Kustannusjohtaja Teijo Makkonen kertoo
Vastapainon FB-sivulla seuraavan suru-uutisen:
”Heikki Mäki-Kulmala menehtyi
maanantai-iltana kotonaan sairauskohtaukseen. Heikki tunnettiin taitavana
kynänkäyttäjänä, hersyvänä tarinankertojana ja uusien, yllättävienkin
näkökulmien avaajana.
Vuonna 2002 Vastapaino
julkaisi esseesarjassaan Mäki-Kulmalan teoksen Näin puhui Sarasvuo, jota voitaneen pitää esseistiikan tyyppitapauksena.
Tämän päivän Aamulehdessä
Heikin ystävä, professori Veli-Matti Värri kuvaa Heikkiä ”viisauden rakastajaksi
ja viisaustietäjäksi. ’Heikki oli erittäin hyväsydäminen, monipuolisesti ja
laajasti oppinut, muttei vähääkään akateemisesti pöyhkeä’, Värri sanoo. Hänen
mukaansa Mäki-Kulmala oli verraton tarinankertoja ja erittäin karismaattinen
opettaja, joka tuli toimeen kaikkien kanssa.”
Tällaisena meilläkin oli
ilo Heikki tuntea.”
Oheisen arvostelu Mäki-Kulmalan kirjasta
julkaisi vuonna 1998 Turun Sanomat. Otsikkona oli ”Akateeminen ylpeys ja
ennakkoluulo - mahtuuko yksilön vapaus Yrjö Ahmavaaran laskutoimituksiin?”
Heikki
Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana.
Tampere University Press 1998.
Tavanomaisen
käsityksen mukaan maailma ei välity meille esteettömästi, kuin omien
lainalaisuuksiensa puhtaana kielenä, vaan tulkitsemisen ja kulttuurisen
ymmärryksen kautta. Yhä useammin tämä aistimellinen ja kokemuksellinen tulkinta
on kuitenkin teknologisesti organisoitua.
Maidon pilaantumista ei tarkisteta nenällä
haistamalla tai kielellä maistamalla, vaan se katsotaan elintarvikeinsinöörin
hyväksymästä päiväysmerkinnästä. Pukeutumista ei määrää iho vaan lämpömittari,
joka varoittaa kehoa paleltamisesta.
Ruumiin
irrottaminen ”minästä” ja sen kytkeminen tarpeellista tietoa välittäviin
järjestelmiin ja standardeihin on elämäntapamme arkinen ulottuvuus. Me olemme
taipuvaisia samastamaan ymmärtämisen paitsi matemaattiseen mitattavuuteen, myös
tekniseen hallittavuuteen, yhdenmukaistamiseen, täsmällisyyteen ja tehostamisen
vaatimukseen.
Joidenkin mielestä asioiden ja tilanteiden
tarkastelu matemaattisina merkkeinä paljastaa satunnaisten ilmiöiden takana
olevan todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet: järjen ja oikeiden kalkyylien
avulla ihmisen olisi mahdollista tietää kaikki tapahtuva syyn ja seurauksen
lakien mukaisesti.
Professori
Yrjö Ahmavaaran (s. 1929) mukaan myös yhteiskuntatieteen olisi pyrittävä antamaan
todellisuudesta ja ihmisestä systemaattinen, kaikki vaihtoehtoiset mekanismit
kattava kuvaus. Tietokoneiden ylivoimaisella kapasiteetilla voitaisiin muuttaa
aksioomeiksi kaikki se sopusoinnuton ajattelu, jota Ahmavaaran ihannoima Eino
Kaila vielä nimitti todellisuuden ”pohjattomuudeksi”.
Karkeasti
sanoen Ahmavaara otaksuu, että mieli on eksaktin tieteen ”äärellisellä
viestillä” ilmaistava yhdistelmä erilaisia käyttäytymisfunktioita ja ruumis
puolestaan hermoverkko, joka realisoi nämä funktiot: ”Inhimillinen
käyttäytyminen paljastuu laskemiseksi ja sen perusteoria laskettavuuden
teoriaksi”, kuten Heikki Mäki-Kulmala tiivistää purevassa kirjassaan Anti-Ahmavaara.
Amerikkalaisessa
menestyselokuvassa Matrix (1999)
internetin kaltaiseen verkkoon kytketty ihmiskunta elää tietämättään
lumemaailmassa. Vain pieni kapinallisjoukko saa selville, että kyseessä on
tekoälyn luoma orjuuttava harha. Kartesiolainen epäily ei silti riitä kumoamaan
hermoverkkoon syötettyjen aistiärsykkeiden henkistä ylivaltaa. Tarvitaan
messiaaninen hakkeri Neo, joka kykenee näkemään yhteisen arkimaailman pelkistä
nollista ja ykkösistä muodostuvina ohjelmistoriveinä.
Galilein
lausahduksen mukaan luonto oli kirja, joka on kirjoitettu matematiikan
symboleilla. Matrixin virtuaalinen
lumemaailma ei muutu Neon oivalluksen myötä sen epätodellisemmaksi, mutta se
näyttäytyy juuri sellaisena kuin se on: nähdessään jonkin asian
matemaattisesti, ihminen näkee sen kuin Jumalan silmin, kuten Galilei ajatteli.
Ahmavaara
muistuttaa Neoa lähinnä siinä, että hänen kapinansa yhteiskuntatieteen ja viime
kädessä yhteiskunnan muuttamiseksi on pätevä vain mikäli pitäydytään Galilein,
Descartesin tai Leibnitzin matemaattisiin luontokäsityksiin - se toimii toisin
sanoen vain lumemaailmassa, jonka dogmatismista herääminen oli sekä Neon että
Ahmavaaran halveksiman filosofi David Humen (1711-1776) varsinainen tarkoitus.
Matematiikka
on ”todellisuuden perustiede”, Ahmavaara kirjoittaa, ja korottaa panoksia vielä
radikaalimmalla väitteellä: ”Maailma on matemaattinen.”
Epäilemättä
virtuaalisen lumemaailman tutkimus olisikin kuin läpikotaisin tunnettujen ja
muuttumattomien matemaattisten olioiden tutkimusta. Lumemaailmaa koskeva
teorianmuodostus voisi myös edetä käänteisessä järjestyksessä kuin
reaalimaailman tutkimus: lähtien yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja
päätyen konkreettisiin yksityistapauksiin.
Mäki-Kulmala
onkin huomaavinaan, ettei Ahmavaara johda ihmisen toiminnan kuvauksia
kausaaliyhteydesta. Se on ikään kuin lisätty vasta sen jälkeen kun käyttäytyminen
on tiedossa: ”Tämä ei ole selittämistä vaan tarinan kertomista, mielekkään ja
uskottavan juonen konstruoimista. Syy ja seuraus eivät näin ole loogisesti
toisistaan riippumattomia vaan sulautuvat tarinan osiksi, jotka
käsitteellisesti edellyttävät toisiaan.”
Kyse
ei tosin ole Matrixin kaltaisesta
amerikkalaisesta scifi-tarinasta vaan aidoin sovcolor-värein sävytetystä
neuvostoelokuvasta.
Ahmavaaran
urahuippu sijoittui vasemmistoradikalismin aikaan. Kiinan ja Kuuban
proletaarista kulttuurivallankumousta ihaileva Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (1969) ansaitsi
pääministeri Mauno Koiviston kehut Parnassossa
ja Informatiivisen joukkotiedotuksen
loogiset perusteet (1969) antoi ideologisia sysäyksiä Eino S. Revon
Yleisradiolle.
Ahmavaara
näytti olevan tärkeämpi taistelevien sosialistien guru kuin Antti Eskola tai
Pekka Kuusi: Sosiologian sitaatioindeksissä hänet erotti Marxista ja Leninistä
vain listan kolmanneksi kiilannut Erik Allardt, Mäki-Kulmala huomioi.
Se,
että Ahmavaara alkoi sittemmin pitää vihollisena sallivaa
vasemmisto-liberalismia eikä imperialistista porvaristoa, ei ole mikään
kääntymys. Horjumattomat filosofiset ihanteet ovat Ahmavaaralle tärkeämpiä kuin
viiteryhmät, Mäki-Kulmala päättelee:
”Häntä
voisi verrata tietokoneen ohjaamaan teleskooppiin, joka on suunnattu johonkin
kaukaiseen kohteeseen. Maapallon pyörimisliikeen johdosta näyttää siltä, että
laite muuttaisi alinomaan suuntaansa, vaikka laajemmassa katsannossa tapahtuu
juuri päinvastoin.”
DDR:n
kautta Suomeen saapunut kybernetiikka, joka NKP:n mukaan oli ”näkyvä osa
kommunismin rakennustyötä”, sisältää Ahmavaaralle yhä kvantitatiivisten
metodien ylittämättömän asteen. Yhtä lujasti hän pitää kiinni
neuvostoyhteiskunnan autoritaarisesta asenteesta: poliittisiin ristiriitoihin
on olemassa puhtaasti tieteellisiä ratkaisuja ja tiedostavan etujoukon
kehittämiä keinoja, joilla yksilöt saadaan parhaiten tehostamaan yhteiskunnan
rationaalisia arvopäämääriä.
Tuoreimmissa
kiistakirjoituksissaan Ahmavaara viittaa mieluusti ihmisen vapauden alueeseen,
mutta vapauden oikeutus etsitään jostain yhteisesti jaetun eli poliittisen
kanssakäymisen ulkopuolelta. Itse asiassa "puhtaasti" tieteellisen
yhteiskuntasuunnittelun tarkoituksena on poliittisesta epävarmuudesta
irtoaminen ja yhteiskuntatieteellisen rationaliteetin kohottaminen
ihmismaailman yläpuolella olevaksi objektiivisen arvioinnin paikaksi. Sieltä
inhimillisen toiminnan voisi alistaa yli-inhimillisille lainalaisuuksille.
Tällä
kertaa Ahmavaaran hierarkisoiva yhteiskuntaohjelma nojaa yksinkertaisesti
siihen, että yksilön älykkyydestä 85 prosenttia on perinnöllistä ja
muuttumatonta ja vain 15 prosenttia altista ympäristön vaikutukselle. Siksi
tasapuolinen peruskoulutus on vastoin sekä luontoa että talouden kilpailukykyä.
Perinnöllisyystutkijoiden
kannalta Ahmavaaran numerot olisivat kuitenkin yhtä merkityksettömiä, vaikka
hän kääntäisi ne päälaelleen. Tai yhtä outoja, kuin hänen pedanttiset
ilmoituksensa siitä, että ”henkinen lujuus” on perittyä 54 prosenttisesti ja ”radikalismi”
65 prosenttisesti. Perimä ei ole viipale, jonka voi erottaa psyyken
suhteellisena osana kuin jauhot taikinassa, vaan ympäristön kosketuksessa
toteutuva geneettisesti ohjelmoitu ja vakioitumaton skeema.
Yhteiskuntainsinööri
Ahmavaaran demoniset visiot hyvinvointivaltion edistämästä rappiosta eivät
ylipäänsä edellytä psykometrikko Ahmavaaran käsityksiä älykkyydestä ja sen
periytyvyydestä. Hyvä laskupää ja kännykkä ovat tietysti ihmisen
lajityypillisiä ominaisuuksia, ja siksi yhteydessä perintötekijöihin, mutta
evoluutiomekanismien hitauden johdosta Nokian insinöörien ja nahkaan
verhoutuneiden fennien älykkyysosamäärät on ammennettu samanlaisista geeneistä.
Ihmisen suunattoman viisauden kasvulle ei siis löydy matemaatikon laskemia
biologisia rajoja.
Viime
kevään Kanavassa (3/99) Ahmavaara
myös arveli, että vihamiehillä on vakaa aikomus leimata hänet vähintään
rasistiksi ja demokratian viholliseksi. Siinä hän osuikin melkein oikeaan.
Yliopisto-lehden
kirjepalstalla Ahmavaara sai innokkaan tukijan, joka kehotti surkeita
epäilijöitä opiskelemaan Mankind
Quartelya. Sieltä paljastuisi miten heikkoa suomalaisten älykkyys on jo nyt
verrattuna toisiin ”kaukasoidisiin rotuihin” ja miksi Ahmavaaran oppeja siis
tarvittaisiin.
Valitettavasti
Mankind Quarterly ei ole perinteinen
tiedejulkaisu vaan äärioikeistolaisen amerikkalaisen säätiön yritys kaataa ”kommunistinen
ja egalitaarinen salaliitto”, joka laiminlyö ”rodullisten erojen tosiseikat”.
Lehden perustajista on syytä mainita fasistisen Italian rodunjalostusohjelmaa
johtanut Corrano Gini ja Hitlerin Saksan näkyvin rotutieteilijä Ottmar von
Verchuer. Avustajaluettelon perusteella lehden on havaittu kiinnostavan myös
uusnatseja.
Jos
Ahmavaaran ystävillä on tällaisia ystäviä, mihin hän enää tarvitsee vihamiehiä?
Etevästi
tiedettä popularisoiva Anti-Ahmavaara
ei ole ivallinen tai ”pehmeä” kirja. Se ei perustu epämääräiseen otaksumaan,
jonka mukaan inhimillisen todellisuuden määrittely matematiikan tai fysiikan
keinoin on sinänsä jotenkin epähumaania ja arveluttavaa.
Mäki-Kulmala
kuulustelee nimenomaan Ahmavaaran tietotasoa mitä tulee filosofian ”kovaan”
loogiseen ytimeen sekä luonnontieteisiin. Monet vanhemman Ahmavaaran urautuneet
väärinkäsitykset ja tieteen luonnetta koskevat jyrkät vakaumukset hän jäljittää
nuoren Ahmavaaran lukemistoihin, "neuvostomarxilaisen typeryyden
myrkyttämiin" oppikirjoihin. Lopputulos muistuttaa älyllisen
konkurssipesän tilintarkastusta, jossa tosin taiteita ja huumoria ei ole
tyystin unohdettu.
Sattuvimman
tiivistelmän Ahmavaaran elämäntyöstä kirjoittaja löytääkin
kaunokirjallisuudesta. Katkelma on peräisin Dostojevskin Riivaajista:
”Olen
sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille
ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni
minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että
mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa - kuin tämä
ehdottamani - ei voi olla olemassa.”