Lehdestä luin,
että linja-auto riistäytyi kuljettajan hallinnasta ja törmäsi pajamäkeläisen
kerrostalon seinään. Heräävä asukas löysi huoneiston lattialta betonimurskaa ja
ikkunan puitteineen. ”Olen syvästi järkyttynyt”, hän kommentoi Ilta-Sanomille,
ja katsoi sitten aiheelliseksi lisätä: ”Lievästi sanottuna.”
Tunteita jatkuvasti
kartoittavan mediaviestinnän aikakaudella järkytys on kulunut kolikko, jonka
voi halutessa vaihtaa kahteen kriisiin. Edes yleensä pätevä syvyyden metafora
ei riitä tekemään siitä luotettavaa elämyslaadun kuvausta. Kaikki, mitä asiasta
voidaan sanoa, voidaan sanoa vain ”lievästi”, kuten haastateltava tähdensi.
Haastateltavaa vaivaa
nykyihmiselle tyypillinen oivallus kielellisten ilmaisujen liudentumisesta,
jota ei voi torjua edes ironialla. Esimerkiksi kutsumalla suurta pieneksi tai
hyvää pahaksi, koska suuri ja hyvä eivät tunnu tarkoittavan mitään
mainitsemisen arvoista. Ironian järkyttävän (huokaus) kriisiytymisen (syvä
huokaus) olosuhteissa ironia ei riitä korjaamaan kielen puutetta, mutta se on
viimeinen keino muistuttaa, että me olemme kyllä tietoisia ongelmasta.
Lyhyen
sanakirjamääritelmän mukaan ironia (< kreik.) on koomisen ivailun epäsuora
laji, joka esittää puutteet ja viat avuina, arvottoman arvokkaana, moitteen
kehuna ja niin edelleen.
Friedrich Schlegelin (1772
– 1829) ja Novaliksen (1772 – 1801) vanhakantainen ajatus oli mutkikkaampi. He
pitivät erityistä romanttista ironiaa pikemminkin hengen historian vaiheena ja
vapauden muotona kuin yleisen rupattelun tyylilajina. Valtion ja kirkon
holhouksesta irtautuneen subjektiivisen taiteen ei tarvinnut enää etsiä
toimintansa standardeja esteettisen olemuksen ulkopuolelta. Se kykeni nyt -
siis silloin - kommentoimaan itse itseään.
Modernissa ironiassa, mikäli
sellaisesta olisi tapana puhua, tietoisuus siirtyy subjektista materiaan. Persoonallisen
taiteilijan itseilmaisun sijasta tunteet ja persoonallisuus syntyvät vasta
konstruktiossa: runossa, sävelmässä, maalauksessa tai muussa sellaisessa.
Modernismin jälkeen ulkoinen perusasetelma ei muutu, mutta romantiikalle ja
modernismille yhteinen ihanteellisuus katoaa.
Samalla sanakirjassa
mainitut seikat korostuvat, mistä sitten seuraa muutamia kysymyksiä.
Onko romanttisen ja
(post)modernin ironian ilmeisin ero siinä, että (post)moderni aika on oikeasti
lunastanut lupauksensa ja hajottanut subjektiivisuutta tuottavan subjektin? Vai
siinä, että vapaus on jälleen menetetty, tosin tällä kertaa markkinoille? Vai
olemmeko yksinkertaisesti päätyneet Hegelin ajasta (taide ei edusta aitoa
totuutta ja elämää vaan älyllistä pohdintaa taideteosten omasta filosofisesta
luonteesta) Hegelin jälkeiseen aikaan (taiteella tai muulla siihen rinnastettavalla
ilmaisulla ei ole mitään tähdellistä sanottavaa edes omasta luonteestaan)?
En tiedä, mutta tuskinpa
sillä on väliä. Päädymme joka tapauksessa samaan lopputulokseen, uuden
vuosituhannen taitteeseen (1998 – 2002) ja Olvin cxx-mainokseen.
”Moi! Mun nimi on Lola, ja
toi tossa on Stade!” Maneerisesti hymyilevä, paikoilleen jäykistynyt malli Jenni
Ahola kertoo miten löylynheiton maailmanennätystä yrittävä mies virkistäytyy
aina tietyllä olutmerkillä.
Äitini piti mainosta
typeränä ja tökerönä. En yrittänyt selittää hänelle, että kyseessä on ”koomisen
ivailun epäsuora laji”, jossa mainonnan kliseet käännetään oivaltavaksi
tietoisuudeksi mainonnan kliseisyydestä. Miksi olisi pitänyt? Äitihän oli
oikeassa.
Hän oli oikeassa siinä,
ettei ironia lisää mainokseen ajatusta tai näkökulmaa, joka tulee näkyväksi tai
ymmärrettäväksi ainoastaan ironian ansiosta. Ironia ei kerro mitään. Ironia on
aina tunnistettavaa (”huomasitteko ironian?”), ei elämyksellistä. Ironia ei ole
arvostelma tai perustelu. Se on asenne, joka haluaa tulla hyväksytyksi
välittömästi ja ilman järkisyitä.
Siksi ironian tyypillinen
seuraus ei ole kriittisyys tai analyyttisyys vaan huonouden monistuminen. Esimerkiksi
huono olutmainos. Ironian ansiosta mainosmiehen ei tarvitse päättää mitä hän
haluaa tuotteesta sanoa tai miten hän kehtaa sen tehdä. Ironian ansiosta hän
voi myös vakuuttaa yleisölle: pysykää te tyhminä, kyllä me huolehdimme
kommentoinnista.
Teesi numero 1:
Ironian tarkoituksena on välttää vaikeita valintoja. Siksi ironiaa ei voi
koskaan olla liikaa.
Journalismissa
ironinen esitys on esimerkki siitä, miten rohkeaa aihetta voi seurata riskitön
toteutus.
Journalistin ironia on kuin
vakava ajankohtaisohjelma, jossa haastatellaan onnettomuuden tai suuren
katastrofin uhreja. Siis niitä ihmisiä, joilla oli vähiten vaikutusta kauheaan
lopputulokseen. Toimittaja ymmärtää, että asioiden syitä penkoessaan hänellä on
pieni mahdollisuus olla oikeassa, mutta näyttäessään katsojille kärsimystä, hän
ei voi olla väärässä. Eikä toimittaja saa olla väärässä, kuten mediakriitikot muistuttavat.
Joitakin sukupolvia sitten
toimittajat edustivat aatetta, viestinnäntutkija Risto Kunelius muisteli
vanhassa Image-lehden kolumnissa, ja esittivät siksi todellisuutta sen
kannalta. Harvinaista ei kuulemma ollut, että julistusten sisältöjä hiottiin
toimittajalle ja poliitikolle yhteisen puoluetoimiston tiloissa.
Sitten tuli sitoutumaton
journalistinen kulttuuri ja entistä heterogeenisemmäksi muuttunut yleisö, jota
piti palvella. Lukijasta tuli liian monimutkainen hahmo, jotta sitä olisi tohdittu
puhutella ideologisesti tai jotta mikään lehti olisi kuvitellut osaavansa
ilmaista juuri lukijan omia tuntoja.
Enää toimittaja ei edusta
aatetta eikä oikein yleisöäkään, Kunelius arveli: ”Ja kun itseään ei saa
edustaa, alkaa yksimielisesti hyväksytty vaatimus kriittisemmästä journalismista
olla aika kova pähkinä.”
Pähkinän ratkaisu on
kielipeli. Kielipelistä etsitään kriittiseltä ja valppaalta vaikuttava näkökulma,
jonka ajatellaan vetoavan yleisöön. Tavallinen kielipelin muoto on Kuneliuksen
mukaan ironia.
Turvalliseksi ironian
tekee se, että ironisti sitoutuu yhtä aikaa kahteen totuuteen, viralliseen ja
rivien väliseen, Kunelius jatkoi. Ja jos tulee tiukka paikka, toista ei edes
ole: ”Ääneen lausutussa osuudessaan toimittaja toistaa esimerkiksi poliitikon
sanat, mutta samalla rivien välissä liittoutuu yleisön kanssa hymähtämään
julkisuuden touhulle. Yleisöä ja toimittajaa yhteen sitova ominaisuus onkin
ulkopuolisuus suhteessa julkisuuden toimintaan.”
Journalistinen ironia ei
siis niinkään perustu toimittajan (itse)tietoisuuteen, jonka kohteena ovat
julkisuuden toimintatavat. Se perustuu ironistin luomaan vaikutelmaan samasta asemasta
tai samanmielisyydestä yleisön kanssa.
Toimittajan oivallus,
jonka mukaan politiikka ja julkisuus ovat (vain) yksilöiden käymää valtapeliä,
muistuttaa mainostajan oivallusta, jonka mukaan mainonta on kliseistä. Ne eivät
raota verhoa vaan iskevät yleisölle silmää. Eikä ajatuksen sisältö ole
seurausta ironian käytöstä. Ironinen vaikutelma on seurausta edeltävästä
yksimielisyydestä.
Tai jos palataan
Kuneliuksen omiin sanoihin: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino
varmistaa, ettei ole väärässä.”