”…kesäyö oli kuin kirjan tietävä olento”

Tänään huomasi taas kesän olevan tulossa, ainakin tänne Turkuun. Huomenna tunne menee ohi, lupasi säätiedotus. Mutta silti mieli alkaa taas tehdä merkintöjä kirjoista, jotka kesällä tulee lukea ”kun vihdoin on aikaa”.

Vai tarvitseeko kesällä(kään) lukea?

Kun ihmiset televisiossa katsovat televisiota, kyse on purevasta satiirista. Homer Simpson heittää elämänsä hukkaan. Kun ihmiset elokuvissa menevät elokuviin, kyse on lempeästä satiirista. Woody Allen on romanttinen hupsu.

Entä ihmiset, jotka kirjallisuudessa lukevat kirjallisuutta? Heissäkin on luonnevika, sillä kirjallisuudessa luetaan kirjallisuutta vain, jos sitä on luettu liikaa. Liika lukeminen voi tehdä ihmisestä itsekeskeisen, kuten rouva Bovarysta. Tai fanaatikon, kuten Naphtasta Thomas Mannin Taikavuoressa.

Lukeminen on siis uhkarohkea aihe, joten Italo Calvinolle voi kai antaa anteeksi, ettei hänen lukemisesta kertova lukuromaaninsa Jos talviyönä matkamies ole mikään täydellinen menestys.

                            Calvino vihjaa arvostavansa joutilasta lueskelua, jota ei tarvitse perustella mielen virkistämiseksi, älyn kehittämiseksi tai muuksi talouselämän alihankinnaksi. Moralisoimaton asenne muuttuu kuitenkin pian moralisoivaksi. Oikean lukemisen rinnalle nostetaan vääriä lukemisen tapoja.

                            Väärää lukemista edustavat parvina lörpöttelevät älyköt, joita lukemisen sijaan kiinnostaa luetusta keskusteleminen: ”Polymorfis-perverssi himo... markkinatalouden lait... merkitsevien rakenteiden homologia... poikkeavuus ja instituutiot... kastraatio”. Väärin lukevat myös tosikot, joita teos kiinnostaa vähemmän kuin ”tekijän asenne Nykypäivän Ajatussuuntiin ja Ongelmiin Jotka Vaativat Ratkaisua”.

                            Edes Calvinon kaltainen suuri kirjailija ei siis osaa kirjoittaa lukemisesta läksyttämättä potentiaalisia lukijoitaan. Mutta Tove Jansson osaa. Tässä tosin auttaa se, ettei Kesäkirjassa lueta mitään. Lukuun ottamatta lukijaa, joka lukee Kesäkirjaa. Sen sijaan romaanilla itsellään on otollisen lukemisen muoto.

Muoto tarkoittaa isoäidin ja Sophian saarielämää, jossa yksinäisyyteen ei jäädä vaan päästään. Se on ”ylellisyyttä”. Hiljaisuuskaan ei ole kiusallista vaan ”ymmärtävää”, minkä kirjansa ääreen hiljentynyt lukija ymmärtää erinomaisesti. ”Lukijasta tuli kirja ja / kesäyö oli kuin kirjan tietävä olento”, runoili Wallace Stevens.