On kirjailijoita, joista yleisiin mielipiteisiin skeptisesti suhtautuvan tai yksinkertaisesti avaramielisen sivistyneistön tulisi
kiinnostua juuri heidän epämiellyttävyytensä vuoksi. Mutta mitä omaperäistä on
epämiellyttävyydessä? Olen tavannut sellaisia ihmisiä useita.
E. M. Ciorania (1911-1995) voisi
kutsua 1900-luvun kulttuurihistorian kolmanneksi romanialaiseksi.
Bukarestissa
Cioran opiskeli filosofiaa yhdessä Eugene Ionescon ja Mircea Eliaden kanssa.
Jokainen heistä teki elämäntyönsä syntymämaan ulkopuolella. Toinen yhdistävä
tekijä on synkeä suhtautuminen ihmiskuntaan.
Ionesco
kuvasi absurdeissa näytelmissä kielen merkityksettömyyttä ja laumaihmisen
sielua. Eliade oli natsi-Saksaa ihannoinut antisemitisti, joka sodan jälkeen
muutti Yhdysvaltoihin, väärensi menneisyytensä sepitteellisellä elämäkerralla
ja palkittiin ansioistaan antropologisen tutkimuksen ja humanismin edistäjänä.
Cioran
esitteli omaa pessimismiään kulttimainetta nauttivissa aforismikokoelmissa. Katkeruuden syllogismeissa (1952) hän
kirjoittaa:
”Historiaa on mahdoton puolustaa.
Sen suhteen on reagoitava kyynikon joustamattomalla tahdottomuudella; tai
muuten pitää siirtyä syrjään kaikesta, kulkea kapinallisten, murhaajien ja
uskovaisten joukossa.”
Tarkoittaako Cioran sitä, ettei
hän voi puolustella Romanian äärioikeistolaisen Rautakaartin avustuksella
saamaansa stipendimatkaa Berliiniin, jonka aikana hän kirjoitti useita
natseille myötämielisiä artikkeleita? Vai sitä, että hänen asenteitaan niin
nuorena kuin vanhempanakin tulisi tarkastella kapinana, joka kohdistuu
ihmisluonnon liialliseen kaunisteluun ja ympärillä rehottavan rappion sokeaan
kieltämiseen?
Vastausta voi vain arvailla,
mutta toisinaan tuntuu, että Cioranin filosofinen pyrkimys ”herjata maailmaa ja
Jumalaa” pyrkii vain kääntämään huomion pois hänen omista valinnoistaan
Itsekritiikin sijaan Cioran
turvautui huokeampaan vaihtoehtoon, itseivaan. ”Vapaus on terveiden
saivartelua”, hän ilakoi kroonisella masennuksellaan, ja määrittelee sen
jälkeen melankolian laiskojen alpinismiksi: ”Kiipeämme vuoteestamme kaikille
huipuille ja uneksimme kaikkien kuilujen partailla.”
Ei ihme, että moni on pitänyt häntä
teeskentelijänä – tai että omissa moraalisissa valinnoissaan rypenyttä
saksalaista kirjailijaa Peter Handkea suorastaan etoi muusta kirjallisuudesta
kierrätetty kuolemanrakkaus ja itsemurhatematiikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti