Myönnän, ettei minulla ollut mitään muuta erityistä syytä selata uudelleen Richard Raynerin viisi vuotta hyllyssä pölyttynyttä dekkaria Paholaisen tuuli (2007) kuin että kirjahyllyyn pitäisi saada tilaa… mutta voiko tällaista viedä hyvällä omalla tunnolla divariin vai pitääkö valita kovemmat keinot?
James Ellroyn tai Raymond Chandlerin
tavoin myös Rayner kirjoittaa levottomasta, sodanjälkeisestä Los Angelesista,
jossa korruptio ja turvattomuuden tunne muuttaa identiteetit naamioiksi ja
ihmissuhteet saalistukseksi.
Amerikan tabloidissa (1995) Ellroy kiteytti urkinnan ja vainoharhan FBI:n itsevaltaiseen johtajaan. Edgar J. Hooverin vallan lonkerot ulottuvat kaikkialle, ja keskustelut muuttuvat salakuuntelijoiden
pelossa yhä moniselitteisemmiksi:
”Abstraktiot kävivät
tosiasioista, eufemismit puolustivat paikkaansa. Kaikki on monimutkaista,
kostonhaluista ja psykologisesti tunkkaista Hooverin ajattelua. Siitä puuttuu yksittäisen
loogisuuden edellyttämä punainen lanka.”
Rayner kuvaa saman asian näin:
”Me elämme elämäämme ja luulemme,
että vallassa on kysymys salaliitosta, että jopa suuressa valtiossa tärkeimmät
päätökset tekee vain muutama ihminen, jotka eivät välttämättä ole hyviä ja
jotka saatetaan joskus valita vaaleilla. Mutta ei välttämättä. He ovat meille
pelkkiä hämäriä hahmoja, ja me mietimme, minkälaista olisi olla heidän kanssaan
samassa huoneessa silloin, kun kakkua jaetaan.”
Tämä on kelpo
kirjallisuuskritiikki Ellroysta, mutta akateeminen sanan ikävämmässä
merkityksessä.
Sitten Rayner kirjoittaa
naisesta, joka on riittävän kaunis ”peittääkseen munkin kylmään hikeen”. Pikkusiskossa (1949) Chandler kirjoitti
blondista, joka saisi ”piispan potkaisemaan reiän kirkon lasimaalaukseen”.
Raynerin versio on taas kirjaimellisempi,
kuin alaviite teoksiin, joiden hän pelkää kaipaavan jotain yksinkertaisempaa selitystä. Kelvannee ihmisille, jotka juovat viskinsä vedellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti