Filosofian turhamaisuus: Viisaampi kuin Isaac Newton

”Mitä on valistus?”, kysyi valistusfilosofi Immanuel Kant Berlinische Monatschriftin artikkelissa vuonna 1784.

Yleistä vastausta ei voi antaa, ja jos annetaankin, sen tarkoituksena on muokata valistuksen yksituumaisuudesta ja järkiperäisyydestä sopiva vihollinen, jolla oman ajattelun monipuolisuutta ja tunneherkkyyttä on kätevä korostaa.

                      Hyvä esimerkki on filosofi Stephen Toulmin, jonka bestseller Kosmopolis ilmestyi suomeksi 1998.

                      Toulminille valistus on 1700-luku ja Isaac Newtonin luonnontiede, jota edellisellä vuosisadalla pohjusti Descartesin filosofia. Valistusaatteen määritelmäksi Toulmin esittää kuusi ”uuden ajan viitekehystä”. Ne koskevat mm. luontoa hallitsevia pysyviä lakeja ja Jumalan luomia vakaita järjestelmiä.

                      Viitekehyksiään Toulmin luonnehtii ”älyllisiksi rakennustelineiksi” tai ”oireiksi”. Ilmeisesti hän tarkoittaa, että Newtonin käsitys vaikkapa tähtimaailmasta oli erään asenteen tai normin tuote, ja että niin muodoin tieteen kehitys - esimerkiksi kvanttimekaniikka newtonilaisen mekaniikan lisäyksenä - on seurausta vanhojen rakennustelineiden purkamisesta ja uusien asenteiden omaksumisesta.

                      Tässä filosofi - virheellisesti - imartelee omaa nojatuolimetodiaan esittämällä edistyksen uuden oivaltamiseksi eikä olemassa olevan soveltamiseksi.

Oikeasti luonnontiede on kehittynyt samanlaiselta metodiselta pohjalta, joka oli tuttu jo Newtonille. Eikä Newtonin fysiikan ja suhteellisuusteorian välillä ole Toulminin tarkoittamaa henkistä, sosiaalista tai älyllistä ”murtumaa”, vaan ne ovat yhä toisistaan monin tavoin riippuvaisia.

                      Silloin oli perusteltua ajatella niin, nyt näin. Muutos on seurausta ilmeisen newtonilaisesta tutkimustyöstä, filosofisten olettamusten ”kumoamisen” merkitys lienee ollut vähäinen tai olematon.

                      Oivalluksen kohteina ”viitekehykset” ovat kiitollisempia kuin mitattavat yksityiskohdat tai tosiseikat, koska ne ovat ensinnäkin hämäriä ja toiseksi hämärästi kapinallisia: yksityiskohtien sijaan meidän on pureuduttava rakenteisiin, sanoo jokainen kapinallinen.

Kapina on kysytty ominaisuus monilla elämänalueilla, myös yliopistoissa. ”Ylipappien ja kurimatriisien tilalla on filosofiassa vapaus”, kuten Teknillisen korkeakoulun systeemitieteiden professori Esa Saarinen lupaili virkaanastujaisluennossaan. Kysyntää riittää myös Toulminin kuvitelmalle erilaisista ajattelutavoista.

"Rakennustelineillään" Toulmin luo illuusion, että meidän aikamme filosofi on kuin ihmeen tai puhtaan älyllisen prosessin kautta viisaampi kuin Newton – ja siten kykenevämpi tajuamaan Albert Einsteinin, Max Planckin tai Niels Bohrin ajatuksia kuin menneisyyden etevimmät aivot, jotka ”oirehtivat” vanhaa ”viitekehystään” ja olivat sen vanki.

Illuusio perustuu filosofialle tyypilliseen käsitteiden sekaannuksen, tällä kertaa ”uskottavuuden” ja ”ymmärryksen” välillä.

On totta, että Toulminin on helpompi uskoa Planckin teoriaan musta kappaleen säteilystä kuin Newtonin, jolle aikakoneen välittämä nimi ”Planck” ei sanoisi mitään. Mutta yhtä totta on, että ylivoimaisen matematiikan ja fysiikan osaamisensa ansiosta Newtonin olisi helpompi ymmärtää sitä.