analyyttisyys vaan huonouden monistuminen. Esimerkiksi huono olutmainos. Ironian ansiosta mainosmiehen ei tarvitse päättää mitä hän haluaa tuotteesta sanoa tai miten hän kehtaa sen tehdä. Ironian ansiosta hän voi myös vakuuttaa yleisölle: pysykää te tyhminä, kyllä me huolehdimme kommentoinnista.

Teesi numero 1: Ironian tarkoituksena on välttää vaikeita valintoja. Siksi ironiaa ei voi koskaan olla liikaa.
    
Journalismissa ironinen esitys on esimerkki siitä, miten rohkeaa aihetta voi seurata riskitön toteutus.
                      Journalistin ironia on kuin vakava ajankohtaisohjelma, jossa haastatellaan onnettomuuden tai suuren katastrofin uhreja. Siis niitä ihmisiä, joilla oli vähiten vaikutusta kauheaan lopputulokseen. Toimittaja ymmärtää, että asioiden syitä penkoessaan hänellä on pieni mahdollisuus olla oikeassa, mutta näyttäessään katsojille kärsimystä, hän ei voi olla väärässä. Eikä toimittaja saa olla väärässä, kuten mediakriitikot muistuttavat.
                      Joitakin sukupolvia sitten toimittajat edustivat aatetta, viestinnäntutkija Risto Kunelius muisteli vanhassa Image-lehden kolumnissa, ja esittivät siksi todellisuutta sen kannalta. Harvinaista ei kuulemma ollut, että julistusten sisältöjä hiottiin toimittajalle ja poliitikolle yhteisen puoluetoimiston tiloissa.
                      Sitten tuli sitoutumaton journalistinen kulttuuri ja entistä heterogeenisemmäksi muuttunut yleisö, jota piti palvella. Lukijasta tuli liian monimutkainen hahmo, jotta sitä olisi tohdittu puhutella ideologisesti tai jotta mikään lehti olisi kuvitellut osaavansa ilmaista juuri lukijan omia tuntoja.
                      Enää toimittaja ei edusta aatetta eikä oikein yleisöäkään, Kunelius arveli: ”Ja kun itseään ei saa edustaa, alkaa yksimielisesti hyväksytty vaatimus kriittisemmästä journalismista olla aika kova pähkinä.”
                      Pähkinän ratkaisu on kielipeli. Kielipelistä etsitään kriittiseltä ja valppaalta vaikuttava näkökulma, jonka ajatellaan vetoavan yleisöön. Tavallinen kielipelin muoto on Kuneliuksen mukaan ironia.
                      Turvalliseksi ironian tekee se, että ironisti sitoutuu yhtä aikaa kahteen totuuteen, viralliseen ja rivien väliseen, Kunelius jatkoi. Ja jos tulee tiukka paikka, toista ei edes ole: ”Ääneen lausutussa osuudessaan toimittaja toistaa esimerkiksi poliitikon sanat, mutta samalla rivien välissä liittoutuu yleisön kanssa hymähtämään julkisuuden touhulle. Yleisöä ja toimittajaa yhteen sitova ominaisuus onkin ulkopuolisuus suhteessa julkisuuden toimintaan.”
                      Journalistinen ironia ei siis niinkään perustu toimittajan (itse)tietoisuuteen, jonka kohteena ovat julkisuuden toimintatavat. Se perustuu ironistin luomaan vaikutelmaan samasta asemasta tai samanmielisyydestä yleisön kanssa.
                      Toimittajan oivallus, jonka mukaan politiikka ja julkisuus ovat (vain) yksilöiden käymää valtapeliä, muistuttaa mainostajan oivallusta, jonka mukaan mainonta on kliseistä. Ne eivät raota verhoa vaan iskevät yleisölle silmää. Eikä ajatuksen sisältö ole seurausta ironian käytöstä. Ironinen vaikutelma on seurausta edeltävästä yksimielisyydestä.
                      Tai jos palataan Kuneliuksen omiin sanoihin: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino varmistaa, ettei ole väärässä.”

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Lehtikirjoittamisen lajeja: Science fiction


Antti Nylén päätti sitten päivän lehdessä antaa Matti Apuselle taas aiheen uuteen ”hipit-ei-tajua-taloutta” kolumniin.
Helsingin Sanomat tilasi TNS Gallupilta kyselyn, jossa selvitettiin tuhannen nimettömän ja muutaman nimeltä mainitun suomalaisen kansallisia ylpeydenaiheita. Esseistiltä kysyttiin erikseen kuinka sydän sykähtäisi, jos Suomi nousee maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Ja esseisti vastaa:
”Minulle ei tule sanasta kilpailukyky muuta mieleen kuin kovat, kiiltävät muskelit. Enkä käsitä, miten niin tympeä sana voi olla niin yleinen onnen ja ihanuuden merkitsijä.”
Hyvä, että tutuilla on eri näkökulmia. Se pitää satunnaisten buffettien äärellä käydyt keskustelut monipuolisina. Esseistin ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan mahdollisessa henkisessä kamppailussa taipuisin kuitenkin esseistin suuntaan.
Ensimmäinen syy on tässä:
Hesarin kysymykset urheilumenestyksen tai tieteen Nobelin merkityksestä suomalaisten itsetunnolle ovat arvokysymyksiä. Eikä ”maailman paras kilpailukyky” ole arvo, vaan hinta, jonka eri ihmiset joutuvat maksamaan erilaisin tavoin jotta talousmittarien keskiarvo saadaan näyttämään riittävän hyvältä. Tai ainakin paremmalta kuin toiseksi kilpailukykyisimmällä.
Toinen syy on tässä:
Apusen mielestä talouselämä tarvitsee toisinaan samanlaista hehkutusta, josta taide nauttii mediajulkisuudessa jatkuvasti, mutta minun mielestäni talousjournalismi ei sitä tarvitse.
Asiaa havainnollisti viikonvaihteen Ilta-Sanomat, joka kertasi Nokian vaiheita otsikolla ”Ollilan nousu ja tuho”. Aluksi toimittaja Pasi Lehtinen siteeraa Stephen Bakerin juttua BusinessWeek-lehdestä vuodelta 1998. Bakerille Jorma Ollila oli ”äärimmäisyyksien mies, tuli ja jää”, joka johdattaa Nokian ”kyberavaruuteen”.
Saman palstan alareunassa on tuore lainaus nimettömältä Nokian johtohenkilöltä: ”Ollilan uskomus omaan fantastisuuteen kiehui yli.” Tai usko omiin lehtileikkeisiin.
Hesarin taloussivuilta saatan joskus lukea Tuomo Pietiläistä ihan vain hyvän proosan takia. Edellisen esimerkin nojalla en vaivautuisi etsimään Stephen Bakerilta edes asiaa, sillä huono tyyli antaa ymmärtää, ettei sitä ehkä ole.
Hipin yleinen nyrpeys tai taloustoimittajan satunnainen kyynisyys ovat sanomalehteen oikein hyvin sopivia kirjallisia malleja. Sopivampia kuin Navaronen tykit tai Neurovelho, vaikka Apusen kanssa voikin olla yhtä mieltä siitä, että joistakin yritysjohtajista ne voisivat kuulostaa imartelevammilta.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Kirjailija-kriitikko"



Kirjailija-kriitikko

Muualla tavallinen, meillä tavaton ammatillinen yhdistelmä.
Selitys voi olla apurahajärjestelmä, jossa kirjailijat säätiöiden ja valtion kirjallisuustoimikunnan luottamushenkilöinä tekevät päätöksiä toistensa toimeentulosta. Siksi kollegojen pitkämielisyyttä ei kannata koetella päivälehtien arvostelupalstoilla.
Myös harvalukuisilla kirjailija-kriitikoilla on ristiriitaisia näkemyksiä omasta roolijaostaan.
”Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki”, Markku Envall luonnehti kirjassaan Synnyttämässä (1999), ja lisäsi luopuneensa kritiikin kirjoittamisesta. Joten onko siis ”huonoinkin arkkitehti parempi kuin paraskaan rakennustyöläinen tai vuokra-asukas?”, kysyi Arto Virtanen Kirjailijan kodissa (2006).
Ehkä taide monille merkitseekin pakoa ihmisenä olemisen nöyryytyksestä, Virtanen jatkoi pohdintaansa, ”jonnekin jaloihin, ylimaallisiin kerroksiin, ohuisiin ilmakehiin, joista voi luoda majesteetillisen halveksivia silmäyksiä alas tavalliseen”.
Virtasen oma taidekäsitys on demokraattisempi. Tekijänä ja kokijana hän ei kohtaa edes omia mestareitaan arvoituksen tavoin, vaan kasvoista kasvoihin. Vaatimuksina on ”älyllinen kriittisyys”, ”henkinen kypsyys” sekä ”luonteva proosa”, joka ei ole ”vähääkään vaikeatajuista”.
Siksi Virtasen oma kriitikon työ jatkuu taiteen teon rinnalla.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Termipuuro"



Termipuuro

Kai Laitinen, kriitikko ja kotimaisen kirjallisuuden professori emeritus, muistelee kirjassaan Pitkät vedet ja maailmanrannat (2004):
”Termipuuroa on ollut kaikkina aikoina ja on nytkin, sillä tyhmyys ja tosikkomainen auktoriteettiusko ei kuole koskaan. Kun aloitin lehtikriitikkona elokuussa 1944, tein melko pian itselleni luettelon kielletyistä sanoista, ts. tyhjiksi kuluneista fraaseista, jotka poimin 1920- ja 30-luvun kriitikoiden asevaraston ruostuneimmasta kolkasta. Kärkipäässä olivat sanat sellaiset kuin kipeä, riipaiseva, syvälleluotaava, vavahduttavan aito.”

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Viimeinen Voimala


Olen vuosikaudet kärttänyt turhaan kutsua Voimalan vieraaksi televisioon.
Aiemmin sillä verukkeella, että toinen juontaja-tuottajista teki samaan aikaan sanomalehti Uutta Suomea kuin minäkin. Myöhemmin sillä, että olen käytännössä ainoa kustantamo Savukeitaassa esseitään julkaissut henkilö, jota Voimalassa ei ole nähty. Lukuun ottamatta Pjotr Kropotkinia, Søren Kierkegaardia, Mark Twainia ja Voltairea, jotka ovat kuolleet.
Nyt on jo myöhäistäkin. Viimeinen Voimala alkoi hetki sitten "kasvojaan nuorentavalla" (kirjoittivat iltapäivälehdet) Ylen TV-ykkösellä. Voi tietysti olla, että profiilini oli koko ajan väärä. Oikeaa profiilia selostetaan Tommi Melenderin romaanissa Ranskalainen ystävä (2009), jonka päähenkilö, julkkisluennoitsija Joel Ranto, ilmoittaa että synnintunnolle on kysyntää. Ja että elämysteollisuudessa kysyntään on tapana vastata:
                      ”Minut oli pestattu tapahtumaan vihaiseksi nuoreksi mieheksi, vaikka ikäni puolesta olin enintään nuorekas. Minun piti haastaa ja kyseenalaistaa, mutta samalla myös hauskuuttaa. Mikään ei hykerrytä humanisteja niin paljon kuin sellaisten ihmisten pilkkaaminen, jotka eivät ajattele yhtä valistuneesti kuin he. Minulle pilkkakirveen rooli luontui, olinhan tehnyt porvareille, teknokraateille ja kristityille irvailusta itselleni elinkeinon.”
Joelin esikuvia, joita varmaankin on monta, ei erikseen nimetä. Annetun näytön perusteella yksi on heti kuviteltavissa. Raamatullisin mielikuviin mieltynyt moralisti, joka on ilmiantanut tyhmiksi ja säyseiksi kulutuskapitalismin orjiksi jokseenkin kaikki, paitsi 1800-luvun ranskalaiset kirjailijat ja poptähti Morisseyn, kuulostaa tutulta.
Suorempi vinkki on Voimala-ohjelma itse, jossa Joel kokee tähtihetkensä. Melender siis liittää hänet samaan joukkoon kuin oikeat vieraat, mm. Timo Hännikäisen ja Antti Nylénin. Tai jos hörhökerrointa nostetaan yli Savukeitaan kustannusjohdon sietokyvyn, filosofi Jukka Hankamäen.
Listalla neljäntenä voisi olla kirjailija ”Tommi Melender”, mutta enemmän julkisena kuvanaan kuin omana itsenä. ”Esseeminä on rooliminä, joka puhuu eri tavalla kuin arkiminä”, Melender täsmensi blogissaan: ”Samalla tavalla rooliminä on esimerkiksi toimittajaminäni, en minä arkipäiväisessä kanssakäymisessä esiinny samalla tavalla kuin toimittajana haastateltavien edessä. Minulle roolit ovat jotain välttämätöntä ja luonnollista erilaisten sosiaalisten ja kulttuuristen funktioiden kannalta, eikä mitään valheellista, näyteltyä tai tekopyhää.”
Ranskalaisen ystävän kansiliepeestä löytyvän ylistävän arvostelun mukaan Melenderin esikoisromaani Kunnian mies (2007) oli hyvä, mutta ”ei siksi, että siinä maailma on julma ja moraaliton ja ihmiset sisäisesti tyhjiä suorittajia, sillä sen me tiesimme jo entuudestaan”.
Kun itseensä tyytyväinen sisäpiirin ironia käy kulttuurilehti Parnassossa yhteiskuntakritiikistä, ei kai enää ole ihme, jos seikkaperäisempään pohdintaan tottunut taloustoimittaja Melender päätti kirjoittaa juuri tämän romaanin.
Kovin jyrkkää rajaa itsensä ja muiden elämäntapaflagellistien välille hän ei silti yritä vetää. Joelin matka seminaarissa koetusta identiteettikriisistä Ranskaan, jossa kriisissä on ihmisarvo, ei perustu herkkiin nyansseihin.
Suomessa Joel myy ihmisvihaa markkinatalouden yleisen moraalin analyysina, mutta Ranskassa hän löytää globalisaation liepeillä keinottelevia raiskaajia ja murhaajia, joita kai kuuluukin vihata. Siksi paikka ja kerronnan näkökulma voivat vaihtua, mutta ihmisen epiteetteinä pysyvät ”idioottimainen”, ”kuvottava”, ”pölvästi”, ”vastenmielinen”, ”tyhmä” ja ”ihramaha”.
Joel myös varoittaa etukäteen, ettei hän usko henkiseen kasvuun, joten todellisen julmuuden ja oman pelkuruuden kohtaaminen tarinan myötä ei riitä opettamaan tapamoralistille mihin hän voisi mannermaista sivistystään käyttää. Vielä romaanin lopussakin se on keino katsoa nenänvartta pitkin uutistoimittajaa, joka ei tunnistanut Flaubert-viitettä.
Onko salainen rakkaus totta vai petosta? Kuka osaa enää kasvattaa lasta? Onko ihminen hyvä vai paha? Jooga - tie tasapainoon vai vakaviin vammoihin? Tuleeko äidin kasvattamista pojista miehiä? Miksi koira on ihmisen paras ystävä, mutta sika kelpaa vain syötynä? Ja vielä illan teema psykoterapeutin, kirjailijan, kulttuuriantropologin ja tietysti Morrisseyn ykkösfanin silmin – mikä on ajan henki?
Todennäköisesti olisin tullut toimeen ilman vastausta yhteenkään näistä kysymyksistä, jos niihin ylipäänsä vastattiin, mutta päivystävien dosenttien, vakosamettihumanistien ja kipeistä aiheista kirjoittavien esikoiskirjailijoiden karsinana Voimala on puolustanut paikkaansa Ylen ohjelmakartalla.

Keskeneräinen Sanakirja: "Omaperäinen"



Omaperäinen

Kiertoilmaus kummalliselle tai oudolle. Toisinaan myös kohteliaisuus, jonka käyttö kertoo vähän arvosteltavasta teoksesta mutta sitäkin enemmän arvostelijan iän ja kokemuksen asettamista rajoista.

Kts. myös Omalakinen

Herännäisyydessä ”kilvoittelun” vastakohta: kärsimätön seurakuntalainen tai itseriittoinen oppi, joka ei viitsi pyrkiä vanhurskauteen lain kurimuksen kautta, vaan syntiinlankeemusta jatkaen päättää oikean ja väärän itse.
Tieteenfilosofiassa ”konsilienssin” vastakohta: jokainen tiede on paradigmaattisesti suljettu järjestelmä, joka voi ottaa elementtejä muista tieteistä, mutta jota ei voi redusoida yleiseen tai objektiiviseen tietoon ihmisestä ja luonnosta.
Kirjallisuudessa lajityyppi, jossa itsekeksittyjä sanoja, fantasiajaksoja ja sekava rakenne.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Historian sokaisema ihminen mykistyy


Siivosin työpöydältä lehtileikkeitä, joista ei enää tiedä, miksi ne on leikattu. Eräs otsikko oli tällainen: ”Viro aikoo julistaa Saksan riveissä sotineet vapaustaistelijoiksi” (Turun Sanomat, 13.2.2012).
                      Valinta ruton ja koleran välillä ei siis olekaan niin vaikeaa kun joskus on kuviteltu?
Lakialoite on Viron puolustusministeriön, toimittaja Riho Laurisaar kirjoittaa, eikä kuulemma ensimmäinen. Aineellisia etuja vuonna 1944 Neuvostoliittoa vastaan taistelleille ei luvata, kysymys on ”eettinen ja moraalinen”, luonnehti Isänmaapuolueen poliitikko. Lisäksi se on ristiriitainen, kuten politiikka ja moraali toisinaan ovat.
Natsi-Saksan rinnalla taistelleet on yleensä tuomittu, ei palkittu, joten ulkomailla voi syntyä hämmennystä, toimittaja Laurisaar toteaa lakonisesti. Pisteliäämpi on kirjailija Jaan Kaplinski. Hän arveli, että aloitteen takana ovat epäilyttävistä liiketoimista venäläisten kanssa kiinni jääneet virolaiset poliitikot: jos nykypäivän suhteet itänaapuriin eivät kestä lähempää tarkastelua, käännä kansan katse historiaan.
Mikäli toimittajan uumoilema ”hämmennys” syntyi, eikä Venäjän RT-kanavan Baltia-uutisointia nyt lasketa, virolaiset varmaan reagoivat kuten suomalaisetkin aina reagoivat kun asaintuntemusta tarjotaan ulkomailta: meidän historiaamme "ei ymmärretä”.
Vaikeaahan täällä oli elää saksalaisten ja venäläisten kanssa tai varsinkin välissä, minkä Jari Tervo havainnollisti kirjoittaessaan Ohranassa (2006) kenraali Siilasvuosta:
”Se motitti talvisodassa maahan hyökkääviä venäläisiä entisen tsaarin kenraalin käskystä. Jatkosodassa se hyökkäsi saksalaisten komentama venäläisten kimppuun ja Lapin sodassa venäläisten vaatimuksesta saksalaisten kimppuun. Suomen asialla se oli koko ajan ja tästä näki miten mutkikas asia se oli.”
Mutkikas mutta ei vallan käsittämätön, kun Tervokin sen näin hyvin selittää. Huonompina selittäjinä olen pitänyt kirjailijoita, joille ”käsittämättömästä” itsestään tulee kattava - kaikista kattavin - näkökulma menneeseen. Kuten vaikkapa monen viisaan lukijan palvomalla W.G Sebaldilla (1944 – 2001).
Tammi julkaisi saksalaiselta Sebaldilta kolmannen romaanin vuonna 2010, käännös on Oili Suomisen. Saturnuksen renkaat alkaa ikuisesti kiertävästä harsosta, jonka kosmisen onnettomuus jätti Saturnus-planeetan ympärille, ja päättyy mustaan silkkitaftiin, johon herttuatar von Teck kääriytyi kuningatar Viktorian hautajaisissa.
                          ”Historia koostuu melkein pelkistä katastrofeista”, nimetön kertoja huokaa, eikä suruajalle näy loppua, täsmentää kirjailija omilla muoto- ja aihevalinnoillaan. Muutoinkin tekijä jatkaa linjallaan. Sivistyksen laatu on museaalista kahdessakin merkityksessä.
Ensinnäkin tekstin lukuisat mielleyhtymät viittaavat kirjailijan omaa elämää edeltäviin ajanjaksoihin. Toiseksi tämä aika oli tapahtuessaan dynaamista, eteenpäin katsovaa ja muutoksen kourissa, mutta kirjailijan kokoelman osana se jähmettyy haikeaksi melankoliaksi. Ei jonkin tulemiseksi vaan jonkin menetykseksi.
Esseistinen, valokuvin ja piirroksin dokumentoitu kerronta ei juuri elävöidy kertomukseksi. Kertojakin on hyvin samanlainen kuin esseiden kertojat usein ovat: ideaalinen muistaessaan vaivattomasti kaiken, jonka tavallinen ihminen joutuu vaivalloisesti etsimään, ja traaginen kantaessaan murheita, jotka me hukutamme arjen pyörittämisen vaatimuksiin.
Vetävän juonen sijaan Saturnuksen renkaiden viehätys perustuukin seikkaan, jota on syytä epäillä illuusioksi.
Sebaldin rytmisesti viehättävien lauseiden lukeminen on aikaa itselle ja kirjallisuudelle, joka vapauttaa päivänkohtaisesta mediahälystä. Lisäksi – ja tässä tulee se mahdollinen illuusio – se on seurustelua historian vääjäämättömien voimien kanssa, jotka selittävät asioita paremmin kuin dosenttien tai ministerien julkilausumat.
Tai riippuu tietysti siitä, mitä selittämisellä tarkoitetaan ja mitä siltä odotetaan.
Eräs Sebaldin anekdooteista mainitsee aatelisen brittiupseerin, joka osallistui Belsenin keskitysleirin vapauttamiseen. Sodan jälkeen hän sulkeutui vaitonaisena kartanoonsa.
                             Historian sokeasti muokkaama ihminen mykistyy näkemästään, Sebald taas messuaa, ja tekee menneisyydestä uskonnon ja muistamisesta rituaalin. Tällainen hartauden harjoitus varmasti sopii Sebaldille, joka julkisuudessa painiskeli saksalaisen ”historiakysymyksen” kanssa: millainen oli kansan kollektiivinen vastuu natsien hirmuteoista, ja miten – jos enää lainkaan - seuraavien sukupolvien tulee sitä kantaa?
”Pysähtynyt neuvottomuus ja ihmettely maailman viitoittamattomissa risteyksissä on romaanin kerronnan idea”, kuvaili kriitikko Mervi Kantokorpi Sebaldin syötin, vaikka en tiedä, nielaisiko: ” Historia tekee ihmisen, ei niinkään päinvastoin. Lukijan reaktio kuvattuun maailmaan voi olla vain intuitiivinen tunneilmastoon samastuminen. Suru, melankolia ja masennus ovat romaanin lamaannuttavia perustiloja. Rakkaus, ystävyys ja toivo loistavat poissaolollaan, niitä ei näy kuvatussa maailmassa” (HS 11.4.2012).
Meidän muidenkin kannattaa lukea Saturnuksen renkaita ja viisastua. Mutta samalla varoa, ettei Sebaldin lauseiden ripottelema taide ja tuhka viekoittele meitä osaksi hänen halvaantunutta maailmankatsomustaan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Varjo on häilyvä häive"



Varjo on häilyvä häive

Kaavio on täsmällinen ja laskelma tarkka, mutta taiteessa asiat aavistellaan, nähdään heijastumina, huomataan silmäkulmasta tai ollaan tuntevinaan iholla.
                      ”Lisäväriä kokoelmaan tuovat häilyvät varjot”, kirjoittaa kriitikko Matti Saurama runoudesta Parnassossa (2/2010), ja jatkaa proosasta Uutispäivä Demarissa (20.4.2010): ”Härskin menon alla romaanissa käy myös lämmin ilmavirtaus, myötäinen häive.”

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Arkistosta: Varjo Kiasman seinällä


Päivän lehdessä kriitikko Teemu Manninen linjaa runoilija Vesa Haapalan graafisesti ja muutoinkin kokeilevan kirjan Kuka ampui Ötzin? (Otava) satiiriseksi, parodiseksi ja ironiseksi, jotta kaikki varmasti huomaavat, ettei kritiikki ota kirjaa eikä kirja maailmaa liian vakavasti. Vaikka ehkä kuitenkin synkästi.
Kyse on ”tutusta esityksellisestä ongelmasta, aidon ja keinotekoisen suhteesta”, kriitikko luonnehtii: ”Onko tosi-tv-tähti tosissaan? Saako rasismilla leikkiä? Onko kauneutta enää olemassa? Todellisuus on jakautunut. Idolsin, Hommafoorumin, palvelualojen ja pankkiirien maailmat ovat radikaalisti erilaisia.”
                      Erilaisia, varmasti. Mutta millaisia? Siitä varmaankin ”ironia”, jolle mediatutkija Risto Kunelius on antanut seuraavan määritelmän: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino varmistaa, ettei ole väärässä.”
                      En tiedä auttaisiko Haapalan kirjan lukeminen minua arpomaan onko ironia tekijän asenne vai aineiston modus. Tai ikään kuin se sävellaji, joka nuoremman polven puheissa joskus särähtää minun ikäpolveni korvaan.
                      Ensimmäinen asia jonka itse opin, kun vuosikymmen sitten aloin opettaa nuorisoa luovan tietokirjoittamisen kursseilla, oli sanan ”säälittävä” uusi merkitys. Minulle se tarkoittaa yhä myötätuntoa herättävää, nuorisolle se tarkoitti jotain, joka herättää halveksuntaa. Joku, joka on heikko tai muutoin vastenmielinen, on säälittävä. Säälillä ei silitetä päätä vaan syljetään silmille.
                      En usko, että kukaan kurssilaisista ajatteli käyttävänsä ironiaa. Siksi puhuin (kielen) sävellajista enkä (retoriikan) troopista.
                      Sama sävellaji ilmenee Mannisen arvostelusta ja kenties myös Haapalan kirjasta. ”Masennuslääkkeiden rikkoma iltapäivälehtitajunta” viittaa jonkinlaiseen kansanryhmään, todennäköisesti ei tämän kirjan yleisöön, ja käyttää kliseen etuoikeutta ottaakseen siihen etäisyyttä. Tämän kansanryhmän puolelle asettuminen edellyttäisi läheisyyttä tai tunnetta osallisuudesta, mutta minusta tuntuu, että kyse on massoista, jotka kriitikon tai kirjailijan mielestä ovat vähän ”säälittäviä”.
                      En ole yleensä kauheasti innostunut, jos joku naureskelee entisajan yhteiskuntakriittiselle kulttuurivasemmistolle, joka luuli voivansa samastua kansaan tai työväestöön. Enkä yleensä innostu tämän päivän yhteiskuntakritiikistä, jossa yksiä ihmisiä ei moitita toisten sortamisesta vaan kaikkia maapallon tuhoamisesta. En automaattisesti näe siinä pelkkää perusteltua kulutuskulttuurin analyysia, vaan myös tuon moduksen. Tai sävellajin.
                      Toisista ihmisistä eristymisen nuotti, tai juuri tuo kattava kategoria (”toiset ihmiset”), ei tietenkään ole uusi. Mutta eikö se perinteisesti ollut jotakin, johon Georg von Wright tai Johannes Salmisen päätyivät, kun maailma alkoi lipua ohi nopeammin jaloin, edellisen sukupolven sivistyksellisestä taakasta vapautuneena? Eikö nenäkkään teinin ja katkeran vanhuksen välissä pitänyt olla jokin kolmas rationaalisuuden muoto?
                      En tiedä, mutta tähän liittämäni arvostelun myrkyllisyys oli suunnattu katkeruutta ja eristymistä vastaan. Se ei tarkoita, että pitäisin tai olisin pitänyt Johannes Salmista katkerampana ja eristyneempänä kuin monia nuore(mman)n polven kirjailijoita, joille kirjallisuuden kriittinen funktio on yhtä tärkeä kuin Salmiselle.
                      Arvostelun otsikko oli ”Esseistin moraali nousee lähimmäisen kustannuksella”, ja sen julkaisi Turun Sanomat.


Johannes Salminen: Varjo Kiasman seinällä. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2004.

Johannes Salmista huolettaa ikääntyminen ja maailmantilanne.
                      Suomenruotsalainen kustannusmies, historiantuntija ja palkittu esseisti ei silti päiväkirjassaan kerro kolotuksistaan naapurin Reiskalle. Mieluummin hän seurustelee maailmankirjallisuuden ja historian suurmiesten kanssa.
                      Viime talven kylmyys ja liukkaus tietysti vaikeutti ikäihmisten liikkumista. Mutta liikkeelle päästyäänkin Salminen joutuu kohtaamaan Helsingin, jonka vanha maisema rikkoontuu. Ydinkeskustaa varjostamaan nousseet kunnalliset ja yksityiset toimitilat harmittavat, ”kannattava” rakentaminen kirjoitetaan ivaileviin lainausmerkkeihin. Eläkepäivinään matkustelevalle esseistille ei ehkä juolahda mieleen, että myös nuoremmat sukupolvet haluaisivat saada palkallista työtä, jotta heillä olisi varaa nähdä Akropolis.
                      Varjo Kiasman seinällä on muutoinkin juuri sellainen kirja, jossa itsenäinen, älyllisesti pohtiva esseisti ei koskaan kuulu ”hartaaseen joukkoon”, vaikka kulkiessaan havaitsee sellaisten kokoontuvan. Ateneumissa muut kävijät palvovat presidentti Tarja Halosen ikonia, mutta esseisti vertailee viileästi muotokuvan suhdetta perinteisempien suomalaisten stereotyyppien sarjaan.

Luontokuvan Salminen kirjoittaa tottuneesti ja herkästi, maailmankuva on jo vaikeampi juttu.
                      Viime vuonna tapahtui kaikenlaista, jota lehdet ovat kommentoineet kattavasti, joten välillä esseistikin kuulostaa leipääntyneeltä pääkirjoitustoimittajalta: ”Jos Venäjän talouden vakiintuminen jatkuu, Suomelle avautuu idässä uusia houkuttelevia näköaloja.”
                      Useimmista toimituksista löytyy koska tahansa töitä henkilölle, joka saa vakauden, kansallisen edun ja kauppapolitiikan mahtumaan samaan lauseeseen. Lisäpisteitä tulee, jos omaperäisen ajattelun puute piilotetaan hyvään tyyliin.
Pietari on Itämeren Shangri-La, Salminen vertailee, ”typerryttävän kaunis mutta vailla poliittista tehtävää”. Myöhemmin hän vertaa Irakin sotaa Karthagon hävitykseen. Se on ehkä jo asioita latistava eikä niitä terävöittävä mietelmä, mutta pääkirjoitustyylissä ei ole muutoinkaan tapana tehdä kovin tarkkaa eroa kliseen ja anekdootin välillä.
Kun Salminen siirtyy pääkirjoitusteemoista kotimaan politiikkaan, latteus tarttuu tyylistä sisällölliseen arviointiin.
Salminen uskoo tosissaan, että opposition Irak-vaaliase paljasti viime eduskuntavaaleissa vaikenemisen salaliiton, vaikka sarkasmiin taipuvaisen ulkoministerimme versio tapahtumista on uskottavampi. Oppositio olisi kuulemma saanut Yhdysvaltain presidentin ja Suomen pääministerin salaiset neuvottelupöytäkirjat ”jos olisi pyytänyt”. Se kai tarkoittaa, ettei oppositio voinut pyytää, sillä silloin ei olisi syntynyt vaikutelmaa hallituksen salailusta.
Lillukan varsiin Salminen kompuroi toisenkin kerran samalla sivulla. Hän paljastaa, ettei voinut itse äänestää samoissa vaaleissa lainkaan, koskaan oman puolueen pääehdokas kannatti Helsingin keskustassa mätänevien postimakasiinien purkamista Musiikkitalon tieltä.
Jos Jumala suo, Salminen ei äänestä Euro-vaaleissakaan. Hän nimittäin vaatii kristinuskon sisällyttämistä Unionin perustuslakiin.

Salmisen mielestä suomenruotsalainen kulttuuri ei ole muutostilassa vaan uhan alla. Ruotsinkielisten määrä vähenee ja käsitys heidän erityisintresseistään hämärtyy. Siksi hän pitää syntymäkuntansa Ahvenanmaan eristymis- ja itsenäisyyspolitiikkaa hyvänä asiana.
                      Lisäksi Salminen on sitä mieltä, että yleissuomalainen kulttuuri ei ole uhan alla vaan muutostilassa. Siksi hän pitää jokseenkin kaikkea, mikä liittyy ulkomaalaislakiin tai kadunmiehen asenteisiin, huonona asiana.
                      Ehkä tämä pieni epäjohdonmukaisuus pitäisi tulkita niin, että suomenruotsalainen nurkkakuntaisuus on pittoreskia ja huvittavaa, joten sitä voidaan aivan hyvin sietää. Nurkkakuntaisuus koko suomalaisuuden mittakaavassa voi taas olla sietämätöntä siitä kärsimään joutuville yksilöille ja koko kansantaloudelle.
                      Valitettavasti Salmisen esimerkeistä käy ilmi, ettei hänen asenteensa perustu syvään harkintaan vaan henkisen turistin kosmopoliittiseen ylemmyyden tunteeseen. Se mitätöi erilaisia elämäntilanteita kohtaavat yksilöt vieraan kulttuurin ja kotimaisen virkamieshallinnon nukkehahmoiksi.
                      Salminen on lukenut iltapäivälehtien lööpeistä, että karkotettavan ”pakolaisperheen” vanhemmat on lentokentällä huumattu vastoin tahtoaan, vaikka sivistyneenä miehenä väittääkin lähteekseen komeammalta kuulostavaa ”Euroopan neuvoston raporttia”.
                      Tapaus Katajanokalla tuo esseistille mieleen kommunistisen Budapestin, jossa kardinaali Mindszenty pehmitettiin lääkkeillä ennen näytösoikeudenkäynnin alkua. Rauhoittavat ruiskuttanut sairaanhoitaja vertautuu kaikkien diktatuurien lakeijoihin, jotka tottelivat käskyjä.
                     
Sitä Salminen ei pohdi, onko Ukraina turvaton maa, josta pakolaisia pitää ottaa. Ainakin tuoreet euroviisuvoittajat palasivat sinne vapaaehtoisesti, ilman poliisisaattuetta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen puuvillapelloista, tietoteknologiainsinööreistä ja sinfoniamuusikoista tunnettu maa tietysti köyhtyi. Eikä pohjoismaista turvaverkkoa ole.
                      Toisaalta ei sitä ole kesäkuun uutisten mukaan Turussakaan. Toimeentuloturvaa joutuu odottamaan kaksi kuukautta, Kaarinan rajalla huhutaan pakolaisvirroista.
                      Sitäkään Salminen ei pohdi, mitä viranomaisten sitten olisi pitänyt tehdä vanhemmille, jotka lastensa hyvinvoinnista piittaamatta olivat jo vahingoittaneet itseään hyppäämällä ikkunasta, hyppäämällä lentokoneen ovesta ja viiltelemällä itseään lentokentän vessassa. Normaalitilanteessa mieleen juolahtaisi psykiatrinen pakkohoito ja lasten huostaanotto, mutta esseistille nekin olisivat totalitarismia.
                      Kaiken toivonsa heittäneen perheen tilanne kotimaassaan tai missä tahansa maassa on tietysti vastenmielistä ajateltavaa. Jokseenkin vastenmielinen on myös esseisti, joka kohottaa moraaliaan heidän kustannuksellaan, samoin ammattikunniansa puitteissa toimineen sairaanhoitajan kustannuksella, josta on tehty sepitteen konna.
                      Luonnollisesti sairaanhoitaja jää Salmisen kirjassa myös nimettömäksi, vaikka hän on julkisesti ja avoimesti selittänyt tapausta. Lähimmäisen kustannuksella on helpompi mahtailla, jos heidät jättää kasvottomiksi, anonyymeiksi. Kommunistimaissa häpäistyt ihmiset pyyhittiin valokuvistakin.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: PS-standardi


Helsingin Sanomien etevä kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen sai tunnusta Innovaatiojournalismin seuran Finjon Innovaatiokide 2012 –kilpailussa, kertoi päivän lehti eilen keskiviikkona.
                      Tunnustus tuli kuitenkin jostakin nuorisoa kosiskelevasta ratkaisusta nimeltä "HS Open", ei kulttuurisivujen perusyleisöä kummastuttaneesta kolumnista ”Lutuinen kulttuuripörrö” (HS 6.4.2012). Ilmeisesti seura arvioi, ja aivan oikein, ettei kolumnin tapa käyttää perussuomalaista puoluetta nykyisen arvokeskustelun standardina ole järin innovatiivinen. Sama metodi on tunnustettu jo aiemmin lehden pääkirjoitussivulla, jossa "suvaitsevaisuudelle" on annettu jokseenkin se määritelmä (kulttuurivasemmiston ylimielinen hyveellisyys), joka sillä on entuudestaan ollut Hommaforumissa.
                      Kolumnissa Mäkinen kiinnitti huomiota elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen englantilaiselle Guardian-lehdelle antamaan haastattelulausuntoon: ”Ainoa tapa ihmiskunnalle päästä ulos tästä kurjuudesta on tappaa rikkain yksi prosentti, joka omistaa kaiken.”
                      Vakavissaan vai ei, pohti Mäkinen, ja teki seuraavaan johtopäätökseen:
                      ”Miksi Kaurismäen möläytykset pitäisi kuitata huumorina, jos [Jussi] Halla-aho herättää moraalista närkästystä?  Jatkossa kaikki perussuomalaiset voivat laukoa mitä vain ja perustella Kaurismäellä sanomisiaan. Tai sitten sovitaan niin, että jatkossa taiteen akateemikon sijasta Kaurismäkeä kutsutaan lutuiseksi kulttuuripörröksi, jonka sanomisia ei tarvitse ottaa vakavasti.”
                      Halla-aho oli itse samoilla, julkisen mielipiteen ehtoja uudistavilla linjoilla jo silloin kun perussuomalaisista oli tulen alla Teuvo Hakkarainen. Hakkaraisen puheet johtivat eduskuntaryhmän huomautukseen ja ryhmän yhteiseen julkilausumaan, jonka kirjoitti Halla-aho: ”Syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan” (26.5.2011). Siinä ovat jo kirjattuna Mäkisen vasta nyt uumoilemat säännöt, ja miten toimittajien tulisi niitä noudattaa. Kutsutaan sääntökokonaisuutta selkeyden vuoksi nimellä PS-standardi.

I

”Julkisen vallan on kohdeltava jokaista ihmistä yksilönä, ei kulttuurisen tai muun vastaavan ryhmän edustajana”, standardi tähdentää.
Innovatiivista tässä ei ole se, että syrjinnän ohella tuomitaan myös suosinta (jolla standardi tarkoittaa mm. ruotsinkielisen vähemmistön oikeutta saada koulutusta ja viranomaispalveluita omalla äidinkielellä).
Uutta on ”symmetrian” käsite, joka korvaa perustuslain kansanedustajille säätämät erityiset velvollisuudet ja kaikkia kansalaisia koskevan yhdenvertaisuuden tavoitteet. Yhdenvertaisuudesta symmetria eroaa samalla tavalla kuin kuin tasavero progressiivisesta verotuksesta: standardin mukaan kaikilla on samat oikeudet, mutta kenelläkään ei ole erilaisia velvollisuksia, jotta kaikkien periaatteelliset oikeudet toteutuisivat myös käytännössä.
Yksilöön vedotessaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä katsoo, että syrjintälainsäädäntö jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, kuten enemmistöön ja vähemmistöön. Lainsäädännön näkökulma on toinen. Se taas katsoo, että jako on yhteiskunnasta havaittu ja kielteinen tosiseikka, johon tulee reagoida.
Symmetriaan vedotessaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä otaksuu, että enemmistöön kuuluva on yhtä suuren syrjintäuhan alla työssä, koulutuksessa tai kadulla kuin vähemmistöön kuuluva. Ratkaisu on hyvin looginen ja teoreettinen, peliteoreettinen.
Symmetrisessä pelissä pelaajien hyödyt riippuvat vain valituista strategioista mutta ei valinnan tehneestä pelaajasta. Eli jos pelaajien roolit voidaan vaihtaa muuttamatta peliä, on se symmetrinen. Yleinen elämänkokemus ja luotettava tutkimus kuitenkin osoittavat, että ”pelinä” yhteiskunta on perin epäsymmetrinen. Jos pelitilanteena on vaikkapa työnhaku ja palkkataso, peli muuttuu jos pelaajan ikää, sukupuolta tai etnistä taustaa muutetaan.
Näpistyksistä ja reuhaamisesta nuorempana sakotetun Hakkaraisen tavoin Halla-aho on lainsäätäjänä uusi mutta poliisille vanha tuttu. Tuomio uskonrauhan rikkomisesta tuli blogi-kirjoituksesta, jossa ryhmien välistä symmetriaa valotettiin seuraavalla esimerkillä:
Jos sanomalehdissä voi kirjoittaa, että suomalaisilla on syntyperäistä taipumusta juopotteluun, niin yhtä hyvin voitaisiin kirjoittaa, että somalialaisilla on syntyperäistä taipumusta työn vieroksuntaan ja varasteluun. (Tämän hovioikeus salli satiirisena kärjistyksenä, varsinaiseen tuomiperusteeseen ei tässä tarvitse paneutua.)
Toinen esimerkki löytyy julkilausuman kohdasta, joka ohjeistaa viestimiä. Ohje on tulkittavissa niin, ettei rikosuutisissa pidä erikseen kertoa jos suomalainen pahoinpiteli ulkomaalaisen eikä sitä jos ulkomaalainen pahoinpiteli suomalaisen. Näin yhteiskunnan ongelmakohtien tunnistaminen toki vaikeutuu, mutta perussuomalainen käsitys symmetrisestä yhteiskunnasta toteutuu.
Kolmas esimerkki on toimittaja Mäkisen kolumni.
Mäkisen puolustukseksi on sanottava, että kolumni perustuu teoreettiseen asetelmaan, jossa elokuvaohjaaja ja kansanedustaja ovat molemmat mielipidevaikuttajia, vaikka käytännössä toinen on lainsäätäjä ja toinen ei ole. Valitettavasti myönnytys ei poista perusongelmaa, yhden puolueen nostamista moraaliseen vaa'ankieliasemaan (miten Kaurismäen sanomiset vaikuttavat Halla-ahon sanomisiin).
Mäkisen toinen puolustus onkin se, ettei hän suinkaan kannata perussuomalaista arvomaailmaa vaan vastustaa sitä. Lääke taitaa kuitenkin olla pahempi kuin sairaus, ja sitä voisi puolestaan kutsua shakkitermillä ”Lähi-idän gambiitti”.

II

Kuten kaikki toimittajat tietävät, ei Israelin eikä palestiinalaisten toimia voi lehdessä moittia ilman, että lehti joutuu julkaisemaan vähintään kaksi vastakkaista lukijankirjettä, joita yhdistää vain se, että molemmat tuomitsevat lehden puolueelliseksi. Lisäksi lehteen tulee kirje, joka syyttää toimitusta antisemitismistä, ja toinen, joka syyttää sitä terrorismin tukemisesta, mutta ne jätetään yleensä julkaisematta.
Siksi jokainen kolumni Lähi-idän tilanteesta on gambiitti.
Ennen kuin kirjoittaja voi käydä laudan kuninkaan kimppuun, ja kysyä mikä on oikein ja mitä tulisi tehdä seuraavaksi, hänen on ensin oltava valmis uhraamaan uskottavuutensa. Tai hänen on vältettävä kaikkia mahdollisia seikkoja, mukaan lukien tyyliseikkoja, joilla ”uskottavuus” voi julkisuudessa vaarantua – ja johtaa toimittajien leimautumiseen lutuisiksi journalismipörröiksi.
Nollasummapeli, kuten shakki, on erikoistapaus vakiosumman peleistä, joissa pelaajat eivät voi valinnoillaan muuttaa pelissä tarkasteltavia resursseja. Jaettavissa oleva kokonaishyöty summautuu aina nollaan riippumatta pelaajien valitsemista strategioista, jolloin pelaajat voivat hyötyä vain muiden kustannuksella.
Tai, kuten Mäkinen analysoi elokuvaohjaajan virheellistä siirtoa Guardian-lehdessä, Halla-aho hyötyy Kaurismäen kustannuksella. Joten Kaurismäen olisi ollut parempi olla hiljaa. Tai, kuten minä analysoin toimittajan virheellistä siirtoa Helsingin Sanomissa, Halla-aho hyötyy Mäkisen kustannuksella.
Mäkelä piti Guardianin haastattelua tilaisuutena esittää Kaurismäelle ensin varoitus (mitä tästä voi seurata), sitten uhkaus (mitä meidän tulisi tehdä). Halla-aho pitäisi Helsingin Sanomien kolumnia tilaisuutena esiintyä sananvapauden puolesta, ja moittia toimittajaa vähintään itsesensuurin ihannoimisesta ja henkilöön menevästä mitätöinnistä.
Mäkisen itselleen – ja Kaurismäelle – luoma ongelma on vastustajan pussiin pelaaminen. Siihen on onneksi yksinkertainen ratkaisu: älä yritä pelata. Muista, ettei julkinen yhteiskuntakeskustelu ole nollasummapeli, kuten ei yhteiskuntakaan ole. Ja ettei se ole lainkaan peli, joka perustuu yleiseen ja kattavaan sääntöön. Ei siinäkään tapauksessa, että tarkoitamme säännöllä perusoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä.
                       ”Minkään kansanryhmän tappamisesta ei saa vääntää vitsiä”, Mäkinen kirjoittaa piristävästi (minulle ei olisi juolahtanut mieleen, että rikkaat ovat ”kansanryhmä” samassa mielessä kuin ne ihmiset, joista perussuomalainen vitsailee). Mäkisen esittämää moraalista kieltoa voi pitää perus- tai ihmisoikeuden mukaisena. Juridiikan kielessä oikeudesta voidaan kuitenkin tinkiä, mikäli on perusteltua vedota loukkauksen, vitsin tai muun lausuman yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Näin ilmaisunvapautta punnitaan muita perusoikeuksia vasten.
                      Punnintaan vaikuttavat monet asiat, joista yksi on loukkaavaksi väitetyn ilmaisun vahingollisuus. Mutta kuten juristi ja kirjailija Jukka Kemppinen on todennut toisessa yhteydessä, ”yhteiskunnallinen merkittävyys on niin epämääräinen kriteeri, ettei se kuulu varsinaiseen lakitekstiin – perusteluihin kyllä". Kemppiselle ”parlamentaarisen demokratian olemassaolo todistaa, että mielipiteet yhteiskunnallisesta merkittävyydestä hajoavat pahasti”. Sen määrittelystä käytävä keskustelu ei pääty yleiseen sääntöön, ei edes äänestyksen jälkeen, vaan keskustelu on itse sääntö.
Tämä tulkinta ei ole relativistinen vaan ihan käytännöllinen. Politiikan näkökulmasta myös periaatteellinen.
Muu erimielisyys, joka liittyy elokuvia tekevän kulttuuripörrön ja lakeja säätävän kansanedustajan julkisen toiminnan arviointiin, johtuu minun ja Mäkisen erilaisista poliittisista vakaumuksista. Mäkinen on SJL:n jäsenkorttia kantava toimittaja (jostakin pitäisi taas tänään kirjoittaa), minä lähinnä perustuslaillinen liberaali (samat oikeudet kaikilla, vahvemmilla vain isompi vastuu).

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Viimeksi kuultuna: Ancient History


Verneri Pohjola Quartet: Ancient History. Act 2012.


Soittotaidotonkin saa soittimesta äänen. Paitsi trumpetista.
                      Jazz-musiikissa trumpetti on kirjoittanut historiansa itse, ja pakottanut muusikot sopeutumaan teknisesti haastavan välineen ehtoihin. Dizzie Gillespiesta ja Maynard Fergusonista tuli leimallisesti voimapuhaltajia, koska he pystyivät siihen. Miles Davis sovitti taiteensa heikkoon ansatsiin, jota yleisö kuunteli kuin neulan putoamista. Vähemmän tunnetuista taiteilijoista mainittakoon ruotsalainen Magnus Broo. Hän soittaa kuin vierittäisi kiveä, kuin olisi vierittänyt kiveä pitkään. Funkahtavasti painotetun ohjelmiston staccatoista päättelen, että kivi on kulmikas.
                      Harvassa ovat ne, jotka tekevät trumpetilla mitä haluavat. Kuten Clark Terry. Ja vaikka suomalaiselta Verneri Pohjolalta puuttuu Terryn öljytty silkki, hänet kehtaa silti mainita samassa lauseessa.
                      Miksi? Siksi, että kvartetin uudella levyllä Ancient History venttilivelho kulkee käheydestä kirkkauteen, särkyvästä leijuvaan ja kuiskauksesta huutoon niin vaivattomasti.
                      Free-henkisen rumpalin (Joonas Riippa) ja johdonmukaista rytmiikkaa välttelevän pianistin (Aki Rissanen) keulahahmona Pohjola on myös hyvä kokoava voima.
                      Levyn trendikkäästi musiikilliset rajapyykit kiteyttää Björkilta lainattu ”Hyberballad”, joka on sopivasti pohjoinen ja kuulas, sekä Pohjolan oma ”Cheap Taxi Adventure”, joka alkaa hard-bop teemasta ja jatkaa funkin synkopoituun grooveen.
                      Takaisin hyllyyn? Divariin? Ei näitä näin nopeasti päätetä kun kyseessä on aivan uusi levy.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Otsikoissa tänään, 2/2


”Osa yliopistojen rehtoreista salaa palkkansa”, otsikoi päivän lehti.
                      Käytäntö palautuu vuoden 2010 yliopistolakiin, jonka seurauksena yliopistot muuttuivat valtion tilivirastoista julkisoikeudellisiksi laitoksiksi tai säätiöiksi. Ne siis itsenäistettiin, ei yksityistetty, huomauttaa hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää: ”Julkisuuslakia sovelletaan yhä myös yliopistoihin.”
                      Yliopistojen uusi salamyhkäisempi toimintakulttuuri on ilmeisesti jatkoa uuden lain alla käydylle keskustelulle yliopistojen muuttuvista rahoitusmalleista. Tieteen ja liike-elämän yhteistyö syvenisi, kun yliopiston kyky kerätä yksityistä rahaa yrityksiltä ja säätiöiltä määräisi myös sen kuinka paljon se saa julkista rahaa valtiolta.
                      Muutoksen positiivisuutta vakuutti etunenässä Helsingin yliopiston rehtori ja myöhemmin kansleri, filosofi Ilkka Niiniluoto. Näkemyksiä on koottu kirjaan Dynaaminen sivistysyliopisto (2011). Kirjan ilmestyessä yhteistyö oli jo syvennyt niin, että yliopistojen oli aika käytännössä valita, mitä liike-elämän toimintamalleista ne pitivät itselleen sopivina.
                      Tämän Helsingin yliopiston nimissä puhuva Ilkka Niiniluoto kertoo torjuneensa: tulosvastuu. Tämä otettiin käyttöön välittömästi: johdon ja suorittavan portaan palkkakuilu.
                      Samassa hengessä myös yliopistojen budjetteja julistettiin liikesalaisuuksiksi, mutta Helsingin osalta rehtorin palkankorotus vuoti julkisuuteen. Uuden yliopistolain tultua voimaan se oli Ylen ajankohtaistoimituksen arvion mukaan melkein 60 prosenttia.
”Palkkojen muuttuminen salaisiksi on hankaloittanut myös edunvalvontaa ja leventänyt palkkahaitaria”, päivän lehti jatkaa: ”Professoreillakin suurimmat palkat ovat nousseet eniten. Keskipalkka oli viime vuonna 6 338 euroa, mutta vaihteluväli oli 4 302–15 000 euroa, käy ilmi Professoriliiton kyselystä.”
                      Pärstäkerroin, henkilökemia ja väärä koulukunta, analysoi Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi nykyistä akateemista palkanmuodostusta. No, hankala kai palkkoja olisikin perustaa vaikkapa tutkimustyön laatuun tai tekijöiden toimeliaisuuteen, kun tulosvastuu ei kelvannut edes Niiniluodolle eikä esimiesjohtoinen laadunarviointi kentän enemmistölle.

Otsikoissa tänään, 1/2


”Norjan ampuja kiistää syyllisyytensä”, otsikoi päivän lehti tänään alkavasta oikeudenkäynnistä. Lisäksi ampuja kiistää olevansa mielisairas, vaikka sellaista ensimmäinen mielentilatutkimus oletti.
                      Muistaakseni kukaan ei olettanut samaa syyskuun terrori-iskun jälkeen. Erimielisyyttä oli yksinoman siitä, oliko teko rikos, joka kuuluu rikostutkintaviranomaisille, kuten Oklahoman pommi-isku? Vai oliko se sotilaallinen isku, joka kuulu armeijalle? Lääkärikuntaa ei tuotu mukaan.
                      New Yorkissa 2001 kuoli enemmän ihmisiä kuin Pearl Harborissa 1941, joten taivuin silloin sotilaallisen tulkinnan kannalle. Lisäksi Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden oli jo Yhdysvaltain ulkomaisia sotilastukikohtia pommittaessaan puhunut sanamukaisesti sodanjulistuksesta, ja hänenkin mielipiteensä tuli ottaa jotenkin huomioon.
                      Ratkaisevaa oli kuitenkin oma mielikuvituksen puute.
                      On varmasti kuviteltavissa, että jokin aseellisesti järjestäytynyt taho hyökkää vieraan valtion kimppuun, ja ilmoittaa vihollisikseen kaikki valtion kansalaiset, arvot ja instituutiot, eikä valtio silti reagoi mitenkään paitsi tutkintapyynnöllä. Mutta minä en osaa sitä kuvitella.
                      Eivät tosin rikos-tulkinnan kannattajatkaan osanneet kuvitella kolmatta vaihtoehtoa. Tai siis sodan toista vaihtoehtoa. Sitä, että bin Laden oli mielisairaana syyntakeeton, kuten Norjan ampujan ensimmäinen tutkinta sanoi. Tai että hän oli syyntakeinen, mutta mielenhäiriöinen narsisti, kuten toinen tutkinta totesi.
                      Miksi eivät osanneet, vaikka skitsofreenikoiksi epäillyt Norjan ampuja ja amerikkalainen Unabomber ovat manifestiensa perusteella käyneet pitkälti samaa arvoliberalismin ja kansojen sulatusuunin vastaista taistelua kuin bin Laden? Joskus eri puolilla, mutta toisinaan ikään kuin samallakin.
                      Olen toisaalla kirjoittanut liberaalina esiintyvästä älymystöstä, jolla on vaikeuksia puhua Lähi-idästä ”muslimimaailmaa” tai ”arabimaailmaa” pienempinä yksiköinä. Ero perussuomalaiseen, joka ei osaa puhua maahanmuuttajista ”etnistä ryhmää” pienempinä yksiköinä, ei ole suuri. Tai riittävän suuri.
Pitäisikö minun nyt kirjoittaa siitä miten instituutioista, historiasta ja sosiaalisista rooleista vapaa yksilö on länsimaisen romaanin keksintö (Cervantes) ja psyyken kerrokset länsimaisen sielutieteen keksintö (Freud), ja että ne siksi kuuluvat Norjan ampujalle mutta eivät Al-Qaidan terroristille?
Ja sitten nokkelan aristotelisen dialogin tavoin kumota tämä premissi, ja kirjoittaa siitä miten ne ovat ulkokohtaisia luomuksia, jotka erottavat meidän kulttuurimme toisesta kulttuurista, eivät syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka erottavat meidät ihmisinä toisista ihmisistä?
Ei, en taida. Sen tien päässä olisi henkilökohtainen painajaiseni, jossa lausun Johannes Salmisen äänellä Timo Hännikäisen mielipiteitä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Leikki"



Leikki

Leikki, aina älyllistä. Taide on syytä ottaa vakavasti.
Markku Paasosen runokokoelmassa Lauluja mereen uponneista kaupungeista (2005) ”älyllinen leikki yhdistyy maagiseen lumoon”, kirjoittaa professori Kuisma Korhonen Helsingin Sanomissa. Myös Tulevassa maailmassa (2010) ”leikittelee” kielellä, vaikka siitä ei nyt kasvakaan Paasosen edellisestä kokoelmasta tuttua ”struktuurien leikkiä”, Korhonen täsmentää.

Kts. myös Älyllinen

Älyllinen, aina leikkisää. Taidetta ei ole syytä ottaa liian vakavasti.
Markku Paasosen runokokoelmassa Lauluja mereen uponneista kaupungeista (2005) ”älyllinen leikki yhdistyy maagiseen lumoon”, kirjoittaa professori Kuisma Korhonen Helsingin Sanomissa. Myös Tulevassa maailmassa (2010) ”leikittelee” kielellä, vaikka siitä ei nyt kasvakaan Paasosen edellisestä kokoelmasta tuttua ”struktuurien leikkiä”, Korhonen täsmentää.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Arkisto: Revolutionary Road


Kuutisen vuotta sitten luin Christopher Hitchensin esseen F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kultahattu (1925), julkaisija oli kai Vanity Fair –lehti, eikä se kaipaa jälkisanoikseen minun ajatuksiani. Mutta silti… Kultahattuun joutuu aina lopulta ottamaan jotakin kantaa jos lainkaan on kiinnostunut amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Tai muusta amerikkalaisesta kulttuurista.
                      Tässä eräs Kultahatun kuuluisimmista lauseista, joka samalla esittelee nimihenkilön:
                      If personality is an unbroken series of successful gestures, then there was something gorgeous about him, some heightened sensitivity to the promises of life, as if he were related to one of those intricate machines that register eathquakes ten thousand miles away.
Seuraava arvostelu joko ilmestyi tai oli ilmestymättä sanomalehti Kalevassa vuonna 2009. Päätoimittajana oli silloin epäpätevä ja selkärangaton ammattikuntansa häpeäpilkku, joten toimituksen tilaamia juttuja saattoi jäädä sekä käyttämättä että maksamatta.
Arvostelussa viittaan Kultahatun läpi kulkevaan aidon, oikean tai todellisen sanaperheeseen. Seuraava lainaus Fitzgeraldin romaanista sattaa hieman valottaa mistä siinä on kysymys.
Kohtaus tapahtuu seurapiireihin kuin tyhjästä ilmaantuneen Jay Gatsbyn satumaisen kartanon kirjastossa, läsnä ovat humalainen juhlavieras ”Owl-Eyes”, Daisy Buchananin huonomaineinen ystävä Jordan ja romaanin kertoja Nick Carraway. Dialogissa ohimennen mainittu nimi ”Belasco” viittaa David Belascoon, elävän elämän Broadway-tuottajaan, jonka amerikkalaiset aikalaislukijat olisivat tunteneet näytelmien pikkutarkoista lavastuksista:

”Mitä tuosta tuumitte?” hän vaati tietää kärsimättömästi
”Mistä?”
 Hän viittasi kädellään kohti kirjahyllyjä.
”Tuosta. Itse asiassa teidän ei tarvitse tarkistaa asiaa. Minä tarkistin. Ne ovat aitoja.”
                           ”Kirjatko?”
                           Hän nyökkäsi.
                           ”Ehdottoman aitoja – sivut ja kaikki. Minä luulin, että ne olisivat kestopahvia. Itse asiassa ne ovat ehdottoman aitoja. Sivut ja – Hei, antakaas kun näytän.”
                           Pitäen epäuskoamme itsestään selvänä hän ryntäsi kirjahyllylle ja palasi kädessään ensimmäinen nide Stoddardin luennoista.
                           ”Katsokaa! hän huudahti voitonriemuisesti. ”Se on ihka oikeaa painotavaraa. Enpä olisi uskonut. Kaverihan on varsinainen Belasco. Riemuvoitto. Mitä seikkaperäisyyttä! Mitä realismia! Ja ymmärsi myös, ettei pidä mennä liian pitkälle – ei leikannut sivuja auki.”


Richard Yates: Revolutionary Road. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2009.

Meillä Richard Yates (1926 – 1992) on jäänyt tuntemattomaksi, mutta kotimaassaan Amerikassa hänet on korotettu erääksi viime vuosisadan kirjalliseksi avainhahmoksi.
Tyypillinen ylistyslause löytyy vasta nyt suomeksi julkaistun esikoisromaanin takakannesta: ”Revolutionary Road on oman aikani Kultahattu”, sanoo Kurt Vonnegut.
                           Lauseen ymmärtämiseksi pitäisi ehkä tietää, miten paljon F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu merkitsi ensimmäisen maailmansodan käyneelle ”kadotetulle sukupolvelle”. Ja miten kovasti toisen maailmansodan käynyt lukeneisto kaipasi itselleen jotakin omaa peilikuvaa.
Lisäksi pitäisi tietää, miten kahden eri romaanin päähenkilöt ja heidän unelmansa vauraudesta ja statuksesta lopulta eroavat toisistaan.
Kultahatun (1925) Jay Gatsby on satumaisen rikas ja seurapiirit lumoava mysteeri, jonka huolella rakennettu kulissi romahtaa kun hänen omaisuutensa kyseenalainen alkuperä paljastuu. Antiikin kirjallisuuteen toistuvasti viittaavan tragedian avain on silti täydellisen kaunis Daisy.
Daisyn itsekkäät valinnat lopulta osoittavat, ettei Gatsbyn unelma karkaa. Se osoittautuu illuusioksi.
                           Yatesin Revolutionary Road (1960) tekee heti selväksi, ettei modernin keskiluokan lähiö ole jalojen tragedioiden näyttämö, vaan että suuret tunteet ovat siellä lähinnä kiusallisia, mikäli niitä ei osata esittää juuri sopivasti.
Sitä paitsi April ei ole kaunottarena likimainkaan täydellinen. Aviomiehensä Frankin näkökulmasta hän on vain lähinnä sitä, mitä hän todella haluaisi.
Niinpä Revolutionary Road ei etene mysteeristä paljastukseen vaan tietoisesta itsepetoksesta sietokyvyn romahtamiseen.
Yatesin sepittämän juonet ainekset ovat tavanomaisia ja tunnistettavia: työ, joka ei sammuta jotakin sisäistä paloa, ja ummehtunut avioliitto, joka johtaa uskottomuuteen.
                           Frankin ja Aprilin haihattelut paremmasta elämästä Pariisissa voivat ehkä nykylukijasta kuulostaa yhtä vanhahtavilta kuin Tshehovin sisarusten kuvitelmat Moskovasta. Sen sijaan Frankin itsensä ja arjen väliin rakentama ironian muuri on puhdasta nykypäivää.
Oikeastaan hänessä henkilöityy filosofi Tuomas Nevanlinnan määrittämä ”kunnon kansalaisen” kaksoisrooli. Enää kenenkään ei ole pakko protestoida rooliaan yhteiskunnassa heittäytymällä joutilaaksi, kuten Oblomov, tai jättäytymällä ulkopuolelle, kuten Juutas Käkriäinen. Nyt riittää, ettei tarvitse olla tosissaan sitä mitä on, Nevanlinna sanailee.
Nevanlinnan tavoin myös Yates kirjoitti meistä tavallisista ihmisistä, jotka voimme askareissamme olla ”sisäisesti kriittisiä” tai emme ole ”sydämestämme mukana”, jolloin huonompikin lopputulos säilyttää minäkuvan tahrattomana ja vastuun keveänä. Yatesin johtopäätös kuitenkin on, ettei tämän jälkeen mitään minää enää ole.
Itsen tyhjyys ja näytelty rooli ovat Revolutionary Roadin toistuvat teemat.
Kultahatun traditioon kuuluvana romaanina se ei silti kuuluta tyhjän tilalle jotakin todellisempaa sisältöä. Tämä mahdollisuus tuntuu menetetyltä maailmassa, jossa ”oikea” on näivettynyt seurapiireissä edellytetyn käytöstavan ja ”aito” arvostetun tuotemerkin epiteetiksi.