tiistai 31. heinäkuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Suursiivous"



Suursiivous

Olavi Paavolaisen kirjoittama murskakritiikin oppikirja vuodelta 1932.
Paavolainen luonnehti kirjallisuuden nauttimaa ylenpalttista mediajulkisuutta ”kirjalliseksi lastenkamariksi”. Muutoinkin nuorilla tekijöillä meni aivan liian hyvin kun heitä ”reklamoitiin kuin uutta automerkkiä: ennennäkemätön, ylitsekäymätön ihme”.
Pentti Haanpäätä Paavolainen moitti älyllisestä itsemurhasta ja kriitillisen vaiston puutteesta, Unto Seppänen oli ”kulissitaituri”, jonka psykologinen kuvaus, varsinkin naisten, oli lapsellista ja pateettista, ”missimodernismia”, toisinaan myös ”haikeaa ryssäläistä romanssia”.
Vielä tuttavallisemmin kirjoitettiin Mika Waltarista: ”Loistava kaunovalehtelija ja tunteilukokki”, jonka ”panseksuaalisuus on varhaiskypsästi turmeltunutta ja valheellis-sentimentaalista aladoobia”.
Kirja hajotti Tulenkantajien kirjailijaryhmän ja sekoitti edistyksellisinä tai taantumuksellisina pidettyjen kulttuuripiirien rintamat: Elmer Diktonius haukkui, V.A. Koskenniemi kehui.

Kts. myös Ahlqvist, August

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Apurahasi päättyy, oletko valmis?


Kulttuuri-ihminen voi pilata lomakuukauden myös monella muulla tavalla kuin lukemalla säätiedotuksia. Esimerkiksi miettimällä, että mitä sitten jos oma apuraha tai projektityö päättyy jo seuraavassa vuodenvaihteessa, eikä mitään koko toimeentulon takaavaa tulonlähdettä ole sen jälkeen tiedossa.
                      Itselläni on vielä vähän enemmän aikaa ihmetellä, mutta muille varoitukseksi kaivoin arkistosta esiin palan oikeaa journalismia. Sellaistakin tulee joskus tehtyä. Lyhyt versio ilmestyi 2010 Turun Sanomien pääkirjoitussivulla ”Alakertana”, tämä pitempi on Suomen arvostelijainliiton julkaisemista Kritiikin Uutisista.
                      Hallinnon ja juridiikan kannalta mikään ei ole parissa vuodessa muuttunut, joten hieman samanlaisista asioista on äskettäin vaikeroitu myös Hesarin ”Vieraskynässä”. Ainakin tässä, tässä ja tässä. Edellinen, samaa aihepiiriä sivunnut blogimerkintä löytyy tästä.
Jos seuraavan vuoden työtulo on lähinnä toiveen varassa (”aina jotakin on järjestynyt”), kansalaisen toimeentuloturvaan perehtyminen kannattaa aloittaa välittömästi. Jos toive toteutuu, hakemukset voi aina vetää takaisin. Mutta jos aloitat vasta tammikuussa, normaali byrokratia pitää huolen siitä, että kaikki on jo myöhäistä.

Kulttuurin pätkätyöläinen etuuskäsittelyn alakynnessä

Korkea koulutus ja pitkä työura ei ole tae sosiaaliturvasta, jos elämäntilanne äkisti muuttuu. Yhä useampi turvaverkon läpi putoaja on keski-ikäinen ja vielä äskettäinen keskituloinen kulttuurin pätkätyöläinen.

Suomalainen ansaitsee sosiaaliturvansa itse, joko palkansaajana tai yrittäjänä. Näiden kahden yhdistelmää lainsäätäjä ei tunne, vaikka epätyypilliset työsuhteet ovat muutoin arkipäivää.
Tätä artikkelia varten on haastateltu kuutta Turun seudulla asuvaa kulttuurin pätkätyöläistä. Ennen työttömyysjaksoa he ovat saaneet tuloa vähintään kolmesta tai enintään viidestä tulonlähteestä: myyntitulo taiteellisesta työstä, gramex-korvaus tai muu tekijänoikeuskorvaus, kirjoituspalkkio sanoma- tai aikakauslehdistä, toimituspalkkio sähköisestä mediasta, käännöstyö, sivutoiminen tuntiopetus, graafinen suunnittelu, copy, kokouspalkkiot, kulttuurihallinnon viransijaisuudet, osa-aikatyö oman alan järjestöissä, lyhyet tieteen tai taiteen apurahat. Listaa voisi jatkaa arkisemmalla työllä viikonloppusiivouksesta Siwan iltakassaan.
Yhteistä on korkea koulutus, sirpaleinen ura sekä virkamiestulkinta, jonka mukaan kukaan heistä ei ole oikeaa työtä edes tehnyt.

Työssäoloehto sudenkuoppana

Työssäoloehdolla viranomainen tarkoittaa säännölliseen työhön käytetyn ajan tai tulon alarajaa, joka työttömyyden kohdatessa oikeuttaa ansiosidonnaiseen päivärahaan tai peruspäivärahaan.
Myös pätkätyöläisen olisi täytettävä vaaditut ehdot toisessa lainsäätäjän hyväksymistä rooleista. Esimerkiksi kuvataiteilijan taiteestaan saamaa myyntivoittoa ei lasketa yhteen yhdistystoiminnasta saadun palkan kanssa, eikä freelancer-toimittajan yritystuloa lasketa yhteen sivutoimisesta tuntiopetuksesta saadun palkkatulon kanssa.
Työttömyyttä edeltävällä tarkastelujaksolla (vähintään 18 kk) palkansaajan tulee työttömyysturvalain asetuksen mukaan ansaita minimipalkka 1052 e/kk. Siis joka kuukausi, ei yhteenlaskettujen työkuukausien keskiarvona. Yrittäjällä raja on alhaisempi, 710 e/kk, mutta korkeampi kuin vakuutettavan yrittäjätulon alaraja vuositasolla (6775,60 e). Yrittäjätulo voidaan kuitenkin laskea eri kuukausien keskiarvona, mutta vain siltä osin kuin se on ilmoitettu yrittäjän oman eläkesopimuksen (Yel) perusteena.
Työssäoloehtoa arvioitaessa tieteen ja taiteen pitkät apurahat huomioidaan vasta tästä vuodesta (2010) alkaen, kun uusi asetus edellytti niiden eläkevakuuttamista. Huomiotta jätetään yhä paikallisten taidetoimikuntien, säätiöiden ynnä muiden tahojen kertaluonteiset apurahat, samoin kuin palkanluonteinen yrittäjätulo, josta työn ostaja maksaa työnantajamaksun, mutta jota ei tehdä asetuksen edellyttämänä, työnantajan valvomana tuntityönä. Esimerkkitapauksissa tällaisia olivat Yhtyneet-sopimusta noudattavan YLE:n freelance-palkkiot sekä eräät mainostoimistojen maksamat palkkiot.
Jos työssäoloehto ei toteudu, tuen hakijalle voidaan myöntää työmarkkinatukea. Tämä tukimuoto on tarveharkintaista, ja siinä huomioidaan omaisuusselvitysten ohella puolison tulot. Taulukkolaskelman mukaan työttömyysturva voi jäädä kokonaan saamatta jos puoliso ansaitsee yli 1780 e/kk.
Sillä summalla kaksi ihmistä ei tule toimeen, eikä lapsiperhe, mutta toisaalta peruspäiväraha tai työmarkkinatuki (551 e/kk miinus verot 20%) ei riitä yhdellekään, joten seuraava luukku on sosiaalitoimi. Kulttuurin pätkätyöläisten asiointia sosiaalitoimessa näyttää kuitenkin jarruttavan keskiluokkainen häpeä, tietämättömyys omista oikeuksista sekä kolmantena tekijänä uupumus turhaksi ja turhauttavaksi koettuun viranomaisprosessiin.

Häpeäraja

Kulttuurin pätkätyöläinen ei hevin usko kuuluvansa huono-osaisiin. Siksi avun hakemista kursaillaan kunnes tulottomia kuukausia on takana useita ja hyvinä aikoina hankitut luottokortit on kulutettu loppuun: Aina oli tottunut siihen, että kyllä tilanne tästä paranee (nainen, 39 v.).
Harva lisäksi tietää, että työttömyysturvaa voi hakea ”painavista syistä” takautuvasti.
Kelan maksamista etuuksista tutuimpia ovat äitiysavustus, äitiysraha, vanhempainraha, lapsilisä ja kodinhoidontuki. Poliittisessa keskustelussa niitä ei edes mielletä sosiaalietuuksiksi vaan koko kansan palveluiksi. Myös sosiaalitoimen maksama toimeentulotuki on tuttu, mutta Kelan asumistukea haetaan vasta kun virkailija kertoo sen olevan toimeentulotuen edellytys.
Yleisesti hyväksytyt tulonsiirrot ovat myös niitä, joita poliitikko ei vaadi leikattavaksi jos menoja pitää muuten karsia. Tämä julkisesti vedetty häpeäraja ehkä selittää, miksi monet kansalaisten etuuden jäävät kokonaan käyttämättä.
- Kelan ja Turun Yliopiston yhteisen selvityksen mukaan 2000-luvun alussa sosiaalietuuksia jätti hakematta noin kuusi prosenttia niihin oikeutetuista, toteaa Sosiaali- ja terveysministeriön ylitarkastaja Jaakko Ellisaari .Vuoteen 2008 mennessä tilastoista pois jääviä henkilöitä oli jo noin kymmenen prosenttia.
Haluttomuus ryhtyä etuuskäsittelyn asiakkaaksi kostautuu nopeasti. Liian moni jää odottamaan Työ- ja elinkeinotoimiston työvoimapoliittista lausuntoa ennen kuin jättää työttömyysturvan maksavalle Kelalle hakemuksen. Molempien virastojen käsittelyajat ovat rinnakkainkin pitkiä ja perättäin ne vievät kolmatta kuukautta, joten pitkään tulotta sinnitelleen kannattaa marssia heti myös Sosiaali- ja terveystoimeen.
Siellä toimeentulotukihakemus luvataan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. Ripeyden hintana ovat käsittelyvirheet, enemmän virkamiehen asemaa kuin asiakkaan tilannetta palvelevat lisäselvityspyynnöt sekä yleisten tulkintaohjeiden epäselvyyteen liittyvä kyykytys.

Ristiriitaiset ohjeet

Esimerkkitapauksissa ruokaan ja asumiseen heti tarvittu raha viivästyi yli viikolla, kun hakija unohti lomakkeesta allekirjoituksen. Virhe on hakijan.
                      Kolmen viikon viive syntyi, kun sosiaalitoimi vaati omaisuusselvitykseen kerrostalo-osakkeen kauppakirjan kopiota ja myöhemmin lisäselvitystä sen reaalisesta arvosta. Virhe on virkamiehen. Toimeentulolain mukaan ensisijainen asunto on suojattua omaisuutta, jonka realisointi ei ole toimeentulotuen edellytys.
                      Neljän viikon viive syntyi, kun koko hakemus piti tehdä uudestaan, vaikka hakija katsoi tehneensä kuten sossun verkkosivulla neuvottiin.
                      Ohjeen mukaan hakijan tulot huomioidaan ”pääsääntöisesti” seuraavan kuun menojen arvioitaessa: kuun lopussa tulleet rahat menevät seuraavan kuun alussa maksettavaan vuokraan. Hain tukea kesäkuun menoihin toukokuun tiliotteella, vaadittiin kesäkuun tiliote. Kunta säästi selvää rahaa, kun toukokuun tulot olivat nolla ja kesäkuun joitain satasia. Lisäksi pidettiin huolta, että tukikauden ajan jokainen vuokranmaksu oli kuukauden myöhässä. Päätöksen vein valituslautakuntaan (mies, 45 v.).
- Tässä on ollut jokin väärinkäsitys, arvioi ylitarkastaja Ellisaari, mutta tähdentää virkamiehen toimineen asetusten puitteissa. Valitus on kuitenkin perusteltu sosiaalihuollon asiakaslain nojalla, joka edellyttää harkinnan käytössä asiakaslähtöisyyttä.
                      Epäselviä tilanteita lisäävät ristiriitaiset neuvot, jotka tulevat vaikkapa asiakasneuvonnasta, eivät etuuskäsittelijältä. Esimerkkitapaus on sama. Saamatta jäänyt etuus korvattiin vipillä, jonka kaveri maksoi tilille vuokranmaksua edeltävänä päivänä. Seuraavassa tukihakemuksessa vippi laskettiin tukea alentavaksi tuloksi.
                      Kirjallinen selvityspyyntö ei kertonut miten tiliotteella näkynyt summa pitäisi selittää. Soitin neuvontaan, jossa velkakirjan sanottiin riittävän. Silti laina laskettiin lopullisessa päätöksessä tuloksi (mies, 45 v.).
                      Muodollisesti oikein, vahvistaa Ellisaari. Kaikki raha tilillä on käytettävissä olevaa varallisuutta. Asiakkaan vahingoksi jää turha vaiva, kun velkakirjan malli piti kopioida kirjaston lakikirjasta. Lisäksi mieltä jäi askarruttamaan viranomaiskäytännön mielivaltaisuus: missä vaiheessa sählykaverit ovat muuttuneet vanhempiin ja puolisoon rinnastettaviksi elatusvelvollisiksi?

Juristi mukaan

Isoja viiveitä tuen maksuun voi syntyä mitättömistäkin summista.
Minua pyydettiin selvittämään tiliotteella näkyvät pienet panot, yhteensä 29 e. Ne olivat Huuto.netissä myytyjä cd-levyjä. Olinko tyhmä, kun annoin ostajien laittaa rahat omalle tilille, eikä vaikka lapsen? Vai olinko epärehellinen, kun en kertonut, että samaan aikaan olin myynyt vanhoja vaatteita kirpparilla yli viidellä kympillä? ( nainen, 39 v.).
Ei kumpaakaan. Virkamies oli virkaintoinen. – Kun asiakas on hankkinut tuloja myymällä omaisuutta, voitaisiin soveltaa toimeentulotukilain 11 §, jonka mukaan tulona ei oteta huomioon kaikkein vähäisimpiä summia, Ellisaari muotoilee.
Eli siis vipitkin tästä lähtien kymppi kerrallaan? Laki, joka on kovin tulkinnanvarainen tai helppo kiertää, ei yleensä herätä kansalaisen luottamusta. Lisäksi ärtymys nousee, kun omaan asiaan vaikuttavia seikkoja ei kerrota. Tai osata kertoa.
Kun soitin neljännen kerran sossun asiakaspalveluun, virkailija paljasti, että minulla olisi henkilökohtainen sosiaalityöntekijä. Kun yritin soittaa sosiaalityöntekijälle kolmatta kertaa, keskus kertoi, että hän vastaa puhelimeen vain tunnin päivässä. Hakijan väsyttäminen alkaa siitä, että tarpeellinen tieto tulee tipoittain ja sattumalta (nainen, 42 v.).
Laki säätää lähinnä tuen, ei palvelun tason, Ellisaari myöntää. Jälkimmäinen on kuntakohtaista.
- Lama lisäsi kirjallista käsittelyä sosiaalitoimessa ja vähensi henkilökontakteja, eikä käytäntöä ole korjattu, vaikka vuonna 2008 asiakaskäynnit laskivat lamaa edeltävälle tasolle (339 000 /v.). Monet myös arvostavat käytäntöä, jossa lomake postitetaan sosiaalitoimistolla käynnin sijaan.
Anonyymin käsittelyn hinta on kuitenkin lisäselvitysrumba, joka venyttää käsittelyaikoja aina yhden viikon kerrallaan. Ja kun hankalista asioista päästää yli, edessä ovat vielä mahdottomat.
”Kaiken huippu oli selvitys- ja lisäselvitysvaatimus pienestä, isoisoisän rakentamattomasta tontista yli 300 km päässä toisessa kunnassa. Minulla on 2 osuutta, muulla perikunnalla loput 74, kaikkia nykyisiä perillisiä en edes tunne. Miten todistaa, ettei tontista ole kenellekään likvidia arvoa? Tämä oli asiakasneuvonnan sanatarkka vastaus: En tiedä, kun en ole juristi (mies, 41 v.).
                      Pienet perinnöt ja muuta epäselvät omaisuuserät ovat yleinen rasite ihmisille, jotka ovat epätyypillisiä sekä työssä että sosiaaliturvan asiakkaina. Esimerkkitapauksessa Jaakko Ellisaaren vastaus on puhutteleva:
-Valtion paikallinen oikeusaputoimisto voinee auttaa asiakasta neuvontapalvelullaan.

Mentaalinen malli

Tilanne on tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista, joissa juristi seuraa kansalaisen mukana kaikissa elämäntilanteissa. Suomessa hallintolaki edellyttää, että virkamiehen on kerrottava asiakkaalle mitä ja minkä muotoista näyttöä hän kaipaa asian käsittelemiseksi. Hallintolain noudattamisen esteeksi näyttää kuitenkin nousseen hallintokulttuuri:
Ihan kuin virkamies pelkäisi päättää jotain asiaa asiakkaan eduksi, helpompaa on pyytää lisää papereita tai hylätä koko hakemus (nainen, 39 v.).
Johtopäätös on oikea, ja sitä tukee myös tieteellinen näyttö.
Mentaalisten mallien muutoksessa säästöpolitiikka on jäänyt päälle, kuvaili professori Raija Julkunen kirjoituskokoelmassa Hyvinvointivaltion uusi politiikka: ”Anna Melleri (2004) löysi tämän asenteen sosiaaliviranomaisten päätöksistä. He pyrkivät tulkitsemaan lakeja tiukasti, ja seurauksena oli myös kohtuuttomia elämäntilanteita sosiaaliturvan tai palvelujen epäämisen vuoksi.”

* * *
Kenen vika?

Kuusi kulttuurin pätkätyöläistä ei ole kattava otos, mutta kovin yhteisiä olivat kaikkien kokemukset.
                      Ensinnäkin etuuksista epäoikeudenmukaisimpana pidettiin työmarkkinatukea. Sen harkinnanvaraisuus on vastoin perustuslain takaamaa kansalaisten yhdenvertaisuutta.
Monimutkaisimpana pidettiin toimeentulotukea. Kukaan ei saanut päätöstä yhdellä lomakkeella, ja lisäselvityspyyntöjä tuli useita. Järjettömänä pidettiin samojen tuloselvitysten viemistä kolmeen eri virastoon: Nykyään, kun jokainen euron ostos näkyy tilillä, pelkät kolmen kuukauden tiliotteet olivat melkein 60 sivua (mies, 41 v.)
Vahinkona ei koeta, että tuesta jää byrokratian takia uupumaan pieniä summia, vaan että pienten summien takia koko tuki viivästyy, rasittaa hermoja ja kiertää lopulta valitustien kautta. Nöyryyttävintä on se, että viivästysten johdosta oma tilanne tulee tuttavien, sukulaisten, vuokranantajien ja satunnaisten työnantajien tietoon, kun heiltä pitää pyytää rahaa, kärsivällisyyttä tai lisää todistuksia.
Syynä valituksiin pidetään puutteellista ohjeistusta ja virkamiesten epäpätevyyttä. Jälkimmäinen vaikutelma syntyy, kun päätökset perustellaan lakipykälän mukaan, mutta asetusten ja ohjeistusten suhde yksittäisen virkamiehen harkintavaltaan jää hämäräksi. Useimpia selvityspyyntöjä pidetään virkakunnan omien virheiden peittelynä. Se on kohtuuttoman helppoa, kun sosiaalitoimi ei tapaa asiakasta kasvokkain, ja puhelimeenkin vastaa aina joku muu kuin hakemuksen käsittelijä.
Puheiden perusteella kokemukset sosiaalitoimen parissa aktivoivat ainakin poliittisesti. Ääniä on luvattu antaa kokoomukselle, kommunisteille ja persuilla. Individualistista aikaa kuitenkin kuvaa, ettei ongelmia tukiviidakossa pidetä niinkään politiikan ongelmina. Syylliseksi mainitaan usein yksittäinen virkamies, joka haluttaisiin henkilökohtaiseen juridiseen vastuuseen: Päätöksistä saa valittaa, mutta virheiden tekijöistä ei voi kannella (mies, 45 v.).
Ylitarkastaja Jaakko Ellisaari ehdottaa mahdollisen kantelun osoitteeksi etuuskäsittelijän esimiestä tai Valviraa. Tätä artikkelia kirjoitettaessa Valvira on ilmoittanut, että osoite on väärä, eikä yksikään sosiaalitoimen päällikkötason virkamies ole vastannut toimittajan soittopyyntöön.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Päivän sana: ”Tavallinen”, 2/2


Päivän sana tulee yhä Iltalehdestä (19.7.2012). Uutisen mukaan Lenita Airisto moittii suomalaisia tavallisuuden ihannoinnista:
”Vaikuttaja, diplomiekonomi Lenita Airisto räväytti provosoivasti Suomi Areenan Onko Suomella pallo hallussa - globaali näkökulma menestykseen, työhön ja talouteen -paneelissa Porissa, että tavis on luuseri.”
                      Taviksella Airisto tarkoittaa ihmisiä, palveluiden ja sisällön tuottajia ja suunnittelijoita, sekä keskivertotuotteita, Iltalehti kirjoittaa: ”Esimerkiksi ihminen, joka on työssään keskinkertainen, ei ole Airiston mielestä hyväksi Suomen menestymiselle. Ja jos Suomi aikoo menestyä globaaleilla markkinoilla, tavallinen tuote ja palvelu ei Airiston mukaan riitä”.

Ruisrockin päättyessä Turun Sanomat haastatteli kahta tamperelaispoikaa, joiden mielestä festivaalireissu oli onnistunut, koska esiintyjät olivat ”tarpeeksi hyviä”.
Vika ei siis olisi vain tuotantoportaan taviksissa, vaan kuluttajissa, joiden tarvehierarkiaan ei sisälly todella suureen menestykseen kannustavia vaatimuksia? Tai sitten vika on Sinikka Nopolan tunnetuksi tekemässä hämäläisessä ulosannissa, joka ei halunnut tehrä tästäkään numeroo.
Mikään suomalainen ilmiö se ei silti olisi. Kansainvälisesti tunnetumpi vähättelevän ylistyksen tapa löytyy Ruotsista. Muistan amerikkalainen humoristi P.J O’Rourken kirjoittaneen siitä ilkeän kolumnin Rolling Stone –lehteen, mutta helpommin siihen törmää Torgny Lindgrenin romaaneissa.
Avainsana on ”lagom”. Se tarkoittaa suunnilleen sopivaa tai kelvollista - ”riittävän hyvää”.
                      Päivällispöydässä rakastava aviomies voi käyttää sitä puolison keittotaidoista, kirjallisuudessa se sopii maisemankuvailuun paremmin kuin vaikkapa ”hurmaavan kaunis”. Romaanissaan Dorén Raamattu (suomeksi 2007) Lindgren myös selittää miksi.
                      Hurmaava kauneus on jotakin sellaista mikä tekee meidät epätoivoisiksi, nimettömäksi jäävä kertoja toteaa. Siksi myös Lindgrenille rakas Västerbottenin seutu on ”pikemminkin arkinen ja siedettävä”.
                      Dorén Raamattu kuuluu kolmen kirjan sarjaan, jota tekijä itse kutsuu mieluummin triptyykiksi kuin trilogiaksi. Se ilmeisesti tarkoittaa, ettei lukijan pidä odottaa yhtenäisesti etenevää historiaa ja henkilöhahmojen kehittymistä. On vain teema tai elämänkatsomus, jota jokainen itsenäinen paneeli syventää.
                      Tässä mielessä triptyykki etenee loogisesti selventävään loppunousuun, ja kasvaa jo muutoinkin kiitetyn tekijän mestariteokseksi. Lindgrenin suomalainen kirjailijakollega Arto Virtanen on luonnehtinut sitä sattuvilla sanoilla ”kristillisen laupias keskinkertaisuuden ylistys”. Se tarkoittaa, ettei Lindgren riisu romaanista juonta tai henkilöhahmoista psykologiaa jonkin pelkistykseen pyrkivän modernistisen taideihanteen takia vaan skandinaaviseen herännäisyyteen kuuluvan koruttomuuden vuoksi.
                           Itse asiassa Dorén Raamattu on väärentämätön saarna.
Hannu Raittilan mukaan kirjoitettu sana sitoo luterilaisessa uskonkäsityksessä jopa Jumalaa, ja merkitys sanaa. Siksi merkitystä pitää aina täsmentää ihmisen toimesta, esimerkiksi kääntämällä Raamattu yhä uudestaan, vaikka Psalmien ja Jobin kirjan tyyli siitä tunnetusti kärsii: ”Luterilaiselle Raamattu on sanataiteellinen teos yhtä vähän kuin lakikirja.”
                      Lindgrenin romaanissa sama käsitys toistuu, mutta vielä laajemmalle yhteiskuntaan iskostuneena.
                      Kertojalle vakuutetaan tuon tuosta, että kirjoitus on totuus ja lukeminen välttämätöntä koko elämän kartan ymmärtämiseksi. Silti hän ei koskaan opi kirjaimiston käyttöä, mikä on Lindgrenin luonteva tapa uhmata oman työvälineensä luutunutta auktoriteettia.
                      Nykyaikoina kertojan osaamattomuuden selitys on lääketieteellinen. Hänen geneettisessä koodissaan on dysleksia. Kertoja itse pitää parempana selityksenä kohtaloa, vaikka samaan aikaan sisäinen ääni kieltää – koruttomasti – ettei mistään erityisestä tiestä sentään ole kysymys.
                      Sanan sijaan kertojan elämää ohjaileekin kuva. Hänestä tulee Gustave Dorén kaiverrusten innokas ihailija ja tuntija. Syykin tähän on kertojan näkökulmasta yksinkertainen, vaikka ei toki romaanin kannalta tyhjentävä.
                      Kertojan jumala ei ole Raittilan mainitsema sanan ja merkityksen jumala, joka loi totuuden ja järjestyksen. Se on toista lajia, joka hallitsee sydäntä, saa ihmiset tuntemaan oman kurjuutensa ja Hänen armeliaisuutensa, ja täyttää heidät nöyryydellä ja rakkaudella.
                      Isoa Perheraamattua lapsuudesta asti selanneelle kertojalle se tarkoittaa ”kaikkien Gustave Dorén kuvien summaa”.
Romaaninsa puolivälissä Lindgren mainitsee kumaran naiskirjailijan, joka oppi, etteivät pyhimykset ja pyhyys ole todellakaan tärkeää vaan ”pikemminkin tyhjänpäiväistä tai arkisen epähenkistä”.
                      Ratkaisevaa tälle ”parantumiselle”, kuten Lindgren sitä luonnehtii, oli juuri pitkien etäisyyksien ja kolkon talven ”merkityksen puute”. Kirjailija on kiitollinen syrjäiselle maaseutukodilleen, ja sanoo pohtineensa siellä vain ”elämää itsessään koettuna sakramenttina”.
                      Seurakuntakodin ovelta hän huikkaa vielä kuulijoilleen viimeisen neuvon: ”Älkää suotta lukeko minun kirjojani!”
                      Romaanin jälkipuoliskolla kertoja kohtaa toisen Dorén harrastajan, kirjaston intendentin, joka tuntee myös kuvittajan elämänvaiheita. Intendentin mukaan tämä kuoli uupumukseen, kuten keskinkertaiset taiteilijat yleensä, voimattomuuteen ja liian suureen tuotteliaisuuteen.
                      Kertoja tietysti protestoi. Hänestä Doré oli suurenmoinen, jota ilman hänen oma elämänsä olisi ollut säälittävää. Mutta viimeistään tässä vaiheessa lukija jo tajuaa, etteivät saavutukset ole armon mittapuu – ja että toisinaan taiteessakin liiallinen suuruus vain lisää taakkaa.
Näin Torgny Lindgrenin metafyysinen saarna etenee. Totuus, pyhyys, nerous – kaikki perimmiltään turhuutta.
                      Lopulta voi jopa syntyä vaikutelma, että elämän ja Jumalan ylistykseksi Lindgren hyväksyisi virsikirjan, mutta vaikkapa Olivier Messiaenin musiikille hän jo nostaisi nokkaansa. Dorén Raamatun lukuisista korkeakulttuurisista viitteitä päätellen se olisi kuitenkin väärä luulo.
                      Kuten kaikkeen oppineeseen yksinkertaisuuden ylistykseen, myös Lindgrenin triptyykkiin sisältyy annos holhoavaa teeskentelyä. Ja sama teeskentely näyttäisi myös jatkuvan romaanissa Akvaviitti (suomeksi 2009).

Nyt kristillisen koruttomuuden ihannetta on muun muassa se, että melkein mistä tahansa pitää voida luopua, jopa uskosta, jos totuudessa eläminen on johtanut toisen ihmisen kohtelemiseen kaltoin.
Akvaviitin päähenkilö Olof Helmerson vakuuttuu pitkän harkinnan jälkeen, että hänen vanhat käännytyssaarnaansa olivat tyhjää puhetta kuulijan pelkojen kustannuksella, ja ettei hänen oman uskonsa ytimessä ole enää muuta kuin katumus turhaan tuotetuista kärsimyksistä.
Huiputuksen korjatakseen Helmerson haluaa kääntää entiset seurakuntalaisensa takaisin jumalattomiksi.
Tehtävä ei ole helppo. Osa sanankuulijoista on ehtinyt kuolla, toiset harhautuneet uskosta omia teitään ja toiset taas muodostaneet henkisen yhteisön, joka tuskin enää muistaa Helmersonin itselleen kuvittelemaa merkitystä.
                      Helmersonin suurin ongelma taitaakin olla se, ettei hän enää viiden vuosikymmenen jälkeen löydä sanomalleen kuuliaista väkeä.
Hänelle jokin kristinuskoa koskeva totuus on pysyvää, vaikka se aika ajoin pitäisi korjata oikeaan kuosiinsa. Sen sijaan maailmassa totuuden kumoaa elämän ohimenevyys, yleinen välinpitämättömyys tai yhteisön tarve tukeutua pikemminkin toisiinsa kuin johonkin sanomaan.
Lindgren antaa taas paljon ajattelemisen aihetta satunnaiselle lukijalle ja valtiokirkolle.
Romaani, jossa laimennetun ehtoollisviinin korvaa otsikossa mainittu väkevä kotipolttoinen, ei tietenkään kumartele uskon ulkoisille muodoille. Omasta tärkeilevästä reissustaan Helmerson oppii, että nöyryys on tärkeämpää kuin totuus, ja nuoruuden hairahduksestaan hän oppii, että elämä on tärkeämpää kuin synti.
Pieni ristiriita syntyy sitten siitä, ettei mikään kristillisen laupias keskinkertaisuuden ylistys voi itsessään olla keskinkertainen, jos tekijä on eräs Ruotsin palkituimmista ja käännetyimmistä kirjailijoista.
Lindgren osaa juuri sellaisen lukijan emotionaalisen manipuloinnin, jota Helmerson omana tekonaan ehkä katuisi, sekä sellaisen kirjaviisauden, joka hänen romaaneissaan usein kehotetaan sysäämään syrjään.
Tässä mielessä myös Lindgrenin koruttomuus – ”lagom” - on pelkkä symboli, ulkokohtaisen palvonnan kohde. Mutta ehkä toisessa mielessä hänen romaaninsa ovat hänen hartautensa vaiheita, jotka kirjailija lopuksi hylkää aivan samoin kuin hänen romaanihenkilönsä hylkäävät jotain entisestä elämästään.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Päivän sana: ”Tavallinen”, 1/2



Päivän sana tulee tänään Iltalehdestä (19.7.2012). Uutisen mukaan Lenita Airisto moittii suomalaisia tavallisuuden ihannoinnista:
”Vaikuttaja, diplomiekonomi Lenita Airisto räväytti provosoivasti Suomi Areenan Onko Suomella pallo hallussa - globaali näkökulma menestykseen, työhön ja talouteen -paneelissa Porissa, että tavis on luuseri.”
                      Taviksella Airisto tarkoittaa ihmisiä, palveluiden ja sisällön tuottajia ja suunnittelijoita, sekä keskivertotuotteita, Iltalehti kirjoittaa: ”Esimerkiksi ihminen, joka on työssään keskinkertainen, ei ole Airiston mielestä hyväksi Suomen menestymiselle. Ja jos Suomi aikoo menestyä globaaleilla markkinoilla, tavallinen tuote ja palvelu ei Airiston mukaan riitä":
”Suomen tuotantokustannuksilla keskivertotuote ei mene kaupaksi, kun samantasoinen tuote voidaan valmistaa esimerkiksi Kiinassa halvemmalla. Maailmalla maksetaan kyllä hyvästä tuotteesta tai palvelusta, mutta tavanomainen eli tavis ei riitä.”

Lehden saama palaute on ollut runsasta, ja jonkun verran puheenvuoroa on huomioitu myös muussa verkkokeskustelussa.
Tavallinen kommentti on ollut se, että ”pallo hallussa” on kyllä aika tavanomainen fraasi hyvän keskustelun pohjaksi. Tai se, että ilman katteetonta keskinkertaisuuden ihannointia diplomiekonomi ei saisi omia kirjojaan kaupaksi eikä tulisi seminaarikutsuja.
Rakentavamman kritiikin voi kohdistaa Airiston ajatukseen, jonka myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on esittänyt. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että omaperäisen tai poikkeuksellisen herättämän ihailun voisi hyvällä omallatunnolla laajentaa taiteista ja urheilusta koskemaan myös talouselämän menestyjiä.
Mutta eikö käytäntö osoita, että menestyksen ihailu on keksinkertaisuuden itseimartelua, joka parhaimmillaankin johtaa uuden sijasta uskolliseen jäljittelyyn?
Oma anekdoottinen näyttöni on opiskeluvuosilta, jolloin luin paljon kansainvälisesti menestyneiden yritysjohtajien haastatteluja. Tarvitsin ne malliksi, kun haastattelin vähemmän menestyneitä City-lehden paikallispainokseen.
                      Luetun ja tavatun perusteella juuri kukaan ei sanonut ihailevansa toisen menestystä, vaikka nousukaudella bisnesjulkkiksissa olisi ollut valinnan varaa. Todennäköisemmin joku mainitsi ihanteenaan isoäidin, joka kovalla ruumiillisella työllä oli elättänyt kuusi lasta ja juopon aviomiehen. Tai enon, joka kaatui talvisodassa.
                      Toinen näyttö on varsinaisista opinnoista. Silloin taiteentutkimusta hallitsi taiteenteoria ja –filosofia, kuten varmaan nykyäänkin. Keskeiset tenttikirjat kirjoitti kourallinen amerikkalaisia tai englantilaisia tutkijoita, joiden koko ura rakentui tenttikirjojen kirjoittamiselle. Tenttikirjoissa he mainitsivat aina kunnioittavasti samat ranskalaiset filosofit, jotka eivät koskaan maininneet toisiaan. Tai jos mainitsivat, ivallisesti.
                      ”Hänen kirjansa suuri suosio osoittaa, että sitä tiedettiin odottaa”, sanoi Jean-Paul Sartre Michel Foucaultin kirjasta Sanat ja asiat (1966): ”Omaperäinen ajattelu tulee odottamatta.”

Entä sitten tavallisuuden ihannointi suomalaisena piirteenä?
                      Haulla ”tavallinen suomalainen” omalta koneelta löytyy vanha kolumni, jossa olen ilokseni löytänyt yhdestä Journalismikritiikin vuosikirjasta yhden kulttuurijournalismia arvioivan jutun. Lisäksi löytyy lainauksia jostakin Jyrki Lehtolan tekstistä. Molemmat 90-luvun lopulta, jolloin kansallisen identiteetin määrittely oli jostain, mahdollisesti EU-vetoisesta syystä, tavallista enemmän esillä.
                      Oleellista Finlandialla palkitun Lakeuden kutsun (1997) julkisessa arvotuksessa on ollut kirjailijan monumentalisointi ja maskuliininen kansanomaistaminen, päätteli tamperelainen tiedotustutkija Sanna Kivimäki. Palkittu kirjailija Antti Tuuri ei ole haihatteleva taiteilija vaan ”ahkera työn sankari”, eikä Finlandia-palkinto ole teoretisoivan taiteilun seuraus vaan ”työvoitto”, lehtikirjoituksissa todettiin.
Tärkeänä kulttuuritoimittajat pitivät kuulemma myös sitä, että helsinkiläistyneen Tuurin ”siteet maakuntaan ovat kiinteät”, kuten Helsingin Sanomat korosti. Toisin kuin naiskirjailijoiden kohdalla, persoonaan ja henkilöhistoriaan viittaaminen nimenomaan pätevöittää kirjailijaa, Kivimäki arvelee, sillä kyse ei ole terapiakirjoittamisesta suhteessa entiseen kotiseutuun vaan tosista ja tarkistetuista asioista:
”Pohjanmaa kuvataan tarinoiden ehtymättömäksi aarreaitaksi, josta Tuuri mutkattomasti ammentaa aitoa tietoa suomalaisuuden olemuksesta”, Kivimäki edelleen päättelee. Tuuri itse puolestaan nähdään totuuksien äänitorvena, joka vastaa koko kansaa koskeviin iänikuisiin kysymyksiin.
Kulttuuritoimittajille tavallisen oloinen kauhavalainen insinööri edustaa paitsi aitoa suomalaisuutta, myös yleistä pohjalaisuutta etenkin sanomalehti Pohjalaisen kirjoittelussa, tutkija jatkaa: hänestä uhkuu ”tyytyväisyys ja jopa uho, eikä hän ehdi syödä porkkanalla värjättyä smetanaa eikä siemaista suullistakaan punaviiniä Helsingin kulttuuriväen kanssa”.
No, itse olen kyllä nähnyt Tuurin myös buffetin puolella, mutta yleisön tai makutuomarien palvomaa neroa hänestä ei liiallisen hienostelun pelossa tehdä. Sen sijaan Pohjalaisen mukaan kirjailijasta ”heijastui selkeästi, tuli kehuja tai haukkuja, että hän kirjoittaa juuri niin kuin oikeaksi katsoo. Keneltäkään mitään kysymättä”.

Tuurin ulkokohtainen mediakuva ei juurikaan muistuta esimerkiksi Väinö Linnaa, joka ei häpeillyt kirjailijatoverien opintopiirissä toteutettua sivistyksen ja itsensä kohottamisen kaipuuta.
Paremmin se tuo mieleen sosiaalipolitiikan tutkija Jari Heinosen käsitykset Linnan sepittämistä henkilöhahmoista. Kirjassaan Katseita suomalaisuuteen (1997) hän pitää linnalaista ihmistä talonpoikaiseen yhteisöllisyyteen juurtuneena ja työteliäänä, mutta herrojen kotkotuksia ovelasti halveksivana rahvaan miehenä, joka neuvokkuudellaan nousee oman elämänsä hallitsijaksi.
                      Tavallisten suomalaisten ihailemasta tavallisuudesta diplomiekonomin ihaileman menestyksen rinnalle luotuna fiktiona tai myyntiartikkelina kirjoitti myös Jyrki Lehtola – vaikka en lähdemerkinnän puuttuessa tiedä, että tarkasti missä. Ja Heikki Kinnunen, mistä on myös lähdemerkintä.
”Minä pidän itseäni keskivertosuomalaisena”, vakuuttaa tähtinäyttelijä kirjassaan Kansalainen Kinnunen (1997): ”Olen tyypillinen suomalainen mies. Olen laskenut, että määrätynlainen suosioni ihmisten keskuudessa perustuu siihen, että minä puhun samaa kieltä. Olen suostunut siihen jo alusta lähtien, että en ole erinomaisempi kuin muut.”
Yleisyydestä tavallisuudeksi täsmentyvä suomalaisuus on kätevä keino perustella kirjallista pätevyyttä (Tuuri) tai parannelle omaa sosio-ekonomista asemaa (Kinnunen). Kolumnisti Lehtolan mukaan ”meitä tavallisia suomalaisia” tapaakin nykyään parhaiten tv-ruudussa tai lehtien sivuilla, ”joissa me rakastamme selittää kuinka tavallisia ihmisiä me olemme”. Vierailuohjelmien ja julkkishaastattelujen tavallisessa suomalaisuudessa luonto on hiljentymisen paikka, perhe voimavara ja työ itsetuntoon kannustava haaste. Tavallinen suomalaisuus lakkaa olemasta tarkoituksenmukaista, kiinnostavaa ja markkinoitavaa vasta siinä vaiheessa kun se ei enää olekaan Mikko Alatalon, Eija Vilppaan tai Juhani Palmun tavallisuutta, Lehtola epäilee - tai Tuurin ja Kinnusen:
”Silloin kun ns. tavallinen kansa pääsee televisioon, sen tunnistaa siitä, ettei siinä ole mitään tavallista, vaan saa varautua kuuntelemaan työttömän transseksuaalin tilitystä pitkäaikaissairaudestaan.”
Lehtolan mukaan uustavallisuuden varsinaisia media-arkkitehtejä ovatkin (olivatkin) viihdeartistit Joel Hallikainen ja Timo Koivusalo. He lanseerasivat markkinoille tavallisuuden tavaramerkin ja tekivät siitä houkuttelevan - ikään kuin Helismaan sepitteellisen jätkäkulttuurin jatkeen, josta yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelu on häivytetty mutta ”taide-eliitin” mielipiteiden halveksunta säilytetty:
”Hallikainen ja Koivusalo näyttivät, että suuri osa kuluttajista asuu edelleenkin Etelä-Helsingin pohjoispuolella, ja tuo kasvoton lauma haluaa nähdä tv:stä tuttuja tavallisia ihmisiä juttelemassa mukavia luonnosta ja perheestä. Heidän ansiolistaltaan löytyy jo tv-ohjelmia, elokuvia, kirjoja ja levyjä, jotka kaikki myyvät erinomaisesti.”
Ja mitä muuta tavallinen suomalainen voi elämältään toivoa?

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Jälkisanat: Kriittinen harmonia


Jos kirjan keskeiseksi sisällöksi kerrotaan maan yli vyöryneiden valloitusretkien ja maailmansotien historia, mutta kriitikon avainsanoja ovat universaalinen ja ikuinen, maaginen ja myyttinen, niin missä se historia on?
                      Aina vaikea kysymys, eikä Olga Tokarczuk ole edes ainoa viime vuosina suomennettu puolalainen kirjailija, joka lähimenneisyyden kansallisia traumoja tarkastellessaan ”ylittää ajan ja paikan”, mutta kenties alittaa riman.
                      Arvostelun julkaisi Kaleva, tosin tästä hieman lyhennetyssä muodossa.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta. Suom. Päivi Paloposki. Otava 2009.

Kesän korvalla kirjakauppoihin tuli peräti kaksi omaelämäkerrallista romaania, joissa lähihistorian eurooppalaista diktatuuria katsotaan lapsen silmin. Yhteinen näkökulma muuttaa realismin perussääntöjä vapaan mielikuvittelun suuntaan, mutta olennainen erokin löytyy.
                      Se on siinä, että saksalaisen Günter Grassin uudelleen suomennetussa Peltirummussa on natseja ja sirkuskääpiöitä, mutta puolalaisen Tomek Tryznan romaanissa Mene, rakasta on kommunisteja ja prinsessoja.
Grassin nykyklassikossa groteskein mielikuvitus ammentaa ajan valheista, joiden jalkoihin yhä useampi sortuu. Tryznan tarinassa asiat ovat päinvastoin. Kuvittelu tuo lohtua lyödyille, kuten Romek-pojalle, joka soimaa itseään perheen taloudellisesta ahdingosta. Vika on hänen, joka vähän pienempänä unohti lukita kotioven, ja varkaat veivät kaiken.

Reaalisosialismissa, jossa viranomainen ei suvaitse yksityistä yritteliäisyyttä, tilanteen korjaaminen osoittautuu haasteelliseksi. Vanhemmat yrittävät pärjätä pimeällä työllä, Romek tinasotilaiden kaupalla.
                      Toimeentuloa tärkeämmän sijan romaanissa silti ottavat puolalaisen arjen perusrakenteet, kommunismi ja katolinen kirkko.
Kurista kummassakin on kysymys, ja aika usein syyllisyydestä, mutta kristinusko tuntee sentään armon vaikka kommunismi ei tuntisi edes myötätuntoa. Silti lapsen voi olla vaikea ymmärtää, ettei krusifiksia saa ottaa seinältä sängyn alle nukkumaan, jossa sen olisi parempi olla eikä se enää pelottaisi. Tai ettei ristille kiivetessä pääse lähemmäksi Jumalaa, mutta paha haaveri siitä voi syntyä.
Lapsen toisinaan nurinkurinen ja kommunismin aina absurdi maailma ovat Tryznan komiikan lähteet. Melodraaman ainekset syntyvät Romekin perheen rehellisyydestä ja hyväsydämisyydestä, joka ei aina saa ansaitsemaansa vastakaikua raadollisessa järjestelmässä.

Lukijan tunteilla pelatessaan Tryzna laajentaakin lapsen luontaisen viattomuuden niin, että se kuvastaa koko perheen pohjimmaista hyvyyttä.
Taas ero ulkokohtaisesti samanlaiseen Peltirumpuun kasvaa. Siinä viattomia ei ole, ja lapsuuskin on lähinnä vastuuttomuutta ja itsekkyyttä, joka romaanin mittaa tarttuu koko kansakuntaan.
Saksalaiset eivät ole kasvaneet ottamaan vastuuta omasta historiastaan, soimasi silloin moralisti Grass. Lohduttaja Tryznan romaanissa asiat ovat nyt toisin. Historia ei ole jotakin, jota ihmiset tekevät, vaan joka vain tapahtuu heille.
Tryznan tyyli ja sanoma on tietysti helpompi niellä, mutta ei hänen haikeasta romaanistaan tule Peltirummun kaltaista pysyvää eurooppalaista puheenaihetta.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kriittinen harmonia


Jos kriitikoiden erimielisyys herättää huvittunutta kiinnostusta, herättääkö kahden kriitikon harmoninen yksimielisyys luottamusta – ikään kuin se viittaisi objektiivisen näkemyksen mahdollisuuteen?
Olen tosin lukenut vain kaksi puolalaisen Olga Tokarczukin kirjaa, ja Oscar Rossi kirjoittaa Hesarin sunnuntainumerossa sujuvasti ”koko tuotannosta”, jota sentään on tusinan verran. Mutta ehkä Rossi viittaa kriitikon liberaalisuudella kolmeen suomennokseen, joista minulle tutuin Alku ja muut ajat oli ensimmäinen, kesäksi julkaistu Vaeltajat kolmas?
Joka tapauksessa Rossi nostaa arvostelunsa kainalossa esiin mahdollisen Nobel-ehdokkuuden, viitisen vuotta sitten minä taas pohdin eurooppalaisen sanataiteen alennustilaa.
No, eihän siinä mitään ristiriitaa ole. Sitä paitsi minä ja Rossi olemme selvästi lukeneet samaa tekijää vaikka eri teosta.
Vaeltajista Rossi kirjoittaa: ”Mikäli jokainen kaupunki on uniikki, maaseutu on universaali ja yksi, oli se missä tahansa.” Minä kirjoitin romaanimaisesti nivoutuvasta kertomuskokoelmasta Alku ja muut ajat: ”Ei kansalliseen maaseutuepiikkaan perinteisesti kuuluvan kerronnallisen realismin hylkääminen ole sittenkään ollut järin vapauttava kokemus. Ainoaksi vaihtoehdoksi on nimittäin jäänyt ylikansallisen fantasiaviihteen kaavoittuneisuus.”
Olemme siis syvästi samaa mieltä, koska Tokarczukin kaltaisen kirjailijan yhteydessä on aina syytä käyttää sanaa ”syvä”. Itse en kyllä aloittaisi kirja-arvostelua sanalla ”universaali” enkä jatkaisi seuraavassa lausessa sanalla ”universumi”, kuten tämän blogin vakinainen lukija ehkä voi päätellä tästä - tai tästäkin.
Muutoin yksituumaisuus jatkuu kun Rossi kirjoittaa mytologioista, ruumiillisuuden hylkäävistä sieluista, ”ihmisenä olemisen arvoituksista”, ”olemisen ajasta ja paikasta riippumattomista haasteista” ja vielä vähän lisää ajan ja paikan ”ylittämisestä.”
Minäkin huomasin Tokarczukin kiinnostuksen henkisyyteen, joka ei ole fyysisesti sidoksissa oikein mihinkään. Tosin minulle ei siitä juolahtanut mieleen ”hurmaavan kerronnan lumous”, kuten silloin Hesarin kriitikolle, Jukka Koskelaiselle. Eikä ”hilpeä ja melankolinen syväluotaus”, kuten Hesarissa nyt Rossille. Minulle tuli mieleen fläppitaulu.
Kirjassa Alku ja muut ajatVaeltajista en nyt yritä sanoa mitään - kiusallisinta oli korukielen tuttuus ja mielikuvien konservatiivisuus, kirjoitin Turun Sanomissa:

[Tokarczuk] ei ole kirjailijanakaan osannut luopua entisestä psykologin ammatistaan ja henkisen valmentajan konsulttikielestä. Niinpä Alku ja muut ajat alkaa nelikentällä, jonka työyhteisökouluttaja voisi kätevästi piirtää tiimipalaverissa fläppitaululle.
                      Alku-nimisen kylän pohjoinen raja herättää matkanteon levottomuutta, Tokarczuk kirjoittaa, eteläinen raja synnyttää himoa, lännessä uhkaa ylpeys ja idässä viisastelunhalusta johtuva typeryys. Kaikkia rajoja myös valvoo oma arkkienkelinsä, jotka eivät näe meille tutun maailman fyysisiä muotoja, vaan ”niiden merkityksen ja sielun”.
                      Kaksi maailmansotaa ja Puolan kommunismin ajan kattava romaani muistaa muutoinkin korostaa erilaisista elämäntaito-oppaista tuttua näkemystä, jonka mukaan kaikki ”ulkoinen” tieto on jotenkin alempiarvoista. Parempaa on ”sisäinen” tuntemus, joka voi syntyä kenessä tahansa ilman oppimisen ja ymmärtämisen vaatimaa vaivannäköä.
                      Sanoma on houkutteleva, ja käy siksi varmasti kaupaksi, samoin kuin psykologi Tokarczukin vanhaan myyntiartikkeliinsa lisäämä uusi, kaunokirjallisempi mystiikka. Konsulttikieleen lähtemättömästi kuuluvien elämän ”prosessien” lisäksi Tokarczuk puhuu romaanissaan myös salaperäisemmistä elämän ”voimista”, jotka läpäisevät kaiken, ja jotka voi näyn kaltaisesti nähdä, mutta joita ei voi sanoin nimetä.
                      Asiaproosaksi tarkoitetuissa elämäntaito-oppaissa tällaiset voimat tarkoittavat mitä tahansa humpuukia, joka kirjoittajan mukaan vapauttaa lukijan arjen ulkoisista, alistavista auktoriteeteista, mikäli tämä vain sokeasti alistuu kirjoittajan auktoriteetille. Kaunokirjallisuudeksi tarkoitetussa romaanissa niiden funktio on periaatteessa toinen, puhtaasti viihteellinen, mutta humpuukin määrä pysyy vakiona.

Pitkälti yhtä mieltä tästä on kriitikko Rossin lisäksi myös Tokarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen. Mutta taas sillä erotuksella, että he näyttävät pitävän tällaisia asioita tekijän ansioina, eivät nykykirjallisuuden taakkana.
                      Blogissaan Minun Puolani Kärkkäinen täsmentää asiantuntevasti, miten ”Tokarczuk lukeutuu siihen laajaan puolalaisten kirjailijoiden joukkoon, joita kiinnostavat metafyysiset kysymykset olemassaolosta ja maailmasta. Keskeisessä asemassa hänen kirjoissaan ovat myytit. Niiden käsittelytavassa näkyy Tokarczukin psykologin koulutus ja varsinkin kiinnostus C.G. Jungin ajatteluun.”
                      Filosofisen lisäksi Kärkkäinen paljastaa Tokarczukin teemoiksi myyttisen, syklisen ja ikuisen:

Tokarczukin omin sanoin [Alku ja muut ajat] kuvaa ihmisen ikuista pyrkimystä astua ulos siitä osasta, mikä hänelle on annettu, ja etsiä ikuista järjestystä katoavaisesta maailmasta [--] Aika ei kulje arkisten, järjellisten sääntöjen mukaisesti. Ihmisten, ajan ja luonnon suhteet esitetään arkkityyppisen ykseyden valossa, jossa unelmat, unet, uskonnolliset symbolit ja satuhahmot, realismi ja maagisuus sekoittuvat toisiinsa. Alku on arkkityyppinen maailma, jossa esiintyvät kaikki mahdolliset ilot ja surut, joita ihminen voi kokea. [--] Kirja onkin luettu paitsi myyttinä, myös filosofisena romaanina ajan tuhoavasta voimasta. Kuten kirjan nimi viittaa, Alku kuuluu samanaikaisesti myyttiin että historiaan. Koska näin täydellinen olemassaolo ei ole mahdollista, Alun mikrokosmos, joka aluksi on aina universaali järjestys, alkaa hajota: ihmiset kuolevat, maailma hajoaa.

Helsingin Sanomien vanhassa haastattelussa kirjailija kertoi isovanhempiensa maalaistalosta, jossa kaupunkilaisilta kadonnut ”herkkyys” palautui, ja samalla täsmensi Kärkkäisen symbolistisen panteistiseksi:
”Täällä olin lähes yksin, luonto kietoi huomaansa, eläimet ääntelehtivät. Talon edessä istuksiessa koin äkkiä vahvasti, että maailmassa kaikki on elävää ja että me jokainen olemme valtavan elollisen kaikkeuden erilaisia ilmentymiä. Ei voi erotella sitä, mikä on ihmismäistä ja mikä eläimellistä, ja sienirihmastollakin on tietoisuus.”
Kaikki tämä kuulostaisi nololta, jos samalla ei puhuttaisi kaunokirjallisuudesta, vaikkapa nyt ”realismin ja maagisuuden sekoittumisesta toisiinsa”, joten onko taide ennen kaikkea nolojen tunteiden veruke?
Ei. Ei kai?
Alku ja muut ajat ylittää nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu ihan tavalliseksi typeryyden palvonnaksi, ja minun ja Rossin välinen kriittinen harmonia osoittaa, että aika pian se varmaan käy Vaeltajiltakin.
Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: August Ahlqvist



Ahlqvist, August (1826 – 1889), kirjailijanimenä A. Oksanen

Runoilija, kielitieteilijä, fennougristiikan perustaja ja suomalaisen murskakritiikin isä. Luonnehti Aleksis Kiven Seitsemää veljestä kansalliseksi häpeäpilkuksi: ”Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot.”
                      Edes näytelmäkirjailijaksi Kivi ei kelvannut, kuten Suomettaren julkaisema arvio Kullervosta (1865) osoittaa:
                     
”Runoudessa niinkuin muissakin taiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken runollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä. H:ra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia isommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan, jonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin onnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityitä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä peittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.”

Kiven myöhempi yritelmä, Luukkaan evankeliumiin perustuva Lea (1869), kaatui kriitikon mukaan jo lähtökohtiinsa, vaikka muutoin teos sai aikalaisten suosion:
                      ”Kuinka tietämätön hän oikeastaan oli draamallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine  hänen paraassa draamassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei olisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.”
Vähäpätöisiksi kokemiensa aiheiden lisäksi Ahlqvistia vaivasi Kiven kieli, joka varsinkin runoissa kuului oppineen tohtorin ja yliopiston dosentin korviin koulimattomana ja murteellisena:
                      ”Lukiessa hänen teoksiansa luulisi, ett' ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kieli-oppia eikä sääntöjä, vaan että Uusimaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirjakieleksi. Jos [Kivi] mielii kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän uudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!”
Vielä vuonna 1874, Kiven maattua jo haudassa, Ahlqvist-Oksanen julkaisi kokoelmassaan Säkeniä II pilkkarunon Kivestä nimellä ”Eräs runoilija haudastaan”:

Runoilijaks’ ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Myös Kivi kirjoitti kriitikostaan kielteisesti, joskaan ei yhtä ivallisesti: ”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa, ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoinsa.”

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Viimeksi kuultuna: Sky & Country


Fly: Sky & Country. ECM 2009.


Jokaista saksofonitrion tekemää jazzlevyä pitää aina verrata Sonny Rollinsiin, mutta jotenkin vaikea on kuvitella Mark Turnerin honteloa olemusta puhaltamassa sillan alla vastatuuleen, jotta ansatsi kehittyisi.
                      Basisti Larry Grenadierin ja rumpali Jeff Ballardin täydentämää Fly-kollektiivia vaivaa muutenkin pikkusievä hienostuneisuus. Eritoten siitä puuttuu levyn nimen lupaama avaruus ja bukolinen romantiikka: ”Sky & Country”, taivas ja maalaismaisema.
                      Korviinpistävintä on levy-yhtiö ECM:n insinööritekninen saundi, jossa luonnolliselta dynamiikaltaan kovin erilaiset instrumentit saavuttavat lähes täydellisen äänellisen tasapainon. No, demokraattistahan se tietysti on, kun kukaan ei edes tunnustaudu trion johtajaksi. Mutta samalla kovin ilmastokontrolloitua huoneihmisen nykytaidetta, jonka ornamenteilla ei kenenkään nokkaunia häiritä.
Veikkaan, ettei kukaan koskaan laita tätä levyä lautaselle jakaakseen omat ilonsa tai murheensa Turnerin ja kumppanien kanssa, mutta toiset muusikot kyllä analysoivat tähtikolmikon työskentelyä kynä ja paperi kädessä.
                      Divariin? Takaisin hyllyyn? Divariin, tätä kun ei kelpaa kuunnella tiskatessa eikä maailmantuskassa.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Erityisyyden ylijäämä


Jotakin lehtikritiikkiä koskevaa kurssimateriaalia varten luin Mika Waltarin kirjoittaman opaskirjan, eiköhän se ollut nimetään ”Aiotko kirjailijaksi”? Ajattelin, että mitä siitä sai vaikkapa Kalle Päätalo.
                      En tiedä, mutta minulle jäi mieleen tämä kirjailijan ohje: älä koskaan käytä proosatekstissä allitteraatiota. Se tarkoittaa alkusoinnutusta.
                      Turkka Hautalan Kansalliskirjassa (2012) on heti ensimmäisellä sivulla punaposkisia perheenäitejä pullapelteineen ja ”värit” luonnollisesti ”vellovat”. Seuraavalla sivulla kirmataan kotiin.
                      Oliko Waltarin ohjeen taustalla keinotekoisesti lyyrisen vaikutelman välttely toisessa lajityypissä? Vai pelkäsikö hän, että alkusoinnutteleva prosaisti seuraa sanoissaan aina ilmeisintä ja kuluneinta polkua? Tai ehkä hän tarkoitti, että alkusoinnut ovat kovin vanhanaikainen tehokeino. Siinä tapauksessa Hautala on tietysti valinnut aivan oikein, kuten myös tässä lauseessa, jossa kerrotaan hyppyrimäkien merkityksestä nuorison elämäntavalla:
                      ”Harvassa ovat ne mäkikaupunkien vesojen kädet jotka eivät kerran ainakin ole tornissa levottomina vaeltaneet.”
                      Kuka Hautalan sukupolvessa sanoo lapsia ”vesoiksi”? Tai käyttää tällä tavoin käännettyjä sanajärjestyksiä muutenkin kuin Koskenniemen tai Sillanpään tyyliparodiana?
                      Mieleen tulee Tuomas Kyrö, joka Uutisvuodon jäljitelmässä alkoi monologisoida jotain pokasahan tai muun muinaisesineen käytöstä metsätöissä, ja joutui rangaistukseksi näyttämään ohjelman juontajalle kämmenpohjat. Tietokoneen näppäimistöllä ne olivat pysyneet pehmeinä.
                      Tai tulee ylipäänsä mieleen Tuomas Kyrö. Kesäkuussa Turun Akateemisen myydyin kaunokirjallinen teos oli Mielensäpahoittaja, toiseksi myydyin oli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.
Tätä taustaa vasten Hautalan lyhyet anekdootit aina menneisyyteen katsovasta suomalaisesta elämäntavasta tuntuvat miellyttävältä luettavalta mutta vaikuttavat työpaikkahakemukselta. Jospa Kyröltä on jäänyt yli kolumnipaikka lehdessä tai vierailu tv-ohjelmassa?
                      Tartun helposti kirjoihin, joiden takakannen ensimmäinen lause alkaa: ”Lapsuuden kesinä…” Se ei ole nostalgiaa, jossa muistellaan menneitä. Se on eskapismia, jolla muistot yritetään korvata kirjallisuudella. Helposti luen myös kannesta kanteen kirjallisuutta, joka isollakaan kirjasimella ei yllä kuin sataan sivuun.
                      Vähäisempää kiinnostusta minussa herättävät väliotsikot ”Hävityn arvokisafinaalin jälkeen” (eiköhän anneta tämän jo olla), ”Heinä odotti tekijäänsä” (kun on näitä allergioitakin) tai ”Tikkaat navetan vintille” (näin ne jo margariinimainoksessa). Jutut lukiessa sentään selviää, onko kyse ironiasta. Ei ole:
                      ”Muistoissani kävelen yhä uudelleen pihan poikki heinävarastolle. Nousen tikkaat navetan vintille. Istahdan paalille koska siihen on istahdettava. Ikkunat ovat lian peitossa mutta tiedän kyllä mitä siellä. Maisema jota ei voi unohtaa, lämpöiset, ylivoimaiset ihmiset joita ei enää synny.”
                      Kansallismielisiä tai ainakin –henkisiä kertomataiteen muotoja tutkineen Jacqueline S. Stoecklerin mukaan taiteen teosten ympärille muotoutunut kansallinen identiteetti nojaa oman identiteetin epäkriittiseen hyväksymiseen kansallisena ilmiönä:
                      ”Samalla kun sisäiset eroavuudet tukahdutetaan kulttuurisen egon nimissä, tämä ego sojottaa ikään kuin palvottuna toteemipaaluna. Sen voivat ymmärtää vain kanssakansalaiset, joilla on muiden ulottumattomissa olevia ’oikeuksia’”.
                      Taiteilijoiden viljelemät kansalaisuuden ja kansanomaisuuden tunnusmerkit ovat sitä paitsi ”helposti vaihdettavissa muiden samantyyppisten vaikutelmien kanssa huolimatta niiden maantieteellisestä sijainnista”.
                      Länsimaiseen kulttuuriin tottuneelle yleisölle kodin kuva, kotimaa, on eräänlainen yleispätevä sosiaalinen hieroglyfi, Stoeckler jatkaa. Se ei jakaudu kansainvälisiä yleisöjä imarteleviin väärennöksiin ja toisaalta autenttisiin mielikuviin. Kyse on kansallisuuden fetisoidusta kulttuurimaisemasta ja helppotajuisista käyttökielistä, jotka ”juuri erityisyyden ylijääminä saavat yleisen luonteen”.
                      Hautala on kirjoittanut 50 tarinaa, ”joita ei toisaalle osaa kuvitella”, väittää kustantajan takakansi. Aivan helposti voi.
.


tiistai 10. heinäkuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: ”Innoitus”



Innoitus

Helene Schjerfbeckin syntymästä tulee tänään kuluneeksi tasan 150 vuotta

Kriitikko on tunteeton, väsynyt ja kaiken kokenut asiantuntija, taiteilija on tunteva, innostunut ja uutta luova tekijä, päätteli myös kuvataitelija Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) lukuisissa kirjeissä ystävälleen, kriitikko ja kuvataiteilija Einar Reuterille.
                      ”Pelkkää metodien pohdintaa, tunteesta ei yhtään mitään. Sitä hän ei ota lukuun. Ja hän on väsynyt katsomaan tauluja. Sellainen sitten päästetään irti halventamaan taiteilijoita. Taiteilija on tunteen työläinen” (25.11.1924).
                      ”Kuinka paljon työn voimaa ja uskoa ovatkaan kriitikot vieneet – ja näyttäväthän he eteviltä yleisön silmissä, vaikka eivät itse tee mitään eikä heillä ole rakkautta sitä kohtaan mistä he puhuvat” (7.12.1924).