Arkisto: Nuoruus

Ehkä taide monille merkitseekin pakoa ihmisenä olemisen nöyryytyksestä, kirjailija-kriitikko Arto Virtanen aprikoi esseekokoelmassa Kirjailijan koti (2006), ”jonnekin jaloihin, ylimaallisiin kerroksiin, ohuisiin ilmakehiin, joista voi luoda majesteetillisen halveksivia silmäyksiä alas tavalliseen”.

Virtasen oma taidekäsitys on tietysti demokraattisempi. Tekijänä ja kokijana hän ei kohtaa edes omia mestareitaan arvoituksen tavoin, vaan kasvoista kasvoihin. Vaatimuksina on ”älyllinen kriittisyys”, ”henkinen kypsyys” sekä ”luonteva proosa”, joka ei ole ”vähääkään vaikeatajuista”. Siis jotakin sellaista kuin J.M. Coetzeen romaanit, Virtanen kiteyttää.

Tästä voi olla samaa mieltä, ja olinkin. Arvostelun julkaisi Nuori Voima vuonna 2003.

                     

 J. M. Coetzee: Poikavuodet. Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1999.

J. M. Coetzee: Nuoruus. Kohtauksia syrjäisestä elämästä II. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 2003.

Jos arvoituksellinen sanayhdistelmä ”omaelämäkerrallinen romaani” tarkoittaa sitä, että kirjoittaja on tehnyt itsestään niin näköisen kuvan kuin muisti, häveliäisyys ja kirjoittamisen lainalaisuudet sallivat, eteläafrikkalaisen J.M. Coetzeen (s. 1940) voidaan päätellä epäonnistuneen surkeasti kolmessa miehen elämän keskeisessä pyrinnössä: poikana, rakastajana ja runoilijana.

                      Viisi vuotta sitten suomennettu Poikavuodet esitteli lukijalle Johnin, joka on kotona ”kiivasluonteinen itsevaltias”, mutta koulussa ”lammas, nöyrä ja lauhkea, joka istuu toiseksi viimeisessä rivissä, jotta häntä ei huomattaisi, ja jähmettyy pelosta selkäsaunan alkaessa”.

Kaksoiselämästä syntyy teeskentelyn taakka, Coetzee selittää. Sitä hän ei erikseen selitä, että Johnin kokemus omasta erilaisuudestaan ja omien vastoinkäymisten poikkeuksellisuudesta on kovin samanlainen kuin lukemattomien muiden tavallisten poikien kokemukset, joista on jotenkin ”selviydyttävä”. Se on ilmeistä. Niinpä Coetzee tyytyy toteamaan, että lapsen ainoa keino taakan keventämiseksi on traaginen itsetehostus, näkymätön kapina ”normaaliutta” vastaan ja muista ihmisistä eristyminen.

                      Poikavuodet on jopa Coetzeen muun tuotannon mittapuin surullinen ja synkkä teos.

Julminta eivät ole tapahtumat, jotka ovat melkoisen tavanomaisia, vaan kerronta, joka ei tarjoa minkäänlaista lohtua. Rivien välissä on pelkkää ironiaa. Coetzee, joka toteaa ilon, viattomuuden, pupujussien ja takan ääressä luetun satukirjan olleen Johnille vieraita lapsuudenkuvia – tutumpia olivat hampaiden kiristys ja sinnittely – ei tee Johnin suhteen juuri muitakaan lapsuuteen liitettyjä myönnytyksiä.

Heikkoudesta, tunteettomuudesta, epäoikeudenmukaisista vastoinkäymisistä ja verukkeisiin tarttumisesta juontuva syyllisyys ja häpeä alkaa tästä.

Nuoruudessa traagisesta lapsesta on kasvanut melodramaattinen aikuinen. Parikymppisen Johnin kokemus omasta erilaisuudesta ja sen aiheuttamista koettelemuksista on jalostunut taiteilijaihanteeksi. Taiteilijat ovat leijonia inisevien hyttysten keskellä, hän tuumii uhmakkaasti. Moraalisesti he ovat syyllisyyden ja häpeän tuolla puolen.

                      Eritoten John palvoo amerikkalaista T.S. Eliotia ja hänen maanmiestään Ezra Poundia. Akolyyttisen suhteen perusteluksi Coetzee lainaa romaanissaan samaa Eliotin mietelmää, jota hän lainasi jo vuonna 1993 pitämässään luennossa What Is a Classic?

”Runous ei ole tunteiden päästämistä irralleen, vaan pakoa tunteista”, Eliot kirjoitti, ”se ei ole persoonallisuuden ilmaisua vaan pakoa persoonallisuudesta”.

Tämä lienee lohdullista kuultavaa nuorukaiselle, joka jo lapsena koki epäonnistuneensa tunne-elämässään ja oman identiteettinsä rakentamisessa. Tarvitsevuuden ja itsetuntemuksen vastapainoksi Eliot sanoo, että hän haluaa olla vähemmän inhimillinen, jotta hän voisi mukautua korkeampiin tavoitteisiinsa. Coetzeen esitelmä kommentoi Eliotin yritystä todistaa ainoan oikean uskonnon (katolisuus) helmassa olevan ainoan oikean kulttuurin (eurooppalaisuus) olemassaolo. Coetzee pitää hanketta tyypillisenä siirtomaa- ja syrjäseutukokemuksen tuotteena, provinsialismin tautina, jossa tervettä kunnianhimoa ja jäytävää alemmuuskompleksia on vaikea erottaa toisistaan.

”Transsendentaalis-poeettisesti” tarkasteltuna yksilö rakentaa itsensä uudelleen näkemällä yhteytensä menneisyyteen ja esittämällä vision tulevaisuudesta. Tässä mielessä Eliotin itselleen valitsema asema uutena Vergiliuksena ei ole turhamaisuutta vaan sen vastakohta – persoonallisen itsen kieltämistä ja myöntymistä kulttuurin ja historian ylipersoonallisille voimille.

”Sosiokulttuurisesti” tarkasteltuna yksilö, jonka tausta on arvoton ja tulevaisuuden näkymät suppeat, rakentaa itselleen arvokkaan taustan ja rajattomat mahdollisuudet.  Eliot ei suostu kohtaamaan todellisuutta, jossa hänen kirjallis-akateemiset yrityksenä nousta rahvaanomaisen amerikkalaisuuden yläpuolelle eivät ole valmistaneet häntä juuri muuhun kun ”mandariinimaiseen olemassaoloon jossakin Uuden Englannin norsunluutorneista”. Sen sijaan hän päättääkin ”maagisesti” määritellä ympäröivän maailman uudelleen, Euroopan ja Amerikan.

Tässä versiossa Eliot ei ole niinkään uusi Vergilus kuin uusi Emma Bovary.

Coetzeen luennossa Gustave Flaubert ja hänen mestariteoksensa mainitaan ohimennen. Nuoruudessa se on eräs kolmesta Coetzeen proosatyyliä ennakoivista vaikuttajista. Muut ovat Dostojevski ja Beckett. Olennaista on kai se, että John ihailee Emmaa. Säälittävän haihattelijan sijaan Emma vaikuttaa rohkealta ja uhmakkaalta.

Luennossaan Coetzee selittää tarkemmin.

Eliotin tavoin myös Coetzee tunnustaa kuulleensa eurooppalaisen klassikon kutsun, vaikka kyseessä ei ollutkaan suuri roomalainen runoilija vaan suuri saksalainen säveltäjä. ”Onko olemassa jokin ei-tyhjänpäiväinen tapa sanoa, että kuulin Bachin puhuttelevan minua vuosisatojen ja valtamerten yli, ja kattavan eteeni tiettyjä ihanteita?”, hän pohtii: ”Vai oliko vain niin, että sillä hetkellä symbolisesti valitsin eurooppalaisen korkeakulttuurin ja sen koodien hallinnan reitiksi, joka nostaisi minut luokka-asemastani valkoisessa eteläafrikkalaisessa yhteiskunnassa, pelastaisi minut jollakin mystisellä ja hämärällä tavalla sen historiallisesta umpikujasta?” Toisin sanoen tunsiko Coetzee mitä hän uskoi tunteneensa – yksilön elämäntilanteen ylittävän esteettisen elämyksen – vai oliko se vain ”aineellisten pyrintöjen naamioitu ilmaus”?

Coetzee arvelee sitä kysymykseksi, johon kukaan ei voi omalta kohdaltaan vastata. Mutta se kannattaa silti esittää niin ”selkeästi ja täydesti kuin mahdollista”.

Nuoruudessa sama pohdinta toteutuu ilman luennoitsijan näkökulmaa ja kateederia. Romaanimainen muoto havainnollistaa vastaamisen vaikeutta, sillä kysymys itsessään on teoreettinen. Se on täysin oikeutettu kysymys, kuten Coetzee tähdensi, mutta se eroaa eletystä elämästä hieman samoin kuin luonnonlakien maailma eroaa niiden kuvaukseen käytetyistä matemaattisista kaavoista. Vain toiseen voimme astua mukaan.

Runoilijoiden kokemuksia ja elämänjanoa ihailevan Johnin ongelma on tietysti siinä, ettei hän vielä aikuisuuden kynnykselläkään ole järin rohkea eikä hän ole koskaan tuntenut syvästi.

John ei osaa ammentaa luovuutta naissuhteista, kuten intohimoinen Picasso, vaan käyttäytyy avuttomasti tai alhaisesti. Umpimielisyytensä hän selittää ”taiteilijan tarpeella sisäiseen yksinoloon”, eroottisen vetovoimansa vaisuuden kirjailijoiden luonteenlaadulla, joka on maalareita ”sitkeämpää ja hienosyisempää”.

Kapkaupungissa matematiikanopiskelijana ja myöhemmin Englannissa, jossa hän laatii reikäkorttiohjelmia tietokonejätti IBM:lle, John pelkää luisuvansa porvarillisuuteen. Surkeasta tilastaan hän syyttää vanhempiensa moukkamaisuutta ja eteläafrikkalaista kasvuympäristöä, joka oli ”sielunelämälle vihamielinen”. Kotimaansa virallistettuun rotusortoon hän reagoi vaivojaan säästäen. Hän ihannoi hiljaa mielessään Neuvostoliittoa ja vasemmistoa, mutta ei siksi että hän olisi puntaroinut politiikkaa, ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta, vaan siksi että se on älyllisesti laiskin tapa nimetä jokin vallitsevan tilanteen näennäinen vastakohta.

Poikavuosien muistettavimpia kuvia oli hylätty isä, jonka vaimo säästää kaikki tunteensa pojan hemmotteluun. Nuoruudessa Coetzee ruoskii säälittä haihattelijaa, joka ei osannut antaa vastarakkautta, vaan kuvitteli perheensä esteeksi itsensä ja korkeamman kutsumuksen välille. Coetzee ei yritä hieroa sovintoa, hän kaipaa sovitusta. Nuoruus on julkinen flagellaatio. Mutta samalla se on myös lukijan opas Coetzeen kirjailijapolvelle ominaiseen käsitykseen fiktion olemuksesta.

Episodi, johon liittyy Johnin tahditon päiväkirjamerkintä ja loukkaantunut rakastajatar, sisältää jälleen erään kysymyksen, johon jokaisen on ”omalta kohdaltaan” mahdoton vastata.

Voiko kukaan sanoa, että päiväkirjaan kirjoitetut tunteet ovat hänen todellisia tunteitaan, John pähkäilee, että on joka hetki kynän liikkuessa oma itsensä? Vai onko sittenkin niin, että taiteilijan sisäinen elämä ja ”monien mahdollisten fiktioiden” lait ovat vain verukkeita moraaliselle laiskuudelle ja ailahteleville tunteille, joista päällimmäisenä ei ole onnen ja surun vaihtelu vaan toisen ihmisen läheisyyden herättämä vaivaantuneisuus?

Jälkimmäisen vaihtoehdon huomioiminen ei tietenkään kerro, ettei taidetta – Vergiliuksen runouden tai Bachin musiikin kutsua – ole olemassakaan. Se vain kertoo jotakin taiteesta. Eikä Coetzee paljasta Nuoruudessa omaa mielipidettään. Sen sijaan hän jättää Johnin marxilaisen (Groucho) ironian armoille.

Oikein toimiminen ei voi olla vaikeaa, jos tahtoa riittää, John aprikoi. Mutta kunnialliset ihmiset ovat yhtä tylsiä kuin onnelliset ihmiset ovat ikävystyttäviä. Runous kumpuaa kärsimyksestä, omasta tai toisten, jonka vasta taide jalostaa joksikin korkeammaksi. Hän on siis umpikujassa: ”Hän olisi mieluummin paha kuin tylsä, mutta ei kunnioita ihmistä, joka olisi mieluummin paha kuin tylsä, eikä liioin hänen kykyään pukea pulmansa näppärästi sanoiksi.”