Lauseen kulku

Jopa kirjallisuudentutkijan on vaikea sanoa mitä ranskalaisen eksistentiaalisen romaanin ja sen elämänfilosofisen sisällön vastapainoksi syntynyt ”uusi romaani” oikeastaan on.

Yleensä selitykset alkavat siitä mitä se ei ole. Ei perinteisiä psykologisia henkilökuvia ja tajunnanvirtaa vaan esineitä ja mielleyhtymiä. Ei perinteistä ajan kulkua ja kertomusta vaan ajan kerroksia ja anekdootteja. Ei mielentilaa kirjoitettuna vaan kirjoitus mielentilana. Ja niin edelleen.

Jos tämä kuulostaa hankalalta, uuden romaanin Nobel-palkittu mestari Claude Simon teki asiat helpommaksi. Tuotannon viimeiseksi jäänyt Le Tramway ( 2001), Jukka Mannerkorven suomennoksena Raitiotie, siteeraa aluksi ja opastukseksi Marcel Proustia:

”Koska ainut olennainen elementti on kuva, niin yksinkertaistaminen eli ei todellisten henkilöiden kertakaikkinen poistaminen merkitsisi ratkaisevaa parannusta.”

Tämän maksiimin mukaisesti Raitiotie on oikeastaan pelkistetty ja yksinkertainen, vaikka se meistä fiktion konventioihin tottuneista tuntuisikin konstailevalta ja monimutkaiselta. Hyvin henkilökohtainenkin se on.

Lapsen koulutie ja vanhuksen sairaus lomittuvat tavalla, joka ei ehkä ole ominaista fysikaalisen ajan kulumiselle tai epiikan sääntöjä noudattavalle muistelmakirjallisuudelle, mutta kylläkin kirjoittamisen hetkelle. Lisäksi Simon näyttää olevan sitä mieltä, etteivät kotikaupungin arkkitehtuurin historialliset kerrokset ja yhteiskuntaluokkien tarkasti kerrostuneet suhteet oikein mahdu lineaarisiin lauseisiin. Niille on tehtävä oikeutta toisin.

Silti Raitiotien voi ottaa käteen estetiikan kysymyksiä suuremmin pohtimatta.

Kouluun matkaavan lapsen ja sairasvuoteella makaavan vanhuksen joutilaisuus ehdottavat sinänsä kiireetöntä lukemisen tilaa, josta juonen ja paljastusten puute poistaa suorittamisen ja loppuun ehtimisen tarpeen. Samalla kirjallisuudesta tietysti katoaa tolstoilainen tai linnalainen merkittävyyden painolasti.

Simonilla ei tällä kertaa ole muuta sanomaa kuin lauseen ja elämän kulku, jonka ambulanssin ikkunasta erottuvien näkymien tavoin saattaa nähdä ”syöksyvän sekavasti ja päätä huimaavasti toinen toisensa perässä hämärtyvän illan harmauteen, kuin imaistuina, putkahdettuaan esiin samasta tuntemattomasta jota kohti heidät kiidätettiin, vaappuakseen, paetakseen ja hävitäkseen eräänlaiseen suppiloon, pohjattomaan ja pimeään perspektiiviin”.