Avoin
Kun kriitikko ei tiedä. Eikä aina toki tarvitsekaan tietää. Näin
kirjallisuudentutkija Pirjo Lyytikäinen kirjoituskokoelmassa Muodotonta menoa (1997):
”Leena Krohnin maailmassa kysymykset toistuvat ja pysyvät avoimina,
mutta kysymisen prosessissa maailma samalla avautuu toisena ja toisina – emmekä
me tiedä, mikä on oikea Sali, mikä peilin heijastusta.”
Kts. myös Prosessi
”Te ette ehkä tiedä - te ette varmasti
tiedä - mitä nykytaide on, mutta minä tiedän. Nykytaide on prosessi, jossa
kaikki osalliset päätyvät ennen pitkää hokemaan sanaa prosessi.”
Jyrki
Lehtola, kolumnisti, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko (Image 2/1997).
Tästä tuleekin heti mieleen nykyrunous ja sen esillä pitämä kielen prosessuaalisuus.
VastaaPoistaTämä ”prosessien” analyysi löytyi vanhoista varmuustiedostoista. Siinä mainittu Roland Barthes lienee tuttu ainakin meille kasarihumanisteille:
VastaaPoistaRoland Barthesin kirjan Rakastuneen kielellä (1977, suom. 2000) suomentaja Tarja Roinila kertoo alkusanoissaan miten Barthes 1970-luvulla hylkäsi strukturalismin, semiotiikan ja struktuurin käsitteet. Nyt "tärkeätä oli prosessi, merkitysten loputon kehkeytyminen ja leikki".
Kirjassa Eléments de sémiologie (1964) Barthes pyrki yhä tunnolliseen merkkien tieteeseen. Systemaattinen vaihe huipentui esseessä Tekijän kuolema (1967). Strukturalistisen päättelyketjun johdonmukaisena lopputuloksena Barthes julisti ”kirjailijan” yhtä aikaa kielen rakenteelliseksi efektiksi (subjektin paikka) ja kirjallisuushistorian ideologiseksi efektiksi (neron kultti). Barthesin mukaan tekijä liittyy vain teoksen menneisyyteen, mutta kieli ja tulkinta ratkaisevat sen jatkuvasti kehkeytyvän tulevaisuuden.
Sitten unelma liudentui. Kulttuuristen viestien ilmimerkityksistä löytyi yhä lisää ongelmakohtia, kuten yhden novellin dissektio S/Z (1970) osoitti. Barthes päätteli, että semiotiikkakin voidaan lisätä Roman Jakobsonin nimeämään metaforisten tyyppien kategoriaan, yhdessä Chaplinin filmien ja surrealismin kanssa:
”Metakieli, jota semiootikko käyttää analyysissään, on metaforinen.”
Tästä pääsemme takaisin Roinilan esipuheeseen. Siitä voi saada käsityksen, että ”prosessi” on ”struktuurin” uusi, korjaava vaihtoehto. Struktuuria eli rakennetta ei kuitenkaan pidä ymmärtää prosessin vastakohdaksi. Me voimme yhtä hyvin kuvitella prosessin tietyn mittaiseksi kuin rakenteen ”loputtomaksi”. Tai me voimme kuvitella struktuurin prosessin tapaan keskeneräiseksi. Schubertin 8. lienee yhä rakenteeltaan sinfonia, vaikka se tunnetaankin ”Keskeneräisenä”.
Prosessi ei myöskään ole teorian edistysaskel, joka kumoaa struktuurin. Kun me puhumme struktuurista ja prosessista, me puhumme eri asioista.
Beethovenin Appassionatan (1805) kuuntelija voi kuulemansa perusteella päätellä, että pianoteosta kantava rakenne on sonaatti. Se, mitä hän kuulee, on kuitenkin harmioita, melodiota, sointivaihteluita, kestoja, jne. Nykysäveltäjä Steve Reichin teoksesta Four Organs (1970) harmonia ja melodia on karsittu. Kuultaviin jäävää osaa säveltäjä itse kutsuu prosessiksi, joka on ”yhtä kuin musiikki itse”.
Musiikillinen elämys, jota on yleensä pidetty rakenteellisuuden seurauksena, paljastuu ensisijaiseksi suhteessa struktuuriin.
Struktuuria ei voi kuulla sen enempää kuin Hegel näki maailmanhistorian tai Freud alitajunnan. Ne ovat tapahtumista tehtyjä johtopäätöksiä.
Myöhäisvaiheen Barthesille kielitiede oli ensisijaista suhteessa yleiseen merkkien kieleen, kuten strukturalismiin ja semiotiikkaan. Niiden tekninen metakieli oli hänestä vertauskuvallisen kielenkäytön lävistämää. Siksi hän väittää, että hän kirjoitti Rakkauden kielellä -tutkielman ”ilman metakieltä”, ja että analyysin sijaan hän on tuonut näyttämölle ”lausumisen”.
Reichia ja Barthesia yhdistää musiikin tai lausumisen ”prosessien” epäanalyyttisyys ja konkreettisuus. Kun Reich kuvailee panostaan säveltäjänä, hän jopa vertaa sitä heilurin käynnistämiseen, jonka jälkeen teoksen loppu sujuu itsestään. Taustamotiiveiltaan Four Organs ja Rakastuneen kielellä ovat kuitenkin hyvin systemaattisia ja älyllisiä.
Prosessi ei siis viittaa ”nautintoon” sen enempää kuin struktuuri viittaa ”rationalismiin”. Itse asiassa useimmat varmasti pitävät klassismin sonaattirakenteita suurempina nautinnon lähteinä kuin nykysäveltäjän prosesseja.