Vielä vähemmän

Alussa on kaksi miestä, joista vain toinen palaa purjehdusretkeltä takaisin, nainen, jota molemmat ovat rakastaneet, ja ase, kirje ja poliisi.

                      Kuulostaa aivan Johan Bargumilta.

                      Sitten mukaan tulevat aviorikos, kiristys, mustasukkaisuus, yksityisetsivä, katolinen synnintunto ja kuolettava onnettomuus. Kuulostaa enemmän Graham Greeneltä. Tosin sillä erotuksella, että Jutun lopussa (1951) Jumalan väliintulo halkaisee rakennuksen ja pyyhkii pois poltinmerkin, mutta Bargumin Syyspurjehduksessa (2012) se on vain aviorikkojan uniin tuleva painajainen: ”Paenitet! Paenitet!”

                      Olisiko tästä kannattanut karsia, kun käytössäkin on vain 120 sivua? Minusta kyllä, kollegoilla on näköjään toinen näkemys.

Savon Sanomissa Hannu Waarala kehaisee Bargumia säästeliäästä ja Parnassossa Kaisa Neimala hillitystä kerronnasta. Ja jotenkin puhe seuraavaksi kääntyy niukkuuden estetiikkaan ja ulkoisten tehokeinojen puuttumiseen, vaikka ”ulkoinen tehokeino” olisi voinut olla sattuva tapa kuvata kirjailijan ratkaisua, jossa kaiken muun päälle lastataan vielä kaksi kreikkalaista jumaltarua ja yksi suomalainen pankkikriisi.

Syyspurjehduksessa teemat hukkuvat, vaikka onkin totta, ettei Bargum vieläkään viljele kovin monia sivulauseita, painota adjektiiveja tai vaikka hän taas kirjoittaa ihmisistä, jotka sanovat olevansa järkeviä, valittavat elävänsä yksitoikkoisesti ja haluaisivat selittää asiat yksinkertaisesti.

Periaatteessa myös Syyspurjehdus olisi voinut olla ”säästeliäs” tai jopa ”hillitty”, kuten Bargumin seitsemän sivun päätösnovelli kokoelmassa Charlie Boy (1995), joka on molempia.

Novellin kehyksenä ovat itsenäistyvän teinin jäähyväiset vanhemmille, ennen puolen vuoden ulkomaan matkaa, vertauskuvina vuodenajat ja meri. Sisältönä on jonkun pako tai lähtö, toisten tai lopulta oma, ”koko tämä järjetön eroamisten sykli, jota kutsuttiin elämäksi”, kuten isä sanoo silmien painuessa ja sydäntä puristaessa aamuauringon lämmittämässä autossa, nyrkissä junaan nousseen tytön unohtama sormikas:

Hän ei uskaltanut avata silmiään, koska ei ollut varma, oliko auringonsilta vielä jäljellä, hän ei ollut varma, oliko sitä ylipäänsä koskaan ollutkaan. Mutta hän tiesi, ettei hän koskaan enää, ei edes viimeisen rahisevan kaiutinääneen kaikuessa, käsittäisi niin luita ja ytimiä myöten, että miten sitä riehuisi ja rehkisikin ja surisi ja raivoaisi, siitä ei olisi mitään hyötyä.

Autossa tuntui kummallisen lämpimältä. Hän nojautui taaksepäin. Kesä venevaja, usvaa meren yllä; kuka häntä kutsui?

”Kohta me nukumme molemmat", hän ajatteli.

Tästä tavallaan Syyspurjehduksessakin on kysymys. Tärkeiden kokemusten viilenemisestä muistoiksi, menetyksistä, vanhenemisesta, jopa kuolemasta, ja - tämän lisäksi - romaanin kahta miestä seuraavien lintujen katseesta.

Luontokappaleet ovat Bargumille ihmisen varjoja, kirjoitti Pekka Tarkka Suomalaisissa nykykirjailijoissa. Niinpä. Mykkiä ne ovat silloin kun kirjailijan sepittämät ihmiset eivät kuplivista intohimoista huolimatta osaa kommunikoida keskenään. Tai levollisia silloin, kun ihmisiltä on vielä ymmärtämättä asioiden kulun ”luonnollisuus ja tarkoituksenmukaisuus”, kuten Charlie Boyn isä huokaa.

Tässä tutummassa mittakaavassa Bargumin näkemys on – tai olisi - yhä kestävä.