Arkisto: Rock Springs

Muistoja ajalta, jolloin onnistuin viittaamaan saman vuoden kuluessa kolmessa eri kirja-arvostelussa Martti Joenpolveen. Nykyään kukaan ei enää viittaa Martti Joenpolveen.
                        Ja muistoja ajalta, jolloin tutustuin amerikkalaiseen Richard Fordiin ensiluokkaisena novellistina. Fordin paksummiksi käyneet romaanit ovat käyneet myös työläämmiksi lukea, vaikka sisältävät runsaasti terävää havainnointia. Arvostelun julkaisi Suomen Kuvalehti keväällä 1996, otsikolla ”Matkalaisia”.
                       Itse teoksesta voi yhä olla samaa mieltä, lisäksi ensimmäinen kappale, jossa komeasti muurataan valtavirran kivijalkaa, on kiertänyt pitkään luentomuistiinpanoissani luovan tietokirjoittamisen kursseilla. Se on käypä esimerkki kielikuvien sekoittamisesta, jollaista tapaa lähinnä kirjallisuuskritiikissä ja Asko Sahlbergin romaaneissa.
                        Ei näin, hyvät opiskelijat, ei näin. Ja vielä toinen ohje. Älkää koskaan käyttäkö sanaa ”likikään”, paitsi jos haluatte imitoida kivikkoisille selkävesille tyypillisen rantasipin liverrystä.


Richard Ford: Rock Springs. Suomentanut Sirkka Aulanko. Tammi 1996.

Mikäli amerikkalaiseen proosakirjallisuuteen todellakin ilmaantui 1980-luvulla jokin uusi valtavirta, joka syrjäytti itseensä viittaavista kerrontatekniikoista kiinnostuneet postmodernit keikarit, Richard Ford on alusta lähtien muurannut sen kivijalkaa.
                         Promootiomatka, jonka Ford teki Eurooppaan yhdessä Raymond Carverin ja Tobias Wollfin kanssa, innosti jopa arvostetun englantilaisen Granta-lehden kirjoittamaan yhtenäisestä koulukunnasta: ”likaisesta realismista”, jonka mallina ja aiheena toimi kielellisen tai filosofisen leikin sijasta arki-ihmisen aherrus ja kirjailijan keskittynyt työ.
                        Rock Springs esittelee palkitun romaanikirjailijan virtuoosimaisena novellistina. Fordin henkilöhahmot ovat syrjäseutujen kouluttamattomia työläisiä tai pikkurikoksiin taipuvia lentojätkiä, jotka ovat jo novellin alkaessa liikkeellä tai lähdössä.
                       Roy, Bobby tai Earl katsoo kohtaamaansa maisemaa ja ihmistä surumielisesti ja hyväntahtoisesti, aivan kuin ne olisivat jo muuttuneet intiimeiksi ja hieman haalistuneiksi muistoiksi, jotka saattavat nykäistä sydämen säikeitä mutta eivät silti mitenkään vaikuta seuraaviksi tehtäviin päätöksiin tai matkan suuntaan.
                       Suomalaisen mestarin Martti Joenpolven tapaan juonen rakentelulla ei ole Fordille likikään samaa merkitystä kuin huomioitsevilla merkinnöillä.
                      Tyypillinen Rock Springsin kohtaus sisältää rakastetun tai satunnaisen tuttavan kertoman tarinan, jota kuunnellaan kärsivällisesti, vaikka sillä on merkitystä vain kertojalle itselleen. Tämä luonnehtii myös hyvin novellien avointa sommittelua ja tahdikkuutta, jossa hiljaisuus ja arvoituksellisuus ovat osa yksilön koskemattomuutta ja ihmisarvoa.
                      Fordin kertoja kadehtii kotoaan karannutta tyttöä, joka unohtaa häpeän yhtä helposti kuin vilun ja nälän. Onnen tai oman neuvokkuutensa kautta hän toivoo kohtaavansa ”vähemmän ikävyyksiä, vähemmän muistoja ikävyyksistä”. Elämässä on samaa "tilapäisyyden tuntua" kuin Joenpolven Jalopuumetsässä (1992), jossa ”kaipuu täyttyy juuri nyt, enempää ei tulisi”.
                       Kirjailijoiden oivaltava herkkyys ei ole ainoastaan sordiinolla. Se on myös epäsentimentaalista ja vailla näsäviisasta ironiaa. Siksi kirkkain ja kainostelemattomin onnenhetki, jonka Ford tohtii sepittää, on tällainen, näin yksityinen ja kadehdittava:
                       ”Kaikki mitä oli tapahtunut, oli kääntynyt hyväksi. Kenellekään meistä ei jäänyt paha mieli. Ja minä vedin housut ja paidan päälleni, panin kengät jalkaan, suljin radion, menin keittiöön missä pidin heittovapaani ja sen jälkeen ulos lämpimään, usvaiseen aamuun, mutta takaovesta, kaikessa hiljaisuudessa, niin etten nähnyt ketään eikä kukaan nähnyt minua.”