Aikamme ajattelijoita: Bisnes

Päättyneellä viikolla poliisi on epäillyt suomalaista yritysjohtoa ainakin lahjomasta, avustuspetoksesta, laittoman henkilörekisterin pitämisestä, alaisen kotirauhan rikkomisesta ja kuolematuottamuksesta, valtio-omistaja on epäillyt omia johtajiaan palkkiojärjestelmän väärinkäytöstä ja salailusta ja tavallinen kansa on epäillyt herroja ties mistä.

Samaan aikaan suuressa maailmassa Greg Smith kertoi The New York Timesin sivuilla, miksi hän jätti Goldman Sachsin. Syynä oli maailman menestyneimmän investointipankin ”moraalivaje” sekä ”tuhoava” ja ”myrkyllinen” yrityskulttuuri. ”On kuvottavaa”, Smith kirjoitti, miten tunteettomasti Goldman Sachissa puhutaan asiakkaiden ”kynimisestä” ja nimitetään ”muppeteiksi” ihmisiä, jotka uskovat pankkiirien käsiin säästönsä ja taloudellisen turvansa.

Torstaihin mennessä bisneksen maine oli jo niin kuralla, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan piti puuttua tilanteeseen. Iltalehdessä valtuuskunnan johtaja Matti Apunen haukkui duunarit liiasta dokaamisesta.

 ”Poliittinen demagogia on juuri nyt helppoa ja halpaa”, kirjoitti Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen Helsingin Sanomissa: ”Kuka tahansa, joka osaa liimata toisiinsa sanat ’ahneus’ ja ’kapitalismi’, voi esiintyä merkittävänä yhteiskuntakriitikkona.” Sitten kolumni laittoi finanssimaailman samalle viivalle kuin kansallisen tavara- ja palvelutuotannon, ja vaati rakastamaan molempia. Muuten ”demonisoit” bisneksen (HS 13.3.2012).

                      Tarkoitushakuista, tuomitsi Suomen Attacin hallituksen jäsen Eeva Talvikallio (HS 16.3.2012). Sananvalinta viittaa mahdollisuuteen, että Matti kolumnillaan tarkoitti jotain, mistä en olisi varma.

Tunsin Matin, kun olimme vielä molemmat elokuvakriitikoita, minä Uudessa Suomessa ja Matti Aamulehdessä. Silloin ihailin Matin sanankäyttöä, ja ihailen vieläkin. Silloin en huomannut, että Matti tuntisi politiikkaa tai ymmärtäisi taloutta, enkä huomaa vieläkään.

Matin uusimmassa kolumnissa nimetään Britannian porvarillinen pääministeri David Cameron. Hän kuulemma sanoo yritystoimintaa ”kaikkien aikojen mahtavimmaksi yhteiskunnallisen edistyksen voimaksi”. Lisäksi nimetään Ranskan sosialistinen presidenttiehdokas Francois Hollande. Hän kuulemma pitää finanssimaailmaa vihollisena. Yhtä hyvin olisi voitu nimetä Ranska porvarillinen presidentti Nicholas Sarkozy. Tai Saksan porvarillisen liittokansleri Angela Merkel. Tammikuussa Berliinissä molemmat lupasivat rokottaa finanssikauppaa transaktioverolla ja vaalitaistoa käyvä Sarkozy uhkui muutenkin pistävänsä pankkeja kuriin.

”Sodanjulistus”, älähti The Economistin haastattelema Lontoon Cityn pankkiiri. Vakaus, verotuotto ja oikeudenmukaisuus, liputtivat muureille rynnivät hyökkääjät. Poliittista teatteria, joka ei oikeasti suitsi rahoitusmarkkinoita, kuittasivat taloustutkijat.

Euroopan ongelma on juuri nyt se, että poliittinen kenttä vasemmalta oikealle haluaa jollain keinoin ulottaa demokraattisen pääteoksenteon rahoitusmarkkinoiden päätösvallan piiriin, mutta asiantuntijoiden mukaan poliitikkojen keinot eivät toimi.

                      Matin ongelma on se, että hän haluaisi kirjoittaa asioista, joilla politiikkaa tehdään, mutta aina hän päätyy kirjoittamaan mielikuvista, joilla politiikkaa myydään. Niinpä Matti nimesi Cameronin ja Hollanden mutta ei Sarkozya tai Merkeliä, sillä hänelle oikeiston ja vasemmiston ero ei saa olla kovin monimutkainen.

Kahdessa viimeisessä kolumnissa ero tehdään siten, että vasemmisto on sanonut jotain ”ylenkatseista” ja oikeisto on tehnyt ”rohkean valinnan”.

Poliittinen demagogia on todellakin helppoa juuri nyt, ja varmasti myös Matin seuraavissa kolumneissa. Kuka tahansa, joka osaa liimata toisiinsa sanat ”kasvu” ja ”työpaikka”, voi esiintyä merkittävänä talousasiantuntijana. Matin itsensä lisäksi niin teki David Cameron puheessa, jonka Matti mainitsi. Ja niin teki Francois Hollande toisessa puheessa, jota Matti ei mainitse. Jos politiikan pakka tästä vielä sekoittuu, kuten elämässä on tapana, myös Matti menee sekaisin. Edellinen kolumni on hyvä esimerkki. Kerrataan pääkohdat, vaikka ne on postattu jo ennenkin.

Helmikuussa Matti toivoi Suomeen ”ideologista korjaussarjaa”, mutta mitä se tarkoitti?

                      Sitäkö, että eriarvoistuminen katkaistaan, ja että keskiluokka vaatii tulonjakoa, jolla se saa todellista panostaan vastaavan tuoton teknologia-vetoisesta kasvusta?

                      Vai sitä, että Suomi ryhtyy Saksan mallin mukaisiin toimenpiteisiin, joilla teollisten työpaikkojen pako halpatuotantomaihin hankaloituu?

                      Vai vielä sitäkin, että julkisen sektorin Stakeholder-analyysi avaa etujärjestöjen, intressiryhmien, yksityisten yritysten ja hyvä-veli –verkostojen roolin, ja arvioi onko niiden vaikutus päätöksentekoon oikeassa suhteessa yhteiskunnalle annettuun panokseen?

                      Vastauksen pitäisi olla ”kyllä”, ”kyllä” ja ”kyllä”. Nämä kolme aloitetta muodostavat rungon politologi Francis Fukuyaman artikkelissa ”The Future of History”, jota Matti kutsui ”yhdeksi tämän vuosikymmenen kiinnostavimmista poliittisista analyyseista”.

                      Silti vastaus lienee ”ei”, ”ehdottomasti ei” ja ”kyllä siinä tapauksessa että analyysi rajataan ammattiyhdistyksiin”.

                      Nähtävästi Fukuyaman artikkelissa on niin paljon vaikeita termejä, kuten tuo ”public stakeholder”, ettei Matti huomaa miten presidentti Bushin entisen aivoriihen jäsenen ajatukset ovat nyt lähempänä Eeva Talvikallion ja Attacin ajatuksia. Tai sosialisti Hollanden ajatusta ”finanssimaailmasta” työteliäälle keskiluokalle oikeudenmukaisesti kuuluvan taloudellisen turvan uhkana.

                      Lopputuloksena on, kuten Talvikallio sanoisi, ”tarkoitushakuinen” tutkijan näkemysten vääristely.

                      Muistan vielä hyvin, miten Matti kriitikkona ihaili esimiehensä Erkka Lehtolan kykyä osallistua yhteiskunnasta käytyyn keskusteluun kirjoittamalla kulttuurista. Nyt Matilla olisi Hesarin kolumnistina mahdollisuus kirjoittaa yhteiskunnasta ilman kiertoteitä. Mutta keskusteluun osallistumisen sijaan hän veisaa Elinkeinoelämän valtuuskunnan komiteamietinnöstä säkeistön elinkeinoelämää ei pidä ”demonisoida” vaan ”sitä on seurattava kriittisesti”.

 Kriitikon tunsin, Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajaa en. Tutusta nuoresta miehestä, joka halusi olla kuin Clint Eastwood, tuli vieras keski-ikäinen mies, joka haluaa olla kuin George W. Bush.

Jos totta puhutaan, kyllä minäkin vielä joskus haluaisin olla kuin Mars-kirjojen John Carter. Mutta minä en kerro lehdistölle olevani ”kahden maailman paras miekkamies”, vaikka Matti kertoo lehdistölle olevansa ”republikaani”.

Kts. myös

Aikamme ajattelijoita: Suvaitsevaisuus

Aikamme ajattelijoita: Poliittinen taloustiede