Kuolleita merkityksiä, elävä kieli

Suomalais-ugrilaisten kielten tutkija Janne Saarikivi sytytti nykymuotoisen Parnasson laajimman keskustelun kolumnilla, joka oli taitettu hakaristin muotoon (Parnasso 2/2011).

                      Kieli elää ja kontekstit muuttuvat, Saarikivi kirjoitti, ja toisinaan tabuja lähdetään murtamaan. Se, mikä maahanmuuttajista sanottuna olisi ennen ollut rasismia, käy nyt maltillisesta ”kritiikistä”, Saarikivi jatkoi, ja arveli kuulevansa ”kadonneen ajan ja aatteen kaikuja”.

                      Ei ole kadonnut, lietsoi Katja Hirvasaho (4/2011). Saarikiven sanomaa ryydittänyt hakaristi kuuluu yhä ”suomalaiseen isänmaallisuuteen, siihen ainoaan ja oikeaan” - esimerkkinä veteraanityön nimissä myyty rautasormus. Hirvasahon mukaan perussuomalaisten sanomalle on hyväksi, ettei ”koulujen oppikirjoista” yhä löytyvä ”vallan diskurssi” tohdi vieläkään käyttää sanoja ”fasismi” tai ”natsi” kun puhe on aseveljeydestä jatkosodassa tai poliittisen vapauden rajoituksista sitä ennen.

Omien ”pahojen tekojen tunnustaminen” on Suomessa heikommissa kantimissa kuin Saksassa, Hirvasaho huipensi.

Ja siitähän sitten riitti seuraavaan kevääseen asti päiviteltävää, jossa historiankirjoitusta luettiin kuin lakikirjaa – pykälän tarkkuudella, lopussa tuomio yleisestä ja epäkansallisesta tietämättömyydestä.

Ensinnäkään Hirvasahon mainitseman sormuksen hakaristi ei ole natsien vaan Suomen ilmavoimien hakaristi, opasti Pentti Palojärvi (5/2011). Toiseksi sen käyttöönotto ”ei liittynyt mitenkään natseihin”, vaan ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin lentokonelahjoitukseen sisällissotavuonna 1918. Lahjoituksen mukana seurasi koneen kylkeen maalattu hakaristi, kreivin ”suvun tunnus” - kuten Palojärvi arveli - josta muodostui aselajin kansallinen tunnus.

Kyse olisi siis ”sattumasta”, eikä ”suomalaista hakaristia voi mitenkään yhdistää natseihin”.

Myös Olli Kivijärvi oli asiasta varma (6/2011).

Hirvasahon erhe johtuu siitä, ettei suomalainen koululaitos opeta riittävästi natsien ja suomalaisen hakaristin heraldisia eroja, Kivijärvi päätteli. Sitä paitsi hakaristi on muinainen, laajalle levinnyt ja nähtävästi aasialaista alkuperää oleva merkki, jonka riimukivimuunnoksia von Rosen saattoi nähdä jo lapsena Gotlannissa. Muina esimerkkeinä suomalaisista hakaristeistä, joita valvontakomissio ei lentomerkin tavoin huomannut kieltää, Kivijärvi mainitsee Valkoisen Ruusun suurristin sekä Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-triptyykin kehykset.

Seuraavassa numerossa (7/2011) sanottiin samat asiat varmuuden vuoksi uudelleen. ”Totta kai natsit saivat hakaristinsä samoista lähteistä joista von Rosen oli onnentunnuksensa valinnut”, Jukka Knuuti myöntelee, mutta suomalaisten symbolien ”natsihenkisyyttä” ei pitäisi tämän perusteella lähteä arvuuttelemaan.

Se jäi vieläkin sanomatta, että millaisia nuo lähteet oikein olivat, ja missä hengessä kreivi oli osallistunut maailmantilanteen muokkailuun ennen Suomen sisällissotaa ja vuosikymmeniä sen jälkeen.

En ryhdy rakentamaan uudelleen koko tarinaa, jossa Pentti Palojärven mainitsema ”sattuman” osuus joutuu puntariin, vaan liitän tähän kolumnin ajalta, jolloin ranskalainen sanomalehti Le Monde kohisi Suomen lentosotakoulun (nähtävästi liian vähän) uudistetusta tunnuksesta.

Kaksi korjausta olen alkutekstiin tehnyt. Enää isän (Carl Gustaf Eric) ja pojan (Carl Gustaf) nimet eivät sekoitu. Eikä kreivi von Rosenin perustamaa natsipuoluetta enää kutsuta Ruotsin suurimmaksi vaan toiseksi suurimmaksi. Jälkimmäisen oikaisun minulle esitti turkulainen ”Muutos 2011” –liikkeen jäsen, ja eiköhän tämä perussuomalaisista oikealle sirpaloitunut ryhmä oman aatehistoriansa tunne paremmin kuin minä.

---

Suomen ilmasotakoulun laiskanläksy

(Turun Sanomat, 18.11.2005)

Suomen ilmasotakoulu julkisti viime kuussa uuden lipun, jossa vanhaa on musta hakaristi sinisellä pohjalla. Kotimaassa asia sivuutettiin olankohautuksella, Ranskassa nousi kohu.

Le Monden uutista seurasi kiivas mielipidekirjoittelu, johon Pariisin suurlähetystön asianhoitaja Juha Virtanen ja ilmasotakoulun tiedottaja Heikki Kuutti vastasivat järkähtämättömästi ja häpeilemättä. Virtasen mukaan hakaristi on vanha onnenmerkki, joka koristeaiheena löytyy suomalaisugrilaisten kansojen käsitöistä. Kuutti painotti, että ilmasotakoulun merkillä on aivan eri tausta ja perusteet kuin natsien hakaristillä, vaikka historiaa tuntemattomat sekoittavat ne keskenään.

                      Valitettavasti edellinen kommentti ei liity mitenkään hakaristin käyttöön Suomen ilmavoimissa ja jälkimmäinen sisältää pientä liioittelua.

On sinänsä totta, että väkäpäisiä ristejä löytyy kolmelta mantereelta ja lukemattomien kulttuurien parista, mukaan lukien Pohjois-Amerikan intiaanit, saksalaiset germaanit ja itäkarjalaiset.

Onnenmerkkinä sitä piti lähinnä viime vuosisadan alun amerikkalainen postikorttiteollisuus, joka tulkitsi sen esittävän ”luck”-sanan alkukirjaimista muodostuvaa neliapilaa. Laajinta hakaristin muinainen käyttö oli idässä, jossa se oli buddhalaisille maailmasta vetäytymisen ja hinduille hävitystä tuovan Kali-jumalan symboli.

 Eurooppalaisen kieli- ja kansatieteen kiinnostus idän kulttuureihin ei kuitenkaan ole yhtä muinaista kuin hakaristi. Se palautuu orientalisti Emile Burnoufin1800-luvulla esittämään ajatukseen erityisen ”arjalaisen” herrarodun intialaisesta alkukodista ja hakarististä sen tunnuksena. Vuosisadan loppuun mennessä hakaristiä opittiinkin pitämään Saksassa nationalistisen ja antisemitistisen oikeiston tunnuksena.

Tässä merkityksessä se oli tuttu myös Euroopan ulkopuolisiin kansoihin erikoistuneelle etnografille ja ruotsalaiselle aatelismiehelle Eric von Rosenille, joka vuonna 1918 lahjoitti itsenäistyneen Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Koneen kylkeen oli maalattu hakaristi.

Äärioikeistoon von Rosenin tutustutti kansatiede ja yläluokkainen Thule-yhdistys, jonka kirjastossa myös Hitler paneutui Burnoufin ajatuksiin. Kansallissosialistiseen puolueeseen hänet yhdisti hyvä ystävä Herman Göring, joka avioitui von Rosenin kälyn kanssa. 1930-luvulla von Rosen perusti Nationalsocialistiska blocketin, Ruotsin toiseksi merkittävimmän natsipuolueen. Kontaktiensa ja varallisuutensa johdosta häntä on syytä pitää pohjoismaisen natsiliikkeen avainhahmona.

Kohtuullinen johtopäätös onkin se, ettei historia erota ilmasotakoulun hakaristiä ja natsismia toisistaan. Se yhdistää ne.

Sodan jälkeen monet yhteisöt, joiden kymmeniä tai tuhansia vuosia käyttämällä hakaristillä ei tällaista kytkentää ollut, ilmoittivat julkisesti luopuvansa siitä. Esimerkkeinä mainittakoon partiolaiset, Navajo-intiaanit ja Yhdysvaltain 45. jalkaväkirykmentti.

