Kotimaiseen kirjallisuuteen ovat uusina lajeina olleet tyrkyllä
ainakin tekstiviestiromaani ja viime vuonna myös blogikirja. Hannu Luntialan Viimeiset viestit (2007) ei tosin
vakuuttanut Hesarin kriitikkoa, vaikka Jouni Tossavaisen Sivullisia (2011) vakuutti minut Aamulehdessä. Tasapainoinen, lukemaan yllyttävä
tunnelma.
Kirjaimellisesti Sivullisia tarkoittaa sivun mittaa, siis
perinteistä A-nelosta. Vertauskuvallisia merkityksiä jokainen osaa keksiä
omasta päästään.
”Työttömänä
aloitin blogin”, aloittaa Tossavainen, ja antaa nimettömän kertojan suulla
ymmärtää, ettei annettua mittaa laajempi lörpöttely ole paikallaan edes
rajattomassa bitti-avaruudessa. Kaikki muu on blogin vierailijoiden omia
kuvauksia hyvinvoinnistaan, joka ei aina ole parhaalla tolalla, tai asemastaan,
joka kenties horjuu. Toiset ovat pudonneet korkealta, kuten kovin tutulta vielä
silloin kuulostanut suuren automerkin myyntipäällikkö – nyt Esko Kiesin nimi
lienee jo unohtunut. Kaikki eivät ole elämässään suuria edes tavoitelleet.
Alkusanoissa
työtön bloggaaja tai kenties kirjailija Tossavainen itse kiittää henkilöitä,
jotka ovat virittäneet kirjan vaatimaan tunnelmaan (Arvo Pärt), auttaneet tiivistämään
ilmaisua (Juha Seppälä), rikkoneet sopivaisuuden rajoja (Michel Houllebecq) tai
muistuttaneet niistä (Juha Mieto).
Lista
kertoo lyhennettynäkin Tossavaisen omaksuman kirjoittajan otteen laajuudesta. Sivullisten sivuilla elää median, työn,
viraston ja vapaa-ajan kieli perinteisemmän proosan ja lyyristen nostojen
rinnalla. Kosketus aikaan on herkkä mutta tyylitelty kun projektipäällikkö
harjoittelee läsnäoloa parisuhteessa ja kehityskeskustelussa, tai kun professori
pohtii ranskan kielen kohtaloa sen jälkeen kun Le Monde lopetti Claude Lévi-Straussin kolumnisarjan julkaisemisen.
Kirjailijan perimmäinen
suvaitsevaisuus on tuttua jo jonkinlaista läpimurtoa enteilleestä romaanista Eskimobaari (2006). Siinä se ilmeni oman
erillisyyden eikä toisten erilaisuuden hyväksymisenä. Itse kukin romaanin
henkilöistä poti kodittomuutta kuin poistetun raajan haamukipua: ”Minä olin
muualta muuttanut joka paikassa.”
Sivullisissa ihmisen paikan merkitsee syntyperän sijaan ammatti, asenne
tai elämäntilanne. Toisinaan ilmoitus on koruton: ”Rekkakuskina tykkään
jonottaa.”. Tai draamallisen pelkistetty: ”Salarakas tuli kotiin ja kertoi
totuuden.” Toisinaan yksikertaisessa raottuu ovi absurdiin:
”Parisuhdeterapeuttina tunsin tarpeelliseksi noutaa toisen lasin vettä.”
Tossavainen rakastaa
mielikuvituksen vapautta, jossa kieli kääntyy vähän tai katoaa kokonaan
takavasemmalle. Mutta sitä valtaa, joka sanalla on pelkän itseilmaisun yli, hän
myös kunnioittaa.
Tai eihän tämä laji nyt niin uusi
ole, kaikkitietävän kirjailijan valvonnasta näennäisesti vapaita puheenvuoroja
on julkaistu ennenkin. Puheenvuoron toi kotimaisen kirjallisuuteen Maria Jotuni
”harjoitelmiksi” kutsumallaan kokoelmalla Suhteita
(1905), mutta tekijän omintakeisuuden vuoksi välittömiä
seuraajia ei tullut.
Nykypäivään
sen palautti Petri Tammisen esikoinen Elämiä
(1994), suuren yleisön hyväksynnän takasi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (2010). Lajin reunoilla oleilee myös Turkka
Hautalan tässä kuussa ilmestynyt Kansalliskirja
(2012), vaikka sisältääkin enemmän perinteisen pakinan tunnusmerkkejä. Tai työpaikkahakemuksen.
Kirjallaan Hautala ilmoittaa olevansa käytettävissä suuren sanomalehden tai
naistenlehden kolumnistina, jos Kyrö ei äkkiä ehtisikään joka paikkaan.
Puheenvuoron
tunnusmerkit ovat pysyneet samana, jotka Jotunin kohdalla mainitaan jo
kirjallisuushistorioissa. Tarinan sijan ottaa repliikki, joka on keskitetty,
paisuttelematon ja arkailematon. Se ei maalaa eikä selitä.
Tyypillistä
on, ettei puhujan näkemyksillä ylitettäisi Hesarin
Vieraskynä-palstan julkaisukynnystä.
Puheenvuoroa
ei käytetä, koska asema edellyttää ja vastuu velvoittaa, vaan koska mitta on
tullut täyteen tai rooli mureni. Kaikista muotokielen vaatimuksista ei silti
luovuta. Sanan merkitys on lopulta se ainoa ankkuri, johon puhuja voi itsensä tässä
maailmassa kiinnittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti