keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Mediasta, moraalista ja asioiden todellisesta mittakaavasta


"En ollut ryyppäämässä", IS 26.2.2014. Jätti tulematta sovittuun tilaisuuteen. Siis Matti. Ei Paavo.
Samaan aikaan tamperelaisessa Aamulehdessä. Ministeritason vaikuttajalta ei voi hyväksyä tällaista kontrollin pettämistä, analysoi pääkirjoitustoimitus, etenkin kun Paavo Arhinmäki "on itse katsonut tarpeelliseksi liputtaa ihmisoikeuskäytöksen periaatteita venäläisille kisaisännille" (AL 25.2.2014).
Viikon vertaus, ehkä koko vuoden. Hyvät pöytätavat vs. luovuttamattomat ihmisoikeudet. Paavikännit vs. 77 tapettua toimittajaa, Politkovskajan, Litvinenkon ja Sysolevin poliittiset murhat, Putinia vastaan mieltä osoittaneiden pidätykset ja tuomiot, "ulkomaisten toimijoiden" rekisteri, laki "perinteisen seksuaalikäsityksen vastaisesta propagandasta", siirtotyöläisillä käyty ihmiskauppa, siirtolaisten ja homoseksuaalien murhiin syyllistyneet katupartiot. Hiihtokilpailun ohessa järjestetyn ministeritapaamisen laiminlyönti vs. korruptio.
Katsoisin itse tarpeelliseksi ottaa kantaa median moraaliseen arvostelukykyyn, mutta ei taida olla edellytyksiä, kun olen kerran tainnut syödä alkusalaatin jälkiruokahaarukalla.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Final cut


Elokuvaohjaaja Tuukka Temonen (kok), Iitin ääniharava ja Apulannan (kok) entinen basisti, ilmiriidassa puoluesihteeri Taru Tujusen (kok) kanssa.
                      Puoluesihteeri joko haluaa estää Presidentintekijät-dokumenttielokuvan esittämisen tai hän haluaa miettiä mihin toimenpiteisiin ryhtyy sen esittämisen jälkeen. Halu näyttää riippuvan lähinnä siitä, meilaako puoluesihteeri ohjaajalle vai vastaako toimittajille.
Pääministeripuolueen puoluesihteerille final cut ja ohjaajalle näytösoikeudenkäynti? Tuukka Temonen Rudolf Lanskyn tiellä?
Ei ole sensuuria, ei ole, koska kokoomus porvarillinen puolue ja on meillä markkinatalous tai jotain. On sopimusrikkomus, ja ehkä liikesalaisuudenkin. Jotain olisi sovittu materiaaliin ennakkoon tutustumisesta ja veto-oikeudesta, joka ei siis ole ennakkosensuuria, vaan ennakkoon tutustumista ja veto-oikeus. Ja poliitikkojen taustavoimien toiminta ei ole politiikkaa vaan bisnestä.
”Sopimuksen vastainen toimintasi voi täyttää rikollisen teon tunnusmerkistön”, Tujunen meilaa Temoselle. Todisteena on Tujusen salaa äänittämä keskustelu, joka yksityisyyden suojan rikkomuksena voi täyttää rikollisen teon tunnusmerkistön.
Lainaus löytyy painohesarista 25.2.2014, A7, verkkohesarista löytyy Tujusen vaatima oikaisu (ei ”oikeustoimilla uhattu epäsuorastikaan”, ei ole, ei).
On tässä kaivattukin Hesariin tiukempaa editointia, kun taas eilisessä lehdessä vanhuuseläkkeellä olevien määrä puolitettiin 1,2 miljoonasta reiluun kuuteen sataan tuhanteen, mutta pitikö se nyt kokoomukselle ulkoistaa? Toisaalta, kiitos Tujunen. Kokoomuksen puoluesihteeri oivalsi, ettei tämä some pelkillä persuilla pyöri.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Journalismi by lehdistötiedote


Viikon viimeinen provo tuli taas Hesarista, kuten se ensimmäinenkin (kts edellinen blogimerkintä):
                     
”Elokuviin ei tarvitse mennä enää tässä iässä kärsimään. Jos oikeassa elämässä ei kestä yksisanaisia horisonttiin tuijottajia, miksi niitä pitäisi mennä katsomaan pimeään huoneeseen?” (”Eurooppalaisen elokuvan valtteja ovat hitaus ja raskaus”, HS 23.2.2014)

Tommi Melender ehti jo toivoa FB-seinällään, että saisipa Hesarista sellaisen edition, josta on poistettu lehden toimittajien ”tavallisen lukijan makua” mielistelevät ja kulttuurimaailman ”elitismille” naljailevat pölhöpopulistiset kolumnit. Minä taas toivon, että journalismia tehtäisiin muustakin kuin lehdistötiedotteista, mukaan lukien keventävä huumorijournalismi.
Mitä Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä luki lehdistötiedotteesta? Lähinnä tämän: ”EU:n 28 jäsenmaassa tehdään yhteensä yli tuhat elokuvaa vuodessa, mutta vain harva niistä nähdään kotimaansa ulkopuolella. Ja miksiköhän? Siksi, että eurooppalaiset pitävät eurooppalaisia elokuvia hitaina ja raskaina. Asiasta kertoi EU-komission helmikuussa julkistama selvitys [--] Kyselyyn vastanneiden mielestä eurooppalaiset elokuvat ovat kieltämättä omaperäisiä ja ajatuksia herättäviä. Omaperäisyys ei kuitenkaan takaa katsottavuutta eikä aina edes siedettävyyttä.”
Entä mitä minä luin EU-komission mediaohjelman luvusta A profile of current and future audiovisualaudiences (2014)? No sen, että Sipilän mainitseman tutkimuksen tulos poikkesi sikäli toimittajan omista kokemuksista, että eurooppalaisen elokuvan suurimpiä ystäviä ovat juuri keski-iän kynnyksellä olevat, koulutetut, kaupunkilaiset naiset ("urban professionals"). Tutkimuksessa heidät määriteltiin selektiiviseksi yleisöksi, erotukseksi hittielokuvan ystävistä (nuoremmat, amerikkalaisen elokuvan ystävät). Näin tutkimus kuvasi demografista jakoa: 


Movie selectives represent 22% of the film viewers at European level. Theyrepresent 15% of film viewers in Romania, 16% in Italy, 19% inDenmark, 21% inGermany, 22% in France and Poland, 25% in Spain, 26% in Lithuania, 29% in Croatiaand 30% in the UK. They are more often active women in their 30s-40s (53% are women vs. 49% on average, 24% are adults 26-34 vs. 21%, 47% are adults 35-50 vs. 38%) with the highest level of education (42% are post graduate vs. 34%) and earning mediumsalaries (29% live in a household with a net income of 1,000-2,000 euros permonth). They are as urban as the movie addicts (66%) and often live alone or in a small family environment (often with their partner or spouse and no children).They are the most professionally active group (79% vs. 76%) and the most present inintellectual professions such as teaching, academic and scientific professions (23% vs. 17% on average). 

Ja näin siis heidän makuaan:


Movie selectives are strong supporters of European cinema in general, whichis, according to them, less stereotypical and as good as US cinema: 96% thinkEuropean films feature diverse and complex characters (46% ‘strongly agree’ vs. 27%on average), 94% think that they are original and thought -provoking (42% ‘stronglyagree’ vs. 23% on average), 91% that they have visual and artistic qualities (31%‘strongly agree’ vs. 18% on average), 88% that they are less stereotypical than USfilms (48% ‘strongly agree’ vs. 28% on average) and 88% that they are as good asthem on average (41% ‘strongly agree’ vs. 19% on average). Only 35% consider theyare too focused on social topics and 53% that they are slow paced and intimate. Theylike the quality, the diversity, the originality and the ‘relatable’ aspect ofEuropean movies (they feature ‘good stories’, feel ‘close to them’, ‘reflect our cultureand society’) and deeply deplore their lack of promotion (86%) and availability (82%) in their area.

Demografisesta yhdennäköisyydestä huolimatta Sipilä ei siis kuulu joukkoon, mutta mahdollisuuksia on. Eihän rystylyönti toki ole elämässä ainoa asia, jota voi kehittää harjoittelulla. Seuraavaksi ehdotankin Sipilälle luettavaksi EU-komission hankealoitteesta julkaistua tutkimusta viime vuodelta Screeningliteracy -  Executive Summary (2013):

“We propose that a universal entitlement for all european citizens to be able to understand, appreciate, and participate in the widest range of film cultures will have as one consequence among many the development of more adventurous, challenging, and informed audiences. But, like universal literacy, this entitlement to understand and enjoy a wide range of film, and to master some of its language, is an important social and cultural end in itself.”

torstai 20. helmikuuta 2014

Ideaalinen puhetilanne: Kuka nyt toimittajaan uskoisi?


”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 
 
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987


Torstain pääkirjoitussivu lietsoo edellisenä päivänä aloitettua kohua: ”Kuka nyt naiseen luottaisi?”, HS 20.2.2014.
                      Toimituksen mukaan kansaedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) ”harmitteli, että oli tullut palkanneeksi avustajaksi naisen. Parempi valinta olisi ollut kuulemma nuori mies, sillä naisilla on taipumus jäädä äitiyslomille”. Johtopäätöksessään toimitus vertaa Ruohonen-Lernerin sanoja Timo Kallin (kesk) avoimuuteen vaalirahoituksen suhteen: kansanedustajien todelliset asenteet paljastuivat taas lipsahduksen kautta.
                      Samalla tietysti paljastui myös se, miten mediakohut syntyvät.
                      Keskiviikon maakuntapainoksessa Helsingin Sanomien otsikko oli vielä leppoisa: ”Hankala nainen hymyilee taas” HS 19.2.2014. Lähestymiskulma muuttui vasta verkkolehdessä, jossa aamuvuoron uutispäällikkö sormeili otsikon sensaatioksi: ”Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia.”
Syntyneistä tulkinnoista ei voi suoraan syyttää toimittaja Olli Pohjanpaloa. Varsinaisessa jutussa kohulausunnon asiayhteys on luonteva ja selkeä. Toimittaja kertoo Ruohonen-Lernerillä olevan hankalan ihmisen maine: ”Osa maineesta on tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa. Miksi ihmissuhteet eivät toimi?”
Ruohonen-Lerner vastaa kysymykseen, että vaihtuvuus pääosin johtuu äitiyslomista. Ja koska toimittajan kysymys koski poliitikon mainetta, on hieman vaivalloista päätellä, että vastauskaan olisi selittänyt sitä, miten avustajien vaihtuvuudelta olisi vältytty, eikä sitä, miten hankalan ihmisen maineelta olisi vältytty.
Todellinen ongelma ovat siis lukijat, jotka eivät lue verkkouutisia otsikkoa pitemmälle, sekä verkkolehden toimitusmoraali, jolle riitti, että sitaatti oli sanatarkka. Irrottamista asiayhteydestä ja toimittaja kysymyksestä ei huomioitu, vaikka nyt, alkuperäisen asiayhteyden nojalla, Ruohonen-Lernerin ironia-selityksessä ei ole lainkaan selityksen makua.
Kohun seurauksena kokematon Ruohonen-Lerner lienee nyt oppinut, ettei poliitikon pidä yleensä vastata toimittajan kysymyksiin. Mikä tekee poliitikoista meille toimittajille hankalia haastateltavia. Entä oppiko Helsingin Sanomien toimitus tästä mitään? Torstain lehdessä esiintyneeltä työoikeuden professori Seppo Koskiselta en edes kysy, sillä arvioin hänet toivottomaksi tapaukseksi.
Professori pyytää toimia ja arvelee Ruohonen-Lernerin rikkoneen tasa-arvolakia ja syyllistyneen syrjintään. Tavallaan kyllä, sillä Ruohonen-Lerner on lukuisia naisia palkatessaan saattanut sivuuttaa yhtä pätevät miehet. Yhteiskunnan yleinen etu ei kuitenkaan puolla syytetoimia tilanteessa, jossa eduskunta-avustajien valtaenemmistö on miehiä. Lisäksi toimittajan kysymys ja poliitikon vastaus kuuluvat perustuslaissa suojatun ilmaisuvapauden piiriin. Aivan riippumatta siitä, miten opportunistisesti ja julkisuuden kipeästi professori haluaa niitä tulkita.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Heikki Mäki-Kulmala 1951 - 2014

Kustannusjohtaja Teijo Makkonen kertoo Vastapainon FB-sivulla seuraavan suru-uutisen:

”Heikki Mäki-Kulmala menehtyi maanantai-iltana kotonaan sairauskohtaukseen. Heikki tunnettiin taitavana kynänkäyttäjänä, hersyvänä tarinankertojana ja uusien, yllättävienkin näkökulmien avaajana.
Vuonna 2002 Vastapaino julkaisi esseesarjassaan Mäki-Kulmalan teoksen Näin puhui Sarasvuo, jota voitaneen pitää esseistiikan tyyppitapauksena.
Tämän päivän Aamulehdessä Heikin ystävä, professori Veli-Matti Värri kuvaa Heikkiä ”viisauden rakastajaksi ja viisaustietäjäksi. ’Heikki oli erittäin hyväsydäminen, monipuolisesti ja laajasti oppinut, muttei vähääkään akateemisesti pöyhkeä’, Värri sanoo. Hänen mukaansa Mäki-Kulmala oli verraton tarinankertoja ja erittäin karismaattinen opettaja, joka tuli toimeen kaikkien kanssa.”
Tällaisena meilläkin oli ilo Heikki tuntea.”

Oheisen arvostelu Mäki-Kulmalan kirjasta julkaisi vuonna 1998 Turun Sanomat. Otsikkona oli ”Akateeminen ylpeys ja ennakkoluulo - mahtuuko yksilön vapaus Yrjö Ahmavaaran laskutoimituksiin?”


Heikki Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana. Tampere University Press 1998.

Tavanomaisen käsityksen mukaan maailma ei välity meille esteettömästi, kuin omien lainalaisuuksiensa puhtaana kielenä, vaan tulkitsemisen ja kulttuurisen ymmärryksen kautta. Yhä useammin tämä aistimellinen ja kokemuksellinen tulkinta on kuitenkin teknologisesti organisoitua.
 Maidon pilaantumista ei tarkisteta nenällä haistamalla tai kielellä maistamalla, vaan se katsotaan elintarvikeinsinöörin hyväksymästä päiväysmerkinnästä. Pukeutumista ei määrää iho vaan lämpömittari, joka varoittaa kehoa paleltamisesta.
                      Ruumiin irrottaminen ”minästä” ja sen kytkeminen tarpeellista tietoa välittäviin järjestelmiin ja standardeihin on elämäntapamme arkinen ulottuvuus. Me olemme taipuvaisia samastamaan ymmärtämisen paitsi matemaattiseen mitattavuuteen, myös tekniseen hallittavuuteen, yhdenmukaistamiseen, täsmällisyyteen ja tehostamisen vaatimukseen.
                       Joidenkin mielestä asioiden ja tilanteiden tarkastelu matemaattisina merkkeinä paljastaa satunnaisten ilmiöiden takana olevan todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet: järjen ja oikeiden kalkyylien avulla ihmisen olisi mahdollista tietää kaikki tapahtuva syyn ja seurauksen lakien mukaisesti.
                      Professori Yrjö Ahmavaaran (s. 1929) mukaan myös yhteiskuntatieteen olisi pyrittävä antamaan todellisuudesta ja ihmisestä systemaattinen, kaikki vaihtoehtoiset mekanismit kattava kuvaus. Tietokoneiden ylivoimaisella kapasiteetilla voitaisiin muuttaa aksioomeiksi kaikki se sopusoinnuton ajattelu, jota Ahmavaaran ihannoima Eino Kaila vielä nimitti todellisuuden ”pohjattomuudeksi”.
                      Karkeasti sanoen Ahmavaara otaksuu, että mieli on eksaktin tieteen ”äärellisellä viestillä” ilmaistava yhdistelmä erilaisia käyttäytymisfunktioita ja ruumis puolestaan hermoverkko, joka realisoi nämä funktiot: ”Inhimillinen käyttäytyminen paljastuu laskemiseksi ja sen perusteoria laskettavuuden teoriaksi”, kuten Heikki Mäki-Kulmala tiivistää purevassa kirjassaan Anti-Ahmavaara.
         

Amerikkalaisessa menestyselokuvassa Matrix (1999) internetin kaltaiseen verkkoon kytketty ihmiskunta elää tietämättään lumemaailmassa. Vain pieni kapinallisjoukko saa selville, että kyseessä on tekoälyn luoma orjuuttava harha. Kartesiolainen epäily ei silti riitä kumoamaan hermoverkkoon syötettyjen aistiärsykkeiden henkistä ylivaltaa. Tarvitaan messiaaninen hakkeri Neo, joka kykenee näkemään yhteisen arkimaailman pelkistä nollista ja ykkösistä muodostuvina ohjelmistoriveinä.
                      Galilein lausahduksen mukaan luonto oli kirja, joka on kirjoitettu matematiikan symboleilla. Matrixin virtuaalinen lumemaailma ei muutu Neon oivalluksen myötä sen epätodellisemmaksi, mutta se näyttäytyy juuri sellaisena kuin se on: nähdessään jonkin asian matemaattisesti, ihminen näkee sen kuin Jumalan silmin, kuten Galilei ajatteli.
                      Ahmavaara muistuttaa Neoa lähinnä siinä, että hänen kapinansa yhteiskuntatieteen ja viime kädessä yhteiskunnan muuttamiseksi on pätevä vain mikäli pitäydytään Galilein, Descartesin tai Leibnitzin matemaattisiin luontokäsityksiin - se toimii toisin sanoen vain lumemaailmassa, jonka dogmatismista herääminen oli sekä Neon että Ahmavaaran halveksiman filosofi David Humen (1711-1776) varsinainen tarkoitus.
                      Matematiikka on ”todellisuuden perustiede”, Ahmavaara kirjoittaa, ja korottaa panoksia vielä radikaalimmalla väitteellä: ”Maailma on matemaattinen.”
                      Epäilemättä virtuaalisen lumemaailman tutkimus olisikin kuin läpikotaisin tunnettujen ja muuttumattomien matemaattisten olioiden tutkimusta. Lumemaailmaa koskeva teorianmuodostus voisi myös edetä käänteisessä järjestyksessä kuin reaalimaailman tutkimus: lähtien yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja päätyen konkreettisiin yksityistapauksiin.
                      Mäki-Kulmala onkin huomaavinaan, ettei Ahmavaara johda ihmisen toiminnan kuvauksia kausaaliyhteydesta. Se on ikään kuin lisätty vasta sen jälkeen kun käyttäytyminen on tiedossa: ”Tämä ei ole selittämistä vaan tarinan kertomista, mielekkään ja uskottavan juonen konstruoimista. Syy ja seuraus eivät näin ole loogisesti toisistaan riippumattomia vaan sulautuvat tarinan osiksi, jotka käsitteellisesti edellyttävät toisiaan.”
                      Kyse ei tosin ole Matrixin kaltaisesta amerikkalaisesta scifi-tarinasta vaan aidoin sovcolor-värein sävytetystä neuvostoelokuvasta.

Ahmavaaran urahuippu sijoittui vasemmistoradikalismin aikaan. Kiinan ja Kuuban proletaarista kulttuurivallankumousta ihaileva Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (1969) ansaitsi pääministeri Mauno Koiviston kehut Parnassossa ja Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet (1969) antoi ideologisia sysäyksiä Eino S. Revon Yleisradiolle.
                      Ahmavaara näytti olevan tärkeämpi taistelevien sosialistien guru kuin Antti Eskola tai Pekka Kuusi: Sosiologian sitaatioindeksissä hänet erotti Marxista ja Leninistä vain listan kolmanneksi kiilannut Erik Allardt, Mäki-Kulmala huomioi.
                      Se, että Ahmavaara alkoi sittemmin pitää vihollisena sallivaa vasemmisto-liberalismia eikä imperialistista porvaristoa, ei ole mikään kääntymys. Horjumattomat filosofiset ihanteet ovat Ahmavaaralle tärkeämpiä kuin viiteryhmät, Mäki-Kulmala päättelee:
                      ”Häntä voisi verrata tietokoneen ohjaamaan teleskooppiin, joka on suunnattu johonkin kaukaiseen kohteeseen. Maapallon pyörimisliikeen johdosta näyttää siltä, että laite muuttaisi alinomaan suuntaansa, vaikka laajemmassa katsannossa tapahtuu juuri päinvastoin.”
                      DDR:n kautta Suomeen saapunut kybernetiikka, joka NKP:n mukaan oli ”näkyvä osa kommunismin rakennustyötä”, sisältää Ahmavaaralle yhä kvantitatiivisten metodien ylittämättömän asteen. Yhtä lujasti hän pitää kiinni neuvostoyhteiskunnan autoritaarisesta asenteesta: poliittisiin ristiriitoihin on olemassa puhtaasti tieteellisiä ratkaisuja ja tiedostavan etujoukon kehittämiä keinoja, joilla yksilöt saadaan parhaiten tehostamaan yhteiskunnan rationaalisia arvopäämääriä.
                      Tuoreimmissa kiistakirjoituksissaan Ahmavaara viittaa mieluusti ihmisen vapauden alueeseen, mutta vapauden oikeutus etsitään jostain yhteisesti jaetun eli poliittisen kanssakäymisen ulkopuolelta. Itse asiassa "puhtaasti" tieteellisen yhteiskuntasuunnittelun tarkoituksena on poliittisesta epävarmuudesta irtoaminen ja yhteiskuntatieteellisen rationaliteetin kohottaminen ihmismaailman yläpuolella olevaksi objektiivisen arvioinnin paikaksi. Sieltä inhimillisen toiminnan voisi alistaa yli-inhimillisille lainalaisuuksille.
                      Tällä kertaa Ahmavaaran hierarkisoiva yhteiskuntaohjelma nojaa yksinkertaisesti siihen, että yksilön älykkyydestä 85 prosenttia on perinnöllistä ja muuttumatonta ja vain 15 prosenttia altista ympäristön vaikutukselle. Siksi tasapuolinen peruskoulutus on vastoin sekä luontoa että talouden kilpailukykyä.
                      Perinnöllisyystutkijoiden kannalta Ahmavaaran numerot olisivat kuitenkin yhtä merkityksettömiä, vaikka hän kääntäisi ne päälaelleen. Tai yhtä outoja, kuin hänen pedanttiset ilmoituksensa siitä, että ”henkinen lujuus” on perittyä 54 prosenttisesti ja ”radikalismi” 65 prosenttisesti. Perimä ei ole viipale, jonka voi erottaa psyyken suhteellisena osana kuin jauhot taikinassa, vaan ympäristön kosketuksessa toteutuva geneettisesti ohjelmoitu ja vakioitumaton skeema.
                      Yhteiskuntainsinööri Ahmavaaran demoniset visiot hyvinvointivaltion edistämästä rappiosta eivät ylipäänsä edellytä psykometrikko Ahmavaaran käsityksiä älykkyydestä ja sen periytyvyydestä. Hyvä laskupää ja kännykkä ovat tietysti ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia, ja siksi yhteydessä perintötekijöihin, mutta evoluutiomekanismien hitauden johdosta Nokian insinöörien ja nahkaan verhoutuneiden fennien älykkyysosamäärät on ammennettu samanlaisista geeneistä. Ihmisen suunattoman viisauden kasvulle ei siis löydy matemaatikon laskemia biologisia rajoja.
                      Viime kevään Kanavassa (3/99) Ahmavaara myös arveli, että vihamiehillä on vakaa aikomus leimata hänet vähintään rasistiksi ja demokratian viholliseksi. Siinä hän osuikin melkein oikeaan.
                      Yliopisto-lehden kirjepalstalla Ahmavaara sai innokkaan tukijan, joka kehotti surkeita epäilijöitä opiskelemaan Mankind Quartelya. Sieltä paljastuisi miten heikkoa suomalaisten älykkyys on jo nyt verrattuna toisiin ”kaukasoidisiin rotuihin” ja miksi Ahmavaaran oppeja siis tarvittaisiin.
                      Valitettavasti Mankind Quarterly ei ole perinteinen tiedejulkaisu vaan äärioikeistolaisen amerikkalaisen säätiön yritys kaataa ”kommunistinen ja egalitaarinen salaliitto”, joka laiminlyö ”rodullisten erojen tosiseikat”. Lehden perustajista on syytä mainita fasistisen Italian rodunjalostusohjelmaa johtanut Corrano Gini ja Hitlerin Saksan näkyvin rotutieteilijä Ottmar von Verchuer. Avustajaluettelon perusteella lehden on havaittu kiinnostavan myös uusnatseja.
                      Jos Ahmavaaran ystävillä on tällaisia ystäviä, mihin hän enää tarvitsee vihamiehiä?
    
Etevästi tiedettä popularisoiva Anti-Ahmavaara ei ole ivallinen tai ”pehmeä” kirja. Se ei perustu epämääräiseen otaksumaan, jonka mukaan inhimillisen todellisuuden määrittely matematiikan tai fysiikan keinoin on sinänsä jotenkin epähumaania ja arveluttavaa.
                      Mäki-Kulmala kuulustelee nimenomaan Ahmavaaran tietotasoa mitä tulee filosofian ”kovaan” loogiseen ytimeen sekä luonnontieteisiin. Monet vanhemman Ahmavaaran urautuneet väärinkäsitykset ja tieteen luonnetta koskevat jyrkät vakaumukset hän jäljittää nuoren Ahmavaaran lukemistoihin, "neuvostomarxilaisen typeryyden myrkyttämiin" oppikirjoihin. Lopputulos muistuttaa älyllisen konkurssipesän tilintarkastusta, jossa tosin taiteita ja huumoria ei ole tyystin unohdettu.
                      Sattuvimman tiivistelmän Ahmavaaran elämäntyöstä kirjoittaja löytääkin kaunokirjallisuudesta. Katkelma on peräisin Dostojevskin Riivaajista:
                     ”Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa - kuin tämä ehdottamani - ei voi olla olemassa.”

Maailma juuri nyt, kaikkien silmien edessä


Maa vieras on ja kylmä kevät sen
Natalia, sua paleltaa
Niin kaukana on ikäväsi maa
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia

Taas kerro mulle maasta nuoruutes
Natalia, sua kuuntelen
Ja tunnen veres virran lämpöisen
Kun hehkuun jähmettyneen sydämes saa Ukraina!

Maa vieras on ja vieras kansa sen
Natalia, sua tunne en
Jaan osas vain, ja sellin kivisen
Ja unes kerran tuoksuu sullekin akasia

Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

-- Elvi Sinervo: Pilvet (1944)

tiistai 18. helmikuuta 2014

Arkisto: Ingrid Caven

Vain pari päivää sen jälkeen kun olin tilannut Amazonilta Rachel Kushnerin uuden romaanin, löysin Facebookista linkin kirjailijan haastatteluun. Siinä Kushner mm. nimeää kirjoja, joihin hän palaa yhä uudelleen. Yksi on Jean-Jacques Schuhlin Ingrid Caven
                      Kelpo valinta, varmasti kirjoitettu ”taiteellisessa tyylissä”, kuten joku (oliko Hyry?) sanoisi. Ja ihan riittävä tekosyy poimia arkistosta tämä vanha Parnasson arvostelu. Otsikko oli ”Sanan ja näyttämön ihme”.


Jean- Jacques Schuhl: Ingrid Caven. Suomentanut Marjatta Ecaré. Tammi 2003.

”Suloutta sen puhtaimmassa muodossa on marionetissa tai Jumalassa”, arveli Heinrich von Kleist kirjoitelmassaan Marionettiteatterista.
Valitsemalla tämän lauseen omaelämäkerrallisen romaaninsa motoksi, ranskalainen Jean-Jacques Schuhl liittää nimensä Rilken ja Thomas Mannin rinnalle. He kaikki ovat tulkinneet samaa lähdettä, jota muiden määritelmien puutteessa on luonnehdittu Kleistin ”hengelliseksi omaelämäkerraksi”.
                      Schuhlin  Goncourt-palkittu Ingrid Caven ei tosin kerro niinkään kirjailijasta itsestään, joka esiintyy sen sivuilla salanimellä ”Charles”, vaan kirjailijan vaimosta, josta Kleistin lause paljastaa jo kaiken olennaisen. Hän on hauras ja tyhjä mutta myös jumalainen. Ingridin tulevaisuus miesten taiteen ja kansakunnan raskasmielisyyden (Sensucht) tulkkina tehdään selväksi romaanin prologissa. Jouluyönä 1943 sotamiehet nostavat lavalle pikkutytön, joka alkaa laulaa ”ihmeellisellä, epätodellisen kauniilla äänellä”.
Schuhl ei muutoinkaan suhtaudu erityisen pidättyvästi oman esteettisen herkkyytensä tähdentämiseen tai naisensa suurenmoisuuteen. Kuvitelkaa Panu Rajalaa, joka osaisi kirjoittaa.
Piirrettä voi pitää ranskalaisena vaikka Ingrid Caven vaikuttaa jo tapahtumapaikkojen perusteella saksalaiselta romaanilta. Tai oikeastaan kyse on mielikuvien saksalaisuudesta.
Kuvatessaan Ingridin vaiheita berliiniläisissä elokuva- ja teatteripiireissä sodan aikana, lamavuosina ja korskealla nousukaudella, Schuhl on Weimarin tasavaltaan liitetyn ekspressionistisen tyylin ja kyynisen keikaroinnin lumoissa. Ingridin ja hänen ystäviensä elämässä lavastuksellisuus ja hirtehinen teeskentely jatkuu näyttämön ulkopuolella. Sen avulla ei nautita vain asioista, joihin ei aina ole varaa (ylellisyys), vaan myös arvoista, joihin ei enää oikein uskota (laupeus, solidaarisuus, henkevyys).
Ranskalainen kirjailija tulkitsee vaimoaan kuin saksalaista kielikuvaa.
Ratkaisumalli palautuu Kleistiin, mutta olosuhteet ovat toiset. Ingridin sukupolvi on nähnyt kansallissosialistisen utopian kaatuvan Hitlerin sotaan ja sosialistisen utopian kaatuvan Punaisen prikaatin terrorismiin. Lisäksi se on taipuvainen pitämään molempia tragedioita kapitalistisen utopian seurauksina. Kun idealismi on käynyt mahdottomaksi, jäljelle jää estetismi. Tässä tapauksessa Kleistin romanttisen perinteen tyhjiin puristava laulusarja, Arnold Schönbergin Pierrot Lunaire (1912), joka avaa ja sulkee romaanin elliptisen rakenteen.
Resitaali La Grande Hallessa perustuu Ingridin pieniin maneerimaisin eleisiin ja ”naamioon”, kuten maskeerausta saksaksi kutsutaan (die Maske), Schuhl selittää. Tuokio on lyhyt, mutta jotenkin ylihistoriallinen ja yli-inhimillinenkin: Ingrid on ”tuskin minkään varassa, kaukaiset langat tuntuvat liikuttavan häntä, ja hän oli varjonsa kanssa elävä, katoava hieroglyfi, melkein ei kukaan, ja kun näkökulmaa äkkiä käännettiin, tuntui kuin meidän raskas ja sekasortoinen elämämme olisi kovin vähän olemassa tuon illuusion rinnalla…”
 Pierrot Lunairen libretossa todetaan Albert Giraudin sanoin: ”Pyhät ristit ovat säkeitä, joilla runoilijat vuotavat verta hiljaisuudessa.”
Se selventää Schuhlin uskonnollis-formalistisia vertauskuvia, joissa taiteilija ja taiteen kieli rinnastuvat Kristuksen lunastustekoon ja Raamatun kieleen. Raamatun kirjoitukset, kuten kirkkoisä Augustinus tähdensi, ovat myös ”tyhjiä”, sillä ne ovat keinoja tarkoituksen saavuttamiseksi, joita ei pidä sekoittaa itse tarkoitukseen.
Epäselvää on enää se, suhtautuuko Schuhl skolastiseen teologiaansa yhtä vakavasti kuin edesmennyt maanmiehensä Robert Bresson? Bresson uskoi, että elokuvan katsoja päätyy ohjaajan ennalta määräämään pyhään merkitykseen, mikäli hänet ensin vapautetaan arkipäiväisistä sitoumuksistaan, Schuhlin mainitsemasta tuntemuksesta, että ”meidän raskas elämämme” olisi todellisempaa kuin Jumalan tai näyttämön todellisuus. Vai onko skolastiikka Schuhlille vain virkistävä tapa verhota tavanomainen nostalgia (hän vetoaa muotoihin, jotka edeltävät 1900-luvun taideriitoja) ja vielä tavallisempi mahtipontisuus (hän vetoaa muotoihin, jotka omana aikanaan vallitsivat kaikkialla taidemaailmassa, ja jotka siksi vaikuttavat modernin paikallisia makuja universaaleimmilta)?


Hän on nähnyt sodan, vammaisuuden, terrorismin, kaikki ne hyvin läheltä, kuolemat kulkutautiin, haamut ja kauhukuvat, mutta juuri nyt, siinä, tällä hetkellä, maailman tärkein asia on pieni liukuva askel, puhelaulun, Sprechgesangin sointi, meikki, die Maske, oikeassa suhteessa valoon, pieni käden maneerimainen liike, ota pieni sivuaskel, sivuun, älä jää menneisyyden panttivangiksi: ruumis viittaa toiseen maailmaan, toiseen aikaan, se on epätarkka merkki jostain muusta.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Meemi


Pyyhinkö pölyt ikkunalaudoilta ja piironkien päältä, vai teenkö meemin? Vastaukset kysymyksiin ovat kirjoja omasta kirjahyllystä.

1) Oletko mies tahi nainen? Putoava mies
2) Kuvaile itseäsi. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
3) Mitä elämä sinulle merkitsee? Naurua pimeässä
4) Kuinka voit? Taipumaton tahto
5) Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Chateau Inkeroinen
6) Minne haluaisit matkustaa? Kohti valkeaa merta
7) Kuvaile parasta ystävääsi. Henkilääkäri
8) Mikä on lempivärisi? Valkoinen kohina
9) Millainen sää on nyt? Tuokio tuulessa
10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Äiti yö
11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Tänään en halunnut tavata itseäni
12) Millainen on parisuhteesi? Sota ja rauha
13) Mitä pelkäät? Nöyryytys
14) Päivän mietelauseesi. May We Be Forgiven
15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Älä käy yöhön yksin
16) Miten haluaisit kuolla? Sipulia kuoriessa



Ei ole meemi, keksin vasta tänään kuntosalilla. Enkä varmasti ensimmäisenä. Valitse todellinen kirja, vaihda kirjalle paremmin sopiva tekijä. Lisää enintään lauseen mittainen alaotsikko tai muu sisällön kuvaus.

 Kevään kirjauutuuksia.

1) Jussi Halla-Aho, et al.: Tuomittu. Kiistelty kansanedustaja ja 27 muuta perussuomalaista kertovat kokemuksistaan käräjäoikeudessa.
2) Jan Vapaavuori: Lumotut siemenet. Elinkeinoministeri kertoo millä keinoin hallitus saa talouden kasvuun, jos Suomella ei enää ole varaa halpakorkoisen lainaan.
3) Stuart Hall: Hitlerin tytär. ”Thatcherismi”-termin keksineen tutkijan postuumi teos paljastaa pääministerin todellisen sukutaustan.
4) Erkka Westerlund: Tuuliajolla tappion maisemissa. Päävalmentajan pelikirja.
5) Sauli Niinistö: La Carte postale. Presidentin koko talousviisaus Martta Wendelinin kauniisti kuvittamana, toimitusmaksu Suomessa 0,90 €.
6) Martti Häikiö: Veitikka. Historioitsija palaa V.A. Koskenniemen ajatuksiin kansallissosialismista ja juutalaisista, tällä kertaa eurooppalaisen huumoriperinteen valossa.
7) Jussi Pajunen: Uiva ooppera. Kaupunginjohtaja visioi Helsingin Guggenheim-museon ympärille syntyvää kulttuuri-klusteria.
8) Matti Klinge: Barbaarit tulevat. Rakastetun päiväkirjasarjan parhaat palat yksissä kansissa.
9) Juhani Suomi: Kärpästen herra. Historioitsijan yllättävä uudelleen arviointi presidentti Urho Kekkosesta.
10) Mika Koskinen: Oryx ja Crake. Ilta-Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen kuvia kumartamaton arvio Merja Kyllösen ja Jutta Urpilaisen ministerintiestä, jatkoa Koskisen aiemmalle teokselle Rutto, jossa pohdittiin yleisemmin naisten nousua politiikan merkkipaikoille.
11) Heikki Ylikangas: Kvanttilainen maailma. Veteraanihistorioitsija osoittaa, miten hänen tutkimustensa väitetyt virheellisyydet ovat vain invariansseja etsivän teoreettisen kuvauksen abstraktioita.
12) Antti Nylen: Jumalan sana. Kiitetty esseisti paneutuu yhä syvemmälle Morisseyn taiteeseen

Älä unohda näitä.

Ernest Hemingway: Viski tekee vallattomaksi. Kuinka kirjani ovat syntyneet.
Asko Sahlberg: Viinakortti. Kuinka kirjani ovat syntyneet.
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. Kuinka kirjani ovat syntyneet.

Viimeksi kuultuna: Prism


Dave Holland Prism. Dare2 Records 2013.

Dave Holland (s. 1946) on todennäköisesti nykyjazzin dokumentoiduin basisti ja säveltäjä. Miles Davisin rinnalla alkanut ura kattaa kaiken swingistä fuusioon ja avant gardeen, mutta sen todellinen  kruunu on 80-luvulla perustettu Dave Holland Quintet.
                      Menestystä seurasi pieni taiteellinen kriisi, kun kvintetin live-levytys ei enää tuonut studio-albumeihin mitään uutta. Liian täydelliseksi muuttunut kone hajotettiin, ja Holland perusti oman levymerkin, jolla julkaisi uutta materiaalia triosta big bandiin. Ja uusi Prism on taas jotakin aivan muuta.
                     Sävellystyö on jaettu tasan tähtikvartetin kesken. Kitaristi Kevin Eubanks aloittaa funkilla, jossa valitettavasti on enemmän kastiketta kuin pihviä. Holland korjaa tilanteen edesmenneelle vaimolle omistetulla lyyrisellä bluesilla. Graig Taborn vaihtaa Fender Rhodesin pianoon ja teemojen kehittelyn dramaattisiin melodisiin taitteisiin ja atonaalisiin efekteihin.
                     Session säveltäjä-sankariksi nostan rumpali Erik Harlandin. Hän nokittaa Eubanksin levyn tarttuvimmalla riffillä (Choir) ja Hollandin koskettavalla balladilla (Breathe). Monipuolinen ja monin tavoin myös turhauttava levy.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Kirjoitan yleisönosastoon

Aiheellinen huoli, väärä valittaja

Jyrkentyvä progressio luonnollisesti harmittaa ahkeraa ja menestyvää kansalaista siinä määrin, että ”solidaarisuusveron” sijaan hän puhuu mieluummin ”kateusverosta”. Mutta onko vantaalainen lääkäriyrittäjä Jarmo Kantonen silti oikea henkilö ottamaan tämän asian esille (”Kateusvero ei kannusta yrittämään”, HS Mielipide, 9.2.2014)?
Suomalaisessa elinkeinoelämässä ei ole tavatonta, että jossakin vaiheessa yrityksen elinkaarta sen valtiolta saamat investointi- ja innovaatiotuet ylittävät sen maksamat verot (rapakuntoinen Nokia). Yksityisessä terveystoimessa on sen sijaan normi, että lääkäri elää vuosikaudet yhteiskunnan piikkiin ennen kuin häntä voi edes ajatella nettoveronmaksajana.
Helsingin yliopiston laskelmien mukaan lääkärin ilmainen koulutus maksaa hieman alle 190 000 €. Laskelmasta puuttuvat muut yhteiskunnalle koituvat kulut, kuten opintoraha, mahdollinen asumistuki, opiskelijan pienemmät etuudet ja alennukset sekä pitkän koulutuksen negatiivinen verohyöty verrattuna nopeammin työmarkkinoille siirtyviin ammatinharjoittajiin.
Koulutuksen jälkeen yhteiskunnan maksettavaksi jää vielä potilaan Kela-korvaus, jonka virtaa yksityiselle lääkäriyrittäjälle palvelun hinnassa, sekä lääkkeiden Kela-korvaus, joka takaa Suomessa sen, että pieni- ja keskituloisilla on varaa lääkärin palveluihin.
Merkittävä tulonsiirto on myös julkinen kansanterveys- ja tutkimustyö, joka toimii ikään kuin lääkärin tuotekehittelynä ja markkinointina. Pieni kysymysmerkki on yksityinen lääkäri, jonka kunta ostaa tekemään leikkauksen. Eikö lääkärin pitäisi pikemminkin maksaa tilavuokraa?
Kokonaiskuvan muodostaminen on siis vaikeaa, mutta todennäköisesti lääkäriyrittäjä on yksityisistä ammatinharjoittajista lähinnä suomalaisen duunarin vanhaa unelmaa: verot valtion maksettaviksi. Kun Suomen lääkäriliitto vielä saisi sen kuplan pois konjakkipullon pohjasta…

Putte Wilhelmsson
Turku
Yrittäjä

perjantai 7. helmikuuta 2014

Minun mediaviikkoni

Tehty: vuoden ensimmäinen apurahahakemus. Meilattu: entiset ja mahdollisesti tulevat toimeksiantajat. Havaittu: alle kolmikymppiset toimittajat eivät enää muista parhaita kirjoituksia Hesarissa, koska olivat silloin vielä eskarissa. Hankkimatta: kaikki kevään tähän asti julkaistut kirjauutuudet. Aloittamatta: kaikki kirja-alesta ostetut tietokirjat. Tekemättä: blogi-päivitys. Kysymys: miten Jukka Kemppinen pystyy siihen? Toinen kysymys: voiko blogiin laittaa kaikki viikon FB-päivitykset, jotka eivät saaneet tarpeeksi tykkäyksiä, ja antaa potpurille jokin keinotekoinen otsikko, kuten…

Kirjan kriisi

Suomen kirjastoseuran kiireinen hallitus tekee Lyonin ja Singaporen kirjastokonferenssien jälkeen pikaisen välilaskun Helsinkiin, Pikkuparlamentin taloon. Seminaari muuttuvasta informaatioympäristöstä antoi hallitukselle oivan hengähdystauon, jonka aikana kysyä nyt vaikkapa kuntapäättäjiltä, että eikö sitä nyt voisi mistään muista kuluista leikata kuin sivukirjastoverkosta.

E-kirjojen myynti nousussa.
Amerikkalainen verkkokauppa Amazon alkaa myydä automaattisen käännösohjelman suomentamia romaaneja, joihin merkitty sepitteellisen suomentajan nimi. Tässä tyyliesimerkki romaanista Sherlock Holmesin muistelmat: ”Ja niin kävi, että tunnin verran myöhemmin löysin itseni nurkassa ensimmäisen luokan kuljetus lentää pitkin matkalla Exeter, kun taas Sherlock Holmes, hänen terävä, innokkaita kasvoja kehystävät hänen korvaansa-läpällinen matkustaminen-lippis, kastetaan nopeasti osaksi nippu tuoretta papereita, jotka hän oli hankittu Paddington. Olimme jättäneet Reading kaukana takanapäin ennen hän iski viimeisin niistä istuimen alle, ja tarjosi minulle hänen sikari-tapaus.”
                      E-kirjojen myynti laskussa.

Suuri lehtiuudistus

Sanomalehtien levikki painuu alas, samoin kuin muukin talous. Nousuun lähdetään vain innovaatioilla. Innovaatio = yrityksen markkinoille tuoma uusi tai olennaisesti parannettu tuote. Iltalehden uusi kolumnisti = Hjallis Harkimo.

Ei, ei herättänyt uudistetun NYT-liitteen uusi taitto kasarinostalgiaa, vaikka olenkin entinen City-lehden kirjoittaja. Enempi tuli tämä myötähäpeä. Ja ei, ei pääty Pohjantähti, vaikka Aleksi Koskela päätyy vankileirille (”Parempia loppuja”, HS NYT, 7-13.2.2014). Vielä on trilogian toista osaa jäljellä satakunta sivua, ja koko kolmas osa. Päättyy näissä tunnelmissa: ”Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtäläisesti kuin kaikki muukin täällä. Isä sen teki.” Ei jättänyt Väinö NYTin klopeille paljon parantamisen varaa.

Televisio

MTV3: Fringe – Rajamailla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi. Peter Bishop (Joshua Jackson) paljastaa yhdessä kohtauksessa kaikkien J.J. Abramsin aiemmin, nyt tai tulevaisuudessa tuottamien tv:n scifi-sarjojen juonen: ”Whatever happened, it started here. Something enormously powerful… If we’re gonna take the portal, we’re gonna need that cube.”

Subtv: Viikingit. Vähensin viikottaista televison katselu tunnilla. Vaihdoin kriitis-analyytisen asenteen mitävitunpaskaa-asenteeseen.

Television katsojaluvut laskevat. ”Jethro Rostedt saa oman tv-ohjelman” (IL 7.2.2014). Television katsojaluvut laskevat.

Yleisradio

Ylen tv-uutisten päälähetys 2.2.2014, klo 20.30. Mitä meille kerrottiin: Kirjailija J.K. Rowling katuu Harry Potter –sarjan ihmissuhderatkaisuja (Hermione olisi sopinut paremmin Harrylle). Mitä meille ei kerrottu: Syyrialaiset joukot pommittivat Aleppoa, 83 kuollut. Tammikuussa 733 irakilaista kuollut väkivaltaisuuksissa. Pariisissa 100 000 marssi protestina ”perhe-fobisen” hallituksen esittämälle homoliittolaille. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linja yksityisyyden suojaa koskevissa kysymyksissä heikentää median edellytyksiä löytää totuus, arvioivat lakiasiantuntijat. Näyttelijä Maximilian Schell on kuollut 83 vuoden iässä… jne.

YleX aamu. Mielipide shoutboxissa paheksuu homolla uimarilla elämöintiä, "onko heterot toimittajille toisen luokan kansalaisia". Ulkomaan uutisia: Syyrian joukkojen pudottamat tynnyripommit tappoivat 83 Aleppossa. Ulkomaan uutisia idiooteille: Syyrian joukkojen pudottamat tynnyripommit tappoivat Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen dosentin arvion mukaan 74-79 heteroseksuaalia.

Sosiaalinen media

Facebook 10 v. Facebookin ”kasvua kiihdytti, että Harvardin opiskelijoiden tavoitteena oli päästä toistensa sänkyyn” (professori John Naughton, HS 4.2.2014). Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan 72 % Facebookin käyttäjistä luopuisi mieluummin seksistä kuin Facebookista (sosiaalisen median perinteiden kunnioittamiseksi kaikki blogi-merkinnän asiantuntijalausunnot ovat faktaan perustumattomia mielipiteitä ja tutkimustiedot keksittyjä).

Miten MTV3 verkkosivu otsikoi 5.2.2014: ”Wallinheimo kannattaa homouden piilottamista.”
Mistä todellisuudessa oli kysymys: Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo (kok), eräs sukupuolineutraalin avioliittolakiehdotuksen allekirjoittajista, haluaa että kiekko olisi avointa kaikille, sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Avoimuuden esteenä ovat kuitenkin pelaajien omat epäilyt kiekkoyhteisön reaktioista: vaikeaa yksittäisen ihmisen onkin eri tilanteissa tietää etukäteen, vahvistaako avoimuus joukkoehenkeä vai joutuuko itse syrjityksi. 
Miten sosiaalinen media reagoi: ”Homofobista!” ”Sairasta!”
Ohjeita sosiaalisen median käyttäjille. Muista, että toimittajan kirjoittama juttu, joka perustuu toisen toimittajan tekemään radiohaastatteluun, voi joiltakin osin poiketa toimittajan tekemästä radiohaastattelusta. Jos kuitenkin tunnet vain kirjoituksen, älä lue pelkkää otsikkoa. Tai FB-kaverin tulkintaa otsikosta.
Muista myös, että sosiaalisessa mediassa saa aina ymmärtää toisen henkilön tahallaan väärin, jos haluaa todistaa olevansa vitsikäs. Sen sijaan edes sosiaalisessa mediassa toista henkilöä ei saa ymmärtää tahallaan väärin, jos haluaa todistaa olevansa fiksu, edistyksellinen ja korkeasti moraalinen.
Keep calm.

Talous

Ikkunavalmistaja Fenestran konkurssi. Liian haastava toimintaympäristö suomalaiselle yritysjohdolle: markkinajohtaja tuotantosektorilla jossa ei ole lainkaan tuontia ulkomailta.

Urheilu

Ampumahiihdon takaa-ajo. Ei puoliksikaan niin mielenkiintoinen olympialaji miltä se kuulostaa.


Kuvassa 1 presidenttipari Suomen olympiajoukkoeen virallisessa kisa-asussa, matkalla Tallinnaan hakemaan viinalastia. Kuvissa 2 ja 3 Ruotsin virallinen kisa-asu.


 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tietoinen riski


EIT katsoi tiistaina, ettei Suomi loukannut Suomen Kuvalehden kuvaajan sananvapautta niskoittelutuomiolla. Poliisi otti kuvaajan kiinni väkivaltaiseksi äityneen Smash Asemin yhteydessä syksyllä 2006.
Kiinnioton syynä oli se, ettei mies poistunut saartorenkaan sisältä poliisin käskyistä huolimatta vaan jatkoi siellä työtään.
Kuvaaja sai käräjillä ja hovioikeudessa tuomion niskoittelusta, mutta jäi ilman rangaistusta. Suomen Kuvalehden mielestä kuvaajan kohtelu loukkasi sananvapautta. EIT oli äänin 5-2 toista mieltä.
EIT:n mukaan poliisilla oli perusteet kehottaa ihmisiä poistumaan, kun mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi. Tuomioistuin oli sitä mieltä, että kuvaaja otti tietoisen riskin kiinniotosta jäämällä mielenosoittajien joukkoon, kun poliisi oli antanut poistumiskäskyjä.

--Ilta-Sanomat 5.2.2014

 2006, Helsinki. 200 mellakkapoliisia ja satoja muita poliiseja osoitti mieltään anarkisteja vastaan. Tapahtumaa seurasi runsaan kahden tunnin ajan Kiasman edustalla noin kolmen sadan hengen yleisö, mukana mm. ministeri Arhinmäki, satunnainen polkupyöräilijä ja Suomen kuvalehden valokuvaaja. Vuosi 2012, Moskova. Nadezha Tolokonnikova otti Kristus vapahtajan katedraalissa tietoisen riskin. Vuosi 2014, Strasbourg. EIT linjaa, että vuorokausi koppia ja merkintä rikosrekisteriin on normirangaistus toimittajan työn tekemisestä Euroopassa. Suomalainen oikeusasiantuntija säestää, että mitä siitä tulisi, jos kaikki toimittajat eivät tekisi mitä viranomainen käskee, vaan jäisivät kyttäämään, että mitä se viranomainen tekee. Emme tiedä, mutta arvaamme, että avoimempi yhteiskunta.