Arkaainen ja sinnikäs Freud

Kas vain, muuttokuormasta ei tarvitse poistaa tarpeettomina Sigmund Freudin teoksia, sillä niitä on kirjahyllyssä vain yksi: Uni ja isänmurha (Love Kirjat 1995) sisältää psykoanalyytikon taidetutkielmia, kummalliset väärinkäsitykset mukaan lukien, joten siitä ei raaski luopua.

Kirjan välissä on kaksi lehtileikettä, molemmat vuodelta 2006, jolloin Freudin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta.

                      Oulussa ilmestyvän Kalevan mukaan psykoanalyysin perustajan suurin anti oli siinä, että hän pyrki perustamaan ihmisen tunteineen, tahtoineen ja toiveineen luonnontieteisiin, erityisesti hermoston toimintaan, jossa nykyinen aivotutkimus on edennyt suurin harppauksin.

Pääkaupungin paikallislehti Helsingin Sanomat puolestaan arvioi, että Freudin teorian sepitteelliset käsitteet ja vilpilliset potilaskertomukset jarruttivat vuosikymmenien ajan ihmismielen biologisen tutkimuksen kehitystä.

                      Myös muualla maailmassa mielipiteet erosivat juuri näin jyrkästi toisistaan. Harmaata aluetta ei ole.

Toinen Freud-keskustelua leimaava piirre on se, että sekä Freudin vannoutuneimmat viholliset (Fredrick Crews) että kaunopuheisimmat puolustajat (Harold Bloom) ovat yleensä kirjallisuustieteen professoreita tai muita humanisteja. Luonnontieteissä, joissa merkittävä tieto uusiutuu puolivuosittain, ei riitä yhtä paljon intohimoa vuosisadan ikäisille ajatuksille.

Ongelman psykoanalyysin luonnontieteellisestä statuksesta iskosti keskusteluun Freud itse, joka oli kiistatta etevä neurologi.

Freudiin myönteisesti suhtautuva tutkimus on jopa arvellut, että psykoanalyyttinen teoria ennakoi neurologian myöhempiä löydöksiä, vaikka käytännössä Freud vain osasi soveltaa ajanmukaista tietoa. Tämän seurauksena Freudin kunnia luonnontieteilijänä ei suinkaan ole palautunut. Häntä on päinvastoin syytetty lähteiden salailuista, jotta hänen ajattelunsa näyttäisi omaperäisemmältä.

                      Freudin puolustukseksi pitää silti sanoa, että tieteen rahoitus on aina ollut hataraa ja vastaavasti sen tekijöiden itsetunto vankka, mistä seuraa automaattisesti oman etevyyden liioittelua ja muilta saadun avun vähättelyä. Tässä Freud ei muodostanut aikansa poikkeusta vaan normin.

Itse asiassa jos tietokilpailussa kysytään, ”mikä on superego”, vastaus voi olla joko a) ”isä-hahmoa ja kulttuurisia normeja symboloiva psyyken osa”, tai b) ”Louis Pasteur”.

Ensimmäisen lentävän lauseen, jossa psykoanalyysi leimattiin mielikuvituksen tuotteeksi, ehti kenties muotoilla Karl Kraus - Freudin kotikaupungin Wienin tunnetuin satiirikko ja analyyttisen filosofian taustavaikuttaja.

                      Krausin mukaan kaikki psykoanalyysissa oli valhetta, paitsi sen uskomattomat osat. Vielä haavoittavampi oli pisto, jonka mukaan psykoanalyysi oli itse se sairaus jonka se teeskenteli parantavansa, Harold Bloom arvioi saman merkkipäivän Wall Street Journalissa.

Bloomin oma näkemys Freudin työn merkityksestä on oikeastaan aika samanlainen kuin Krausin, mutta uskonnollisten myyttien ja kirjallisuuden psykologisten syvärakenteiden tutkijana hän antaa sille positiivisen kierteen.

Freud ei maistu lukijoille, jotka odottavat ihmismielen kartoituksen johtavan johonkin yksinkertaiseen, kirkkaaseen ja pelkistettyyn, ja niinpä Bloom päättelee filosofi Wittgensteinin inhonneen Freudia aivan samasta syystä kuin tämä inhosi Shakespearea.

Montaignen taide kertoa itsestään muistuttaa Freudin taitoa kertoa itseydestä, Bloom jatkaa.

Molemmat tarkoittivat ne totuudeksi, mutta onko se? Bloomin vastaus kysymykseen on ”kyllä ja ei”. Se ei tietenkään tyydyttäisi Wittgensteinia, jonka varhaisfilosofia nimenomaan pyrki havaintotermien epäproblemaattiseen merkitykseen ja kaiken empiirisen tiedon semanttiseen varmuuteen.

                      Freudissa Bloomia kiinnostaa eniten sekulaari moralisti. Toisin kuin Freud itse, joka usein näki taiteen potilaskertomuksena, Bloom näkee Freudin taiteilijana, joka ammensi samasta lähteestä kuin muut ihmismielen pimeämmän puolen tuntijat.

Tänään Freud vaikuttaa ”arkaaiselta ja sinnikkäältä”, Bloom kirjoittaa, ja kummastelee äskettäin edesmenneen biologian nobelisti Francis Crickin vitsiksi tarkoitettua luonnehdintaa Sigmund Freudista: ”Wieniläinen lääkäri, jolla oli erinomainen proosatyyli.”

Bloomista on luonnollisesti tyrmistyttävää, jos joku on valmis pitämään myös Proustia, Joycea tai Beckettiä henkilöinä, jotka ”vain” kirjoittivat hyvin.

Jälkisanat: Suomisen Olli syrjäytyy

"Ruotsalaisen familjen Björkin tarjoaman esikuvan mukaan Suomisen perhe asettaa keskiluokkaisen mittapuun suomalaisuudelle. Vanhempien, Väinön ja Ainon (Elsa Turakainen), lisäksi perheeseen kuuluu kolme lasta, Elina (Sirkka Sipilä), Olli (Lasse Pöysti) ja Pipsa (Maire Suvanto) sekä tietysti kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski). Varatuomari-Väinön perhe elää sekä kaupungissa Helsingissä että maalla Kesärannassa. Ilmeisestä keskiluokkaisuudesta huolimatta Suomisen perhe elää niukkuudessa - mikä sekin on suomalaisuuden kuva. Kaikki suomalaiset elävät nöyrästi. Jos amerikkalaisessa elokuvassa perhe kerääntyy pöydän ääreen kiitospäivänä, Suomisen perhe alkaa torstaina, kun väki kokoontuu hernekeitolle ja ohukaisille. Itse asiassa ensimmäisen Suomisen perhe -elokuvan draama rakentuu sille, miten Väinö Suominen lähtee harhapoluille ja, välirauhan ajan Suomessa, ryhtyy ostamaan osakkeita nopean rikastumisen toivossa. Väinön vanha ystävä Sam Nelson (Joel Rinne) saapuu Ameriikoista yhdessä puolisonsa Telman (Emmi Jurkka) kanssa, ja tuota pikaa osakkeet vaihtavat omistajaa. Väinön harharetki osoittautuu kuitenkin tilapäiseksi, ja lopussa perhe palaa jälleen aitojen arvojen, ja hernekeiton, äärelle."

-- Hannu Salmi, kulttuurihistorian professori (Turun yliopisto)

Valittaako Helsingin Sanomat taas tänään, että yleisö antaa jostakin asiasta väärää palautetta? Vai yrittääkö toimittaja Miska Rantasen otsikko ja ingressi vain tiivistää sen arvostelun, jota presidentti Niinistön kokoaman työryhmän raportti Ihan tavallisia asioita on herättänyt sosiaalisessa mediassa ja siinä toisessa mediassa:

                      ”Ihan väärin keskusteltu. Sauli Niinistön työryhmä halusi ehkäistä syrjäytymistä. Sosiaalinen media nousi takajaloilleen. Sammutettiinko palo väärin?”

                      Jos yrittää, tiivistelmä kompastuu sekin heti virheeseen. Syrjäytymistä ehkäisevästä työryhmästä näyttää olleen puhetta kaikkialla, myös tässä blogissa, paitsi työryhmässä, jonka raportissa sanaa ”syrjäytyminen” ei mainita kertaakaan.

                      Se voikin olla viisasta, sillä termin määrittely on vaikeaa.

Tilastokeskuksen sivustolla Pienituloisuuden, köyhyyden ja syrjäytymisen mittareista todetaan, että syrjäytyminen ja sosiaalinen syrjäyttäminen johtavat yhteiskunnalliseen huono-osaisuuteen. Tyypillisesti huono-osaisuus koskee koulutusta, työmarkkina-asemaa, elintasoa, terveyttä, sosiaalisia suhteita ja elinympäristöä.

                      Edelleen sivustolla todetaan, ettei syrjäytymiselle ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan yksilön, kotitalouden tai jonkin ihmisryhmän joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista on huonot mahdollisuudet vapautua.

Sosiaalisesti ongelmallisilla olosuhteilla voidaan niin muodoin viitata vaikkapa yhteiskunnan tai kanssaihmisen taholta koettuun arvostuksen puutteeseen, jopa halveksuntaan. Sosiaalisella syrjäyttämisellä tarkoitetaan yksilöiden ja ihmisryhmien sosiaalis-taloudellista ulossulkemista siten, sivusto jatkaa, että he eivät kykene osallistumaan täysipainoisesti yhteiskunnassa kulloinkin tavanomaisina pidettyihin toimintoihin.

Syrjäytymisen ja syrjäyttämisen syinä pidetään opiskelumahdollisuuksien puutetta, pitkäaikaistyöttömyyttä, tuloeroja, terveysongelmia, päihteiden käyttöä ja etnistä syrjintää. Herkkiä syrjäytymiselle kansalaiset ovat koulun päättyessä, mutta myös silloin kun työsuhde tai parisuhde katkeaa.

Päihteet ja rikollisuus mainitaan usein syrjäytymisen yhteydessä, mutta toimittaja Rantasen tarkoittamista poliittisista intohimoista voi sitten riippua, mainitaanko ne syinä vai seurauksina.

Olennaista tilastokeskuksen EU-mittaisille kartoituksille on kuitenkin kansalaisten taloudellinen tilanne - köyhyys ja suhteellinen köyhyys, joka näyttää yhä useammin olevan periytyvää. Myöskään kansalaisten kokemuksia yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta ei pidä unohtaa, vaikka kokemusten tilastointi kyselytutkimusten perusteella on tietysti eri asia numerofaktan tilastointi. Tilastokeskuksen kvantifiointien rinnalle suosittelen kuitenkin Nuorisoasiankeskuksen kvalitatiivisia julkaisuja. Varsinkin Nuorisobarometrit vuosilta 2006 ja 2007 sivuavat nyt käsillä olevaa asiaa.

Tai sitten eivät, sillä eihän Niinistön syrjäytymistyöryhmä ollutkaan syrjäytymistyöryhmä. Omasta mielestään.

EU:ssa on laadittu tavoiteohjelma köyhyys- tai syrjäytymisriskin vähentämisestä vuoteen 2020 mennessä 25 prosentilla vuoden 2008 tasosta, Tilastokeskus kertoo:

”Tämän tavoitteen toteutumisen seuraamiseksi on lanseerattu mittaustapa, joka ottaa huomioon paitsi pienituloisuuden (pienituloisuuden rajana 60 % mediaanista), myös muunlaisia elintasovajeita kuvaavan ns. aineellisen puutteen (material deprivation) ja kotitalouksien heikkoa kiinnittymistä työmarkkinoille kuvaavan vajaatyöllisyyden (very low work intensity). Näiden kolmen kriteerin perusteella määritellään köyhyys- tai syrjäytymisuhan alaisen väestön määrä (population at risk of poverty or exclusion) taso kunakin vuonna.”

Mittaustavan mukaan aineellista puutetta kokee Suomessa noin 150 000 henkilöä. Heistä suurin osa on myös pienituloisuusrajan alapuolella:

”Puutteita aineellisessa elintasossa mitattiin seuraavasti. Jos kotitaloudella on puutetta vähintään neljässä alla luetelluista asioista, se on aineellisessa puutteessa: Ei ole varaa 1) puhelimeen, 2) pesukoneeseen, 3) autoon, 4) väritelevisioon, 5) viikon lomaan kodin ulkopuolella, 6) päivittäiseen proteiinipitoiseen ateriaan, 7) pitää kotia lämpimänä, 8) tai ei selviä yllättävistä isohkoista laskuista ilman apua, 9) tai on ollut osamaksujen, lainojen, vuokran tai asumiskustannusten (ml. asuntolainan korot ja lyhennykset) maksuhäiriöitä. [--] Pienituloisia ovat ne henkilöt, joiden kotitalouden tulot ovat pienemmät kuin 60 prosenttia maan mediaanitulosta. Suomessa raja oli vuonna 2008 noin 1000 euroa kuukaudessa laskettuna kotitalouden kulutusyksikköä kohti.”

EU-ohjelman lähtökohtien ja tavoitteiden kuvaamista voisi jatkaa, mutta ne löytyvät Tilastokeskuksen sivuilta. Tämä kuitenkin antanee riittävän vertailukohdan sille, mikä kansalaisten taloudellisessa hyvinvoinnissa on olennaista syrjäytymisriskiä ehkäisevälle työlle, ja miten toisaalta talous näkyy Niinistön työryhmän raportissa.

Raportissa raha mainitaan kahdesti. Raportin mukaan aikuisten tulisi antaa rahaa enemmän vapaaehtoisjärjestöille, koska ne tarvitsevat sitä, muta vähemmän lapsille, koska tuhlaus ei kasvata vastuuseen. EU-strategiassa fokus on työttömyydessä, raportissa pikemminkin työssä. Raportin mukaan lapset kannattaa tutustuttaa aikuisen työhön jo varhain, mutta työn takia lapsen aikaa ei saisi laiminlyödä.

Pelkästään tämän nojalla raportin neuvot voivat olla ”hol­hoa­vi­a” ja ”a­len­tu­vas­ti suh­tau­tu­vi­a”, kuten toimittaja Rantala siteeraa ivallista palautetta. Tai ne voivat olla ”yk­sin­ker­tai­ses­ti oi­keis­to­lai­si­a” sen yksinkertaisen johtopäätöksen nojalla, etteivät ne oikein puhuttele niitä ihmisiä, joiden oikeistopuolueet eivät edes oleta äänestävän itseään.

                      Toinen oikeistolainen piirre voisi liittyä sosiaalitutkimuksen käsitteisiin. Sosiaalitutkimuksessa mahdollisuudet saada arvostusta, muodostaa tukiverkostoja, päästä koulutukseen tai ylipäänsä ansaita elantoa ovat itsessään muuttujia ja monien ulkoisten tekijöiden armoilla, kun taas raportin ohjeiden mukainen toimeen ryhtyminen näyttää olevan jokaisessa yksittäisessä tilanteessa muista olosuhteista riippumatonta yksilön voluntarismia.

                      Kolmas oikeistolainen piirre voisi olla kehotus etsiä omat juuret omasta suvusta. Ajatus on hyvä, jos suvussa on korkeasti koulutettuja, sillä koulutus alkaa taas nyky-Suomessa olla periytyvä ominaisuus. Jos sen sijaan suvussa on työttömyyttä ja alkoholismia, juuriaan kannattaa etsiä vähän laajemmalta yhteiskunnasta.

Neljännen mahdollisesti oikeistolaisen piirteen nostaa esiin toimittaja Rantanen, tosin tahattomasti.

”Nii­nis­tön vih­ko­nen on saa­nut pyyh­kei­tä sii­tä, et­tei se ota kan­taa ra­ken­tei­siin eli se ei ker­ro po­lii­ti­koil­le, mi­tä pi­täi­si teh­dä syr­jäy­ty­mi­sen es­tä­mi­sek­si”, Rantanen kirjoittaa:

”Ta­lou­del­lis­ta vai­kut­ta­mis­ta opas si­vuaa vain muu­ta­mas­sa neu­vos­sa, ku­ten esi­mer­kik­si ra­han lah­joit­ta­mi­ses­sa va­paaeh­tois­jär­jes­töl­le. Krii­ti­kot ovat näh­neet taus­tal­la oi­keis­to­lai­suu­den pei­kon, jol­la ha­lu­taan hoi­taa yh­teis­kun­nan ki­pu­pis­teet mah­dol­li­sim­man hal­val­la. Nii­nis­tön työ­ryh­män ar­ki­neu­vo­jen il­mai­suu­den ei pi­täi­si kui­ten­kaan tul­la ke­nel­le­kään yl­lä­tyk­se­nä. Vaik­ka nuor­ten syr­jäy­ty­mi­sen eh­käi­se­mi­nen oli yk­si Nii­nis­tön vaa­li­lu­pauk­sis­ta, hän pai­not­ti useaan ker­taan, et­tei hän aio as­tua asias­sa po­lii­tik­ko­jen ton­til­le. Pre­si­den­tin val­ta ei ulo­tu si­sä­po­li­tiik­kaan.”

                      Rantaselle presidentin epäpoliittinen rooli on veräjä, joka päästää Niinistön pois hänen työryhmänsä poliittisen arvostelun kentältä. Rantasen kollegasta, joka on aiemmin arvioinut kokoomuksen julkista esiintymistä, se ehkä olisi kokoomuslaista politiikkaa tyypillisimmillään.

Hallitus ei niinkään hallitse kuin lähinnä hallinnoi, kirjoitti Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Marko Junkkari (”Suomi siirtyy porvarivaltaan”, HS 26.2.2012), kun Niinistö astui valtaan pääministeri Jyrki Kataisen rinnalle:

”Tähän hallinnointikykyyn tiivistyy eräällä tavalla kokoomuksen menestys. Puheenjohtaja Katainen perustelee harvoin päätöksiään ideologisesti. Hän ei julista, mikä on oikein ja väärin, vaan korostaa sen sijaan vastuunkantoa sekä päätösten järkevyyttä ja välttämättömyyttä.”

Tai ihan tavallisia asioita, jotka eivät ole politiikkaa vaikka (Rantasen mukaan) niiden arvosteleminen olisikin. Junkkarin artikkeli jatkuu historiantutkija Mikko Majanderin mielipiteellä, jonka mukaan ilmiö ei ole uusi:

”Se yhdistyy ajatukseen, että porvarillisuus ei ole politiikkaa. Porvarillisuus on pikemminkin yhteiskunnan olemassa oleva valtarakenne. Olotila, johon ei tarvitse hakea ideologista perustelua.”

No, Majander tietysti työskentelee Kalevi Sorsa –säätiössä, joten Rantanen voi kuitata hänet politikoivaksi henkilöksi, vaikkapa keskustelusta puuttuneeksi vanhemmaksi vasemmistolaiseksi. Mutta kysymys silti kuuluu:

                      Jos Niinistön työryhmän arvostelusta närkästyneet tahot, muiden muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja radiopsykologi-poliitikko Pekka Sauri, ovat lukeneet raportin tuntematta myötähäpeää sen tekijöitä kohtaan, ovatko he lukeneet sen tuntematta itsensä edes hieman petetyksi? Eikö meille luvattu ”syrjäytymistä ehkäisevää” työtä, vaikka työryhmä puhuu ”arjen helpottamisesta”?

                      Näin varovaisella ilmaisulla raportti ei pyri edes EU:n tavoiteohjelman rinnalle, saati sitten sen tilalle, kuten Matti Apusen ideologisesta paatoksesta olisi voinut päätellä. Lähinnä se jää ”setämäisesti lässyttäväksi” (Rantanen) kuvitelmaksi maailmasta, jossa EU:n ohjelmia ei lainkaan tarvita.

                      Jos te ette ole raporttia lukeneet, tässä vielä sen tyhjentävä tiivistelmä. Alussa työryhmän havaitsema ilmiö, sulkeissa nimetty ratkaisu:

Vapaaehtoistyö (tarvitsee vapaaehtoisia), oma päätösvalta täysi-ikäisenä (anna yrittää ja erehtyä), manipuloidut mainoskuvat (noudata median ikärajoja), koti (noudata kotiintuloaikoja), hanskat (ei heitetä tiskiin kun riitoja syntyy), alkoholi (älä tarjoa lapselle, hae apua omaan ongelmaasi), kuuntelu (tärkeää varsinkin pulmatilanteissa), oma esimerkki (mieluummin positiivinen), työ (sitä voi toisinaan vähentää yhdessäolon hyväksi), pulla (hyvää), unelma (mieluummin lapsen oma kuin aikuisen), murrosikä (kärsivällisyyttä), peruskoulu (käytävä tunnollisesti), tavat (mielellään hyvät), raha (pienempi viikkoraha on kasvattavampi), juurettomuuden tunne (yhteisön muodostaa oma perhe ja suku), siisteys (tylsää mutta tärkeää), työ (kiinnostaa lapsia), turvallisuus (rakentuu lähiympäristön varaan), ystävät (hyviä tai pahoja), puheet (siivoja), häiriköinti (huomiontavoittelua), nukkuminen (noudata nukkumaanmenoaikoja), apu lapselle (aikuisen ja viranomaisen tehtävä), myötäeläminen (”hali, pusi, silitys, rapsutus”), seksi (oikeat asiat oikeaan aikaan), turhautuminen ja lohduttomuus (lisää liikuntaa), apu aikuiselle (anna ja pyydä), pelikone ja televisio (hyviä ja huonoja puolia), harrastukset (harrastuspohjalta), vatsakipu ja unettomuus lapsella (vähemmän suorituspaineita), kirjallisuus (vain hyviä puolia), lyöminen (ehdottomasti ei), vatsakipu ja unettomuus aikuisella (pakko jaksaa), työ (lasten lisäksi kiinnostaa myös nuoria), vapaaehtoistyö (tarvitsee rahaa).

Otsikoissa tänään, 1/2

”Norjan ampuja kiistää syyllisyytensä”, otsikoi päivän lehti tänään alkavasta oikeudenkäynnistä. Lisäksi ampuja kiistää olevansa mielisairas, vaikka sellaista ensimmäinen mielentilatutkimus oletti.

                      Muistaakseni kukaan ei olettanut samaa syyskuun terrori-iskun jälkeen. Erimielisyyttä oli yksinoman siitä, oliko teko rikos, joka kuuluu rikostutkintaviranomaisille, kuten Oklahoman pommi-isku? Vai oliko se sotilaallinen isku, joka kuulu armeijalle? Lääkärikuntaa ei tuotu mukaan.

                      New Yorkissa 2001 kuoli enemmän ihmisiä kuin Pearl Harborissa 1941, joten taivuin silloin sotilaallisen tulkinnan kannalle. Lisäksi Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden oli jo Yhdysvaltain ulkomaisia sotilastukikohtia pommittaessaan puhunut sanamukaisesti sodanjulistuksesta, ja hänenkin mielipiteensä tuli ottaa jotenkin huomioon.

                      Ratkaisevaa oli kuitenkin oma mielikuvituksen puute.

                      On varmasti kuviteltavissa, että jokin aseellisesti järjestäytynyt taho hyökkää vieraan valtion kimppuun, ja ilmoittaa vihollisikseen kaikki valtion kansalaiset, arvot ja instituutiot, eikä valtio silti reagoi mitenkään paitsi tutkintapyynnöllä. Mutta minä en osaa sitä kuvitella.

                      Eivät tosin rikos-tulkinnan kannattajatkaan osanneet kuvitella kolmatta vaihtoehtoa. Tai siis sodan toista vaihtoehtoa. Sitä, että bin Laden oli mielisairaana syyntakeeton, kuten Norjan ampujan ensimmäinen tutkinta sanoi. Tai että hän oli syyntakeinen, mutta mielenhäiriöinen narsisti, kuten toinen tutkinta totesi.

                      Miksi eivät osanneet, vaikka skitsofreenikoiksi epäillyt Norjan ampuja ja amerikkalainen Unabomber ovat manifestiensa perusteella käyneet pitkälti samaa arvoliberalismin ja kansojen sulatusuunin vastaista taistelua kuin bin Laden? Joskus eri puolilla, mutta toisinaan ikään kuin samallakin.

                      Olen toisaalla kirjoittanut liberaalina esiintyvästä älymystöstä, jolla on vaikeuksia puhua Lähi-idästä ”muslimimaailmaa” tai ”arabimaailmaa” pienempinä yksiköinä. Ero perussuomalaiseen, joka ei osaa puhua maahanmuuttajista ”etnistä ryhmää” pienempinä yksiköinä, ei ole suuri. Tai riittävän suuri.

Pitäisikö minun nyt kirjoittaa siitä miten instituutioista, historiasta ja sosiaalisista rooleista vapaa yksilö on länsimaisen romaanin keksintö (Cervantes) ja psyyken kerrokset länsimaisen sielutieteen keksintö (Freud), ja että ne siksi kuuluvat Norjan ampujalle mutta eivät Al-Qaidan terroristille?

Ja sitten nokkelan aristotelisen dialogin tavoin kumota tämä premissi, ja kirjoittaa siitä miten ne ovat ulkokohtaisia luomuksia, jotka erottavat meidän kulttuurimme toisesta kulttuurista, eivät syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka erottavat meidät ihmisinä toisista ihmisistä?

Ei, en taida. Sen tien päässä olisi henkilökohtainen painajaiseni, jossa lausun Johannes Salmisen äänellä Timo Hännikäisen mielipiteitä.

Aikamme ajattelijoita: Ihmisluonto

Ihminen, itsekäs vai epäitsekäs? Entä appelsiini, pyöreä vai oranssi? Ja muistakaa - molempiin kysymyksiin on vain yksi oikea vastaus!

Helmikuussa pankkiiri Björn Wahlroos (mutinaa) osoitti mitä on taloudellinen vaikutusvalta, ja päätti kokonaiseksi viikoksi mistä Suomi puhuu (kateellista mutinaa).

                      Ensin entinen kansantaloustieteen professori poisti särmät tilastotieteestä ja ilmoitti, ettei korrelaatio voi olla syy-yhteys, vaikka perinteisesti ajateltiin, että joskus voi ollakin. Siksi, Wahlroos jatkoi, kansalaisten kasvaneet terveyserot eivät voi johtua kasvaneesta taloudellisesta eriarvoisuudesta. Oikea selitys on köyhän ihmisluonto, jossa ilmenee piittaamattomuus.

                      ”Ne, jotka joutuvat syrjäytyneiksi, eivät panosta terveytensä hoitamiseen”, Wahlroos tiivisti, ja sitten laajensi:

”Jos me kehitämme yhteiskuntaa jatkuvasti sillä lailla, että syrjäytymiseen johtavat vaihtoehdot ovat helppoja valita, niin me saamme lisää syrjäytyneitä ihmisiä. Tästä syystä meidän täytyy kantaa suurta huolta siitä, että yhteiskunnalliset kannustimet ovat sellaisia, jotka johtavat ihmiset työhön ja aktiiviseen osallistumiseen” (HS 12.2.2012).

Köyhän luonto on siis jotenkin heikko. Saavutettuaan tietyn, sen haluille riittävän mukavuuden asteen – vaikka yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta katsoen kuinka huonon – se luopuu ponnisteluista parantaa tilaansa.

Entä rikkaan luonto? Se on Wahlroosin mukaan vahvempi, vaikka ei välttämättä jalompi, kuten Wahlroos papillisesti sovittelee. Se on sanalla sanoen itsekäs: ”Ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva. Se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa.”

Ja tästähän sitten seurasi luvuton joukko kommentteja, joiden mukaan ihmisen lajinkehitys on perustunut kykyyn kokea altruistisia tuntea ja toimia yhdessä yleiseksi hyväksi, näyttönä etiologia ja evoluutiobiologia.

Viime lauantaina mukaan ehti vielä ympäristötieteiden emeritusprofessori Jouko Tuomisto, joka Vieraskynässä kynäili älykkäiden ihmisten lyhytnäköisestä itsekkyydestä (HS 31.3.2012).

Kalifornian yliopiston tutkimuksen mukaan kalleimpien autojen kuljettajat kiilasivat liikennesääntöjen vastaisesti neljä kertaa useammin kuin halvempien autojen. Toisessa tutkimuksessa osalle koehenkilöistä luotiin kuva, että he tulovertailujen mukaan olisivat osa vauraampaa kansanosaa, sitten kaikille tarjottiin karkkeja. Vaurauden auran saaneet ottivat isomman kourallisen:

”Useiden tutkimusten perusteella näyttää siltä, että epäeettinen käyttäytyminen ei liity suoraan rikkauteen tai hyvään asemaan yhteiskunnassa vaan tunteeseen omasta erinomaisuudesta ja omista etuoikeuksista. Silloin itsekästä käyttäytymistä pidetään hyväksyttävänä ja ahneutta hyveenä eikä paheena.”

                      Jos katsoo lähisukulaista, simpanssia, Tuomisto pohtii, varmaan myös ihmisen geeneissä on taipumus selvittää nokkimisjärjestys ja ilmaista omaa paikkaa yhteisön hierarkiassa. Tästä kuitenkin nouse Tuomiston mieleen kaksi kysymystä.

Miten muutaman kymmenen yksilön ryhmissä vuosituhansia sitten kehittyneet geenit palvelevat tarvetta pitää koossa ja toimintakykyisinä nykyisen kaltaisia yhdyskuntia ja niiden globaalisti verkottuvia riippuvuussuhteita? Ja mitä etiikka sanoo siihen, että menestymisen toivossa me suosimme viime kuukausien otsikoissa näkynyttä, pienen eliitin ahneutta ja itsekkyyttä?

                      Kysymykset ovat varmaan hyviä, sillä niiden taustalla on tutkittua tietoa. Sen sijaan Wahlroosin näkemyksiä eivät näytä tukevan ainakaan ne tunnustetut ajattelijat, jotka pankkiiri nimeää esikuvikseen.

                      Lehtihaastattelussa Wahlroos tunnustautuu Adam Smithin kapitalismimääritelmän mukaiseksi kapitalistiksi, ja luonnehtii ekonomisti Milton Friedmania valopilkuksi muutoin pimeän talousfilosofian aikakaudella.

                      Näiden nimien mainitseminen rinnakkain on jo sinänsä outoa, sillä klassikko Smith nimesi markkinataloudelle ja valtiolle laajat moraaliset velvollisuudet kun taas Friedmanin mukaan niitä ei ole lainkaan. Sitä paitsi Friedmanin ohjailemattoman talouden ihanne on melko kaukana niistä todellisista olosuhteista, joissa tehdyt kaupat ovat mahdollistaneet pankkiirin nykyisen vaurauden, kuten Juhana Vartiainen huomautti televisiossa. Smithin täsmällisempiä ajatuksia omasta edusta, julkisesta hyvästä, tuhlareista, spekulanteista tai vaikkapa valtion velvollisuuksista hyvinvointipalvelujen tuottajana voi vilkaista Paavo Löppösen yleisönosastokirjoituksesta ”Onko Smithin opit ymmärretty väärin” (HS 16.2.2012).

                      Wahlroos kehottaa myös tutustumaan Yhdysvaltain ensimmäisen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin ajatuksiin.

”Menkää lukemaan Hamiltonin perusteluja Yhdysvaltain perustuslaille. Hän kirjoittaa suunnilleen näin: vapaan ja menestyksellisen yhteiskunnan keskeinen ominaisuus on se, että se hyväksyy ihmisen voitontavoittelun ja se pystyy antamaan sille haarniskan, joka merkitsee, että hänen omanvoitontavoittelunsa muodostuu kaikkien hyväksi.”

                      Olen lukenut, mutta onko Wahlroos? Wahlroosin tavoittelemaa ajatusta on hankala löytää suurmieheltä, joka muuten kannatti Wahlroosista poiketen vahvaa keskushallintoa ja markkinoita haukan tavoin valvovaa keskuspankkijärjestelmää. Muutkaan Wahlroosin ajatukset, esimerkiksi ihmisluonnosta, eivät taas tunnu käyvän yhteen esikuvan kanssa.

                      “I hate money-making men”, valtiomies purki tuntojaan, ja valitti rahanhimon johtavan yhteiskunnan murenemiseen: “When avarice takes the lead in a state, it is commonly a forerunner of its fall.”

                      Ja "omanvoitontavoittelusta" Hamilton kirjoitti, mikäli kirjoitti lainkaan, lähinnä ironisesti. Tulisiko valtion hallita kansalaisia, koska he pohjimmiltaan haluavat menestystä vain itselleen ("universal venality"), vai tulisiko kansalaisten hallita itseään, koska ihmiset ovat pohjimmiltaan oikeudenmukaisia toisiaan kohtaan ("universal rectitude")? Jälkimmäinen poliittinen teoria on varmaankin oikea, Hamilton vinoili, sillä onhan hyveellisiä ja kunniallisia ihmisiä tunnetusti elänyt myös "in the most corrupt periods of the most corrupt governments". 

Jäljelle Wahlroosin nimeämistä auktoriteeteista jää vielä kirjailija Ayn Rand, jonka perustama objektivismi on filosofia samassa mielessä kuin tieteiskirjailija L. Ron Hubbardin perustama skientologia on uskonto.

                      Venäjän vallankumouksen alkaessa Rand oli vielä venäjänjuutalainen Alice Rosenbaum. Tarkkailtuaan bolshevikkeja lähituntumasta hän teki sen liioitellun johtopäätöksen, ettei kapitalismi ollut ainoastaