Lehtikirjoittamisen lajeja: Science fiction

Antti Nylén päätti sitten päivän lehdessä antaa Matti Apuselle taas aiheen uuteen ”hipit-ei-tajua-taloutta” kolumniin.

Helsingin Sanomat tilasi TNS Gallupilta kyselyn, jossa selvitettiin tuhannen nimettömän ja muutaman nimeltä mainitun suomalaisen kansallisia ylpeydenaiheita. Esseistiltä kysyttiin erikseen kuinka sydän sykähtäisi, jos Suomi nousee maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Ja esseisti vastaa:

”Minulle ei tule sanasta kilpailukyky muuta mieleen kuin kovat, kiiltävät muskelit. Enkä käsitä, miten niin tympeä sana voi olla niin yleinen onnen ja ihanuuden merkitsijä.”

Hyvä, että tutuilla on eri näkökulmia. Se pitää satunnaisten buffettien äärellä käydyt keskustelut monipuolisina. Esseistin ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan mahdollisessa henkisessä kamppailussa taipuisin kuitenkin esseistin suuntaan.

Ensimmäinen syy on tässä:

Hesarin kysymykset urheilumenestyksen tai tieteen Nobelin merkityksestä suomalaisten itsetunnolle ovat arvokysymyksiä. Eikä ”maailman paras kilpailukyky” ole arvo, vaan hinta, jonka eri ihmiset joutuvat maksamaan erilaisin tavoin jotta talousmittarien keskiarvo saadaan näyttämään riittävän hyvältä. Tai ainakin paremmalta kuin toiseksi kilpailukykyisimmällä.

Toinen syy on tässä:

Apusen mielestä talouselämä tarvitsee toisinaan samanlaista hehkutusta, josta taide nauttii mediajulkisuudessa jatkuvasti, mutta minun mielestäni talousjournalismi ei sitä tarvitse.

Asiaa havainnollisti viikonvaihteen Ilta-Sanomat, joka kertasi Nokian vaiheita otsikolla ”Ollilan nousu ja tuho”. Aluksi toimittaja Pasi Lehtinen siteeraa Stephen Bakerin juttua BusinessWeek-lehdestä vuodelta 1998. Bakerille Jorma Ollila oli ”äärimmäisyyksien mies, tuli ja jää”, joka johdattaa Nokian ”kyberavaruuteen”.

Saman palstan alareunassa on tuore lainaus nimettömältä Nokian johtohenkilöltä: ”Ollilan uskomus omaan fantastisuuteen kiehui yli.” Tai usko omiin lehtileikkeisiin.

Hesarin taloussivuilta saatan joskus lukea Tuomo Pietiläistä ihan vain hyvän proosan takia. Edellisen esimerkin nojalla en vaivautuisi etsimään Stephen Bakerilta edes asiaa, sillä huono tyyli antaa ymmärtää, ettei sitä ehkä ole.

Hipin yleinen nyrpeys tai taloustoimittajan satunnainen kyynisyys ovat sanomalehteen oikein hyvin sopivia kirjallisia malleja. Sopivampia kuin Navaronen tykit tai Neurovelho, vaikka Apusen kanssa voikin olla yhtä mieltä siitä, että joistakin yritysjohtajista ne voisivat kuulostaa imartelevammilta.