Olisiko jo Suomen ilmasotakoulun vuoro?

Sitä ei tarvitse pitää ranskalaisen lehdistön tai minkään vieraan vallan nöyristelynä, vaan niiden kotimaisten veteraanien ja ulkomaisten vapaaehtoisten muistamisena, joiden sukua Euroopassa vainottiin ja kodit miehitettiin. Tähän joukkoon kuuluu muuten myös Eric von Rosenin oma poika Carl Gustaf von Rosen, joka hylkäsi isänsä aatteen, mutta ei unohtunut Suomea. Pian sen jälkeen kun Carl Gustaf  kävi talvisodan, natsit teloittivat hänen hollantilaisen vaimonsa. Harmi, että ilmasotakoulun perinneyhdistys unohti taas hänen uhrauksensa.

---

Kreivi von Rosen tunsi jo 1910-luvulla hyvin myytin arjalaisesta kansainvaelluksesta, josta juontuvaa rodullista perintöoikeutta keisarillinen Saksa toteutti ensimmäisessä maailmansodassa. Saksalaisen ”elintilan” (Lebensraum) kulmakiviksi sodanjohto piirsi karttaan pystyviivan Suomesta Ukrainaan. Viivan länsipuolelta slaavit raivattaisiin pois, ja mahdollisesti saman mallin mukaan, jota oli jo kokeiltu Afrikan siirtomaissa (etninen puhdistus ja työleirit).

                      Kun ruotsalainen von Rosen jakoi oman hakaristinsä suomalaisten kanssa, hän ehkä tahtoi symbolisesti rekrytoida meidät osaksi saksalaisten ystäviensä kutsumustehtävää, jossa Suomi oli itärajan eturintamana. Tai ehkä hän vain halusi antaa meille lentokoneen. Kuka tietää? Eikä Parnasson keskustelun aloittanutta Janne Saarikiveä edes kiinnosta

Lehden tuoreimmassa numerossa (1/2012) hän haluaisi jo päättää jankutuksen, ja palata kuolleen merkityksen etymologioista elävään kieleen. Kolumnin taitto hakaristiksi oli natsikortti, Saarikivi tunnustaa. Ja natsikorttia käytetään kun jotakin tahoa, kuten perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittisiä”, halutaan sanoa natseiksi eli ikäviksi mörköiksi: ”Tämä on mielipiteeni. Heil vaan kaikille lukijoille.”

Kielentutkija Saarikivi ei nähtävästi usko, että historia antaa valmiita vastauksia vaan että valintoja on koko ajan tehtävä vallitsevan tilanteen ja uusien käänteiden mukaan.

Vallitseva tilanne on se, että Gallen-Kallelan tauluraamien lisäksi hakaristejä on muuallakin uusklassisessa taiteessa (joka siis on Euroopan oikeistovirtauksen esteettinen aikalainen vaan ei sen ideologinen tuote). Otetaan nyt vaikkapa kirkkoreliefit, esimerkkinä Yrjö Vaskisen piirtämä Viinikan kirkko Tampereella.

Uusi käänne on se, että  ”Muutos 2011” –liikkeen maahanmuuttokriittinen kannattaja Seppo Lehto seisoo You Tube –videolla Viinikan kirkon portailla ja tekee tunnetun juutalaiskriittisen käsitervehdyksen. Heil vaan kaikille katsojille.

Kyse on samasta pelistä, jota myös Saarikivi pelaa, mutta ikään kuin eri säännöillä. Nyt hakaristi on pakan jokeri, eikä siis ”mörkö”, vaan mitä tahansa maata tai väriä. Pelin strategia toistuu netissä laajalti, pelkästään uusnatsien stormfront-portaalilta löytyy kymmeniä kuvia kirkoista, joissa on hakaristi-reliefi: historialliseen näyttöön vedoten todistellaan, että natsi-symbolien ikävä leimamerkki on seurausta tiedon puutteesta. Tai ”kommunistinen valhe”, kuten Lehto ytimekkäästi muotoilee. Ja että ne pitäisi vapauttaa kielloista ja kammoista avoimeen poliittiseen käyttöön.

Asiaa harkittuani, tai paremminkin Lehdon videota katsottuani, taivun Parnasson suuressa hakaristikeskustelussa Janne Saarikiven linjoille: vielä(kään) ei ole aika murtaa kaikkia tabuja.