Avokämmen kasvoihin

Aina kun työelämässä on taas uusia vastoinkäymisiä, otan kirjahyllystä tämän kirjan. Ei, se ei tarjoa lohtua, vaan ikään kuin avokämmenen kasvoihin joka saa selkäkivun unohtumaan.

Viime kädessä Siltala kertoo kaikesta siitä, miltä piti välttyä, jos palkkatyöläisen sijaan ryhtyykin itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi.

Nuoren freelancer-toimittajan naiivi kuvitelma. Todellisuus on muistuttanut enemmän Michael Corleonen kokemuksia elokuvassa Kummisetä 3: ”Every time I get out, they pull me back in.”

1.

”Olenko siis todellisuudessa ahne, koska kokoan omaisuutta”, nuori toimittaja pohtii Juha Siltalan kirjassa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava 2004): ”Se tuntuu kamalalta, koska ahneus on mielestäni syntiä ja väärin.”

                      Vastaus kysymykseen on tietysti kyllä, mutta professori Siltalan tarjoama laiha lohtu on siinä, ettei syyllisyyden painamalle raatamiselle ole nykyisin juuri muuta vaihtoehtoa kuin paatunut raataminen.

Globaali hyperkilpailu on ulosmitannut ihmisen kyvyn asettaa omat vaihtoehtonsa, Siltala luonnehtii. Puille paljaille joutumisen ja iltamyöhään venyvien työpäivien väliltä ei aina löydy kolmatta tietä, jossa yksityiset tarpeet ja elämän suunta voitaisiin valita kasvottomien markkinoiden tai työpaikoista käydyn sosiaalidarvinistisen kamppailun ehdoista piittaamatta.

Edes työntekijän kasvanut tulosvastuu ei lisää hänen valtaansa. Boheemi ajatus itselle tehdystä työstä elämän sisältönä vaikuttaa pikemminkin kiristyneiden työmarkkinoiden sumuverholta tai koulutetun eliitin yritykseltä löytää työpanoksen riistolle jokin omaa psyykeä tukeva selitys.

Toimittajan huokauksesta käyvät ilmi muutkin Siltalan kirjalle olennaiset seikat, kuten luterilais-psykologinen näkökulma ja huoli toimihenkilöiden proletarisoimisesta.

Siltalalle työelämä ei voi olla pelkkää lykättyä elämää, jota säästetään vapaa-aikaa tai eläkepäiviä varten. Varsinkin, jos vapaa-aika lyhenee eikä kohtuullista eläkettä kerry kaikille. Hän osoittaa selkein numeroin, ettei rahaksi vaihdettava esineellistetty työ riitä edes henkisen perusterveyden ylläpitoon, jos työpanoksen lisäksi on myytävä oikeus itsesäätelyyn ja vapaus ulkoisesta mielivallasta.

Vastarinta työpaikoilla ei silti ole yhtä suurta kuin menneinä vuosikymmeninä. Karkeasti yksinkertaistaen ero on siinä, että yritykset ja globaalit markkinat on vapautettu moraalisesta taakasta, jota työntekijä nyt kantaa täysimääräisesti.

Ahneus on syntiä, kuten toimittaja totesi, joten vaatimus oman työn vaihtosuhteen parantamiseksi on kamalaa. Globaalissa hyperkilpailussa maltti on palkoissa, ei työajoissa, koulutukseksi naamioidussa työntekijöiden keskinäisessä kilpailutuksessa eikä varsinkaan pääomatuloissa.

2.

Viimeistään Työelämän huonontumisen lyhyen historian jälkeen huhupuheet Siltalan aatteiden punavihreydestä olisi voinut hylätä.

                      Siltala on perinnetietoinen tapakonservatiivi, jonka mielestä moraalisen elämän tulee luoda edellytykset sivistyksen vaalimiselle. Yksinkertaisempaa ja asiallisempaa inhimillisen kulttuurin kuvausta ja valtion olemassaolon oikeutusta olisikin vaikea kuvitella.

Jouko Tyyri sovelsi sitä muistettavasti taiteilijaluokkaan, kun hän nimesi kaksi uudistusta, jotka mahdollistivat Toivo Pekkasen kirjailijanuran: kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallinen kirjastolaitos. Siltalan laajakulma käsittää koko kansan sivilisoinnin, jonka hän tosin tieteellistää ”subjektiuden” saavuttamiseksi tai psyyken hyvinvointia kartoittaviksi tilastoiksi..

Tilastojen ja tieteen termien lisäksi Siltalalla on hallussaan myös kirjoitustaito. Se on tutkijapiireissä harvinainen yhdistelmä. Työelämän huonontumisen lyhyt historia on kertomisensa laadulla pysäyttävää psykologista realismia.

Kirjallisuushistorioiden mukaan realismi syntyi kun nykyaikaistumisen haasteista seurasi uskon ja epäuskon välillä häälyvän kertojan ongelma. Sille oli luonteenomaista tietty etäisyys, vieraus, älyllisyys ja uteliaisuus, mutta samalla todellisuuden arvaamattomuudesta johtuva olemassaolon ahdistus.

Nuorhegeliläinen esteetikko Friedrich Theodor Vischer kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että realismi on pyrkimys sovittaa inhimillisyyden vaatimus ja kapitalistinen todellisuus. Juha Siltala kirjoitti tutkimustaan 2000-luvulla, jolloin sovittamisen vähimmäisehdoksi oli nostettu yli-inhimillinen joustavuus ja venymiskyky.

Siltalan tarinan tyyli on omintakeisen aforistinen.

Esimerkiksi näin: ”Tarpeellisin työ elämän ylläpitämiseksi jää tekemättä, jos kaiken työn on tuotettava 15 prosentin reaalikorko sijoitetulle pääomalle.” Tai näin: ”Olosuhteiden muuttamisesta on siirrytty itsen muuttamiseen – opportunistinen sopeutuminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta pitää aloite käsissään, käyttää hyväksi tilannetta ja välttää itse hyväksikäyttö.” Tai vaikkapa näin: ”Älymystölle edistyksen kelkasta putoaminen on ollut vastenmielinen ajatus, menipä edistys sitten minne suuntaan hyvänsä, ja se on suostunut roikkumaan mukana edistyksen sanelemilla ehdoilla ja puhumaan sen sanoilla.”

Sen sijaan juoni ei merkittävästi poikkea siitä, mitä Richard Sennett kirjoitti jo aiemmin Työn uudessa järjestyksessä (2002), Kimmo Kevätsalo Jäykissä joustoissa ja tuhlatuissa resursseissa (1999) tai Raija Julkunen, Jouko Nätti ja Timo Anttila Aikanyrjähdyksessä (2004).

3.

Siltalan kanssa he ovat suunnilleen yhtä mieltä siitä, että uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta uusin tavoin.

Työntekijöiden tarkastelu tuotannon menoeränä, jota trimmataan tuloskuntoon sisäisellä kilpailuttamisella ja organisaatiouudistuksilla, johtaa usein luottamuksen murenemiseen ja voimavarojen hukkaantumiseen. Näiden summana varsinkin koulutetun keskiluokan ahdistus on siirtynyt elintasokilpailusta itselle kuuluvan ajan niukkuuteen.

Ero on ehkä siinä, että Siltalan laaja taloushistoriallinen kertauskurssi tulkitsee nämä ilmiöt yhtenäisenä kimppuna, jolla on tunnistettava kehityskulkunsa. Hän ei myöskään hyväksy ongelmiin sopeutumista välttämättömänä ratkaisuna, vaan analysoi kannustavaa palkkausta, tiimityöskentelyä ja muita työn ”itsenäisyyttä” lisääviä malleja riistosuhteen kiristämisen näkökulmasta.

Maailmansodan jälkeen suunta oli se, että turvattu yksilöllisyys ja yleiset oikeudet mahdollistivat poliittisen edunvalvonnan: ”Tätä nykyä yksityisyyden rikkominen ja oikeuksien ryhmäkohtaistaminen vaikeuttavat järjestäytymistä sellaisten yhdistävien tekijöiden pohjalta, jotka eivät kata koko identiteettiä.”

Arkikielellä sanottuna se tarkoittaa, että ennen duunari korjasi tilannetta omaksi edukseen vaikuttamalla itse siihen, mitä antoi vastineeksi samasta palkasta. Modernissa tiimissä oma etu edellyttää toisista hyötymistä ja heidän panoksensa valvontaa.

Kun työn sosiaalinen luonne pelkistyy kateudeksi ja mielistelyksi, kavereita tavataan yhä harvemmin työpaikan urheiluseurassa. Työn jälkeen hakeudutaan perheen tai muiden ystävien pariin, jossa kyttäily-ilmapiiristä halutaan nimenomaan eroon.

Kapitalismin vapauttava elementti eteni aikanaan siten, että se muutti henkilökohtaisen riippuvuuden työn tarjoajasta alaltaan rajatuksi työsopimukseksi, Siltala kirjoittaa. Nyt entisestään yksilöitynyt työväki on vapautettu myös luokkasuhteesta ja kollektiivisesta edusta, josta sen joukkovoima juontui.

4.

Siltalan käsitys työelämän huonontumisesta tietysti kyseenalaistettiin saman tien.

Pääkaupunkilehden pääkirjoitustoimittaja syytti tutkijaa pessimistisestä kärjistyksestä, ja vetosi makrotalouden näkökulmaan, jossa ”huonontumisen” vuosikymmenet ovat myönteisen avautumisen, kansainvälistymisen ja erikoisosaamiseen aikaa.

                      Siltala muistutti vastauksessaan, ettei työuupumus ole käsitteillä tunnelmointia. Väitteelle 1990-luvulla Suomessakin käynnistyneen ”turbokapitalismin” sopimattomuudesta työntekijöiden hyvinvoinnille löytyy numeroiden tukema näyttö. Siltala kielsi myös olevansa pessimisti.

Synkkämielisempää olisi sanoa, että globalisaatio luonnonlakina vaatii työntekijöiltä aina vain kovempaa kilpailua ja omista toiveista luopumista: ”Historioitsijan on vaikea uskoa, että tämäkään maailmanmalli olisi pysyvä”, Siltala kuittasi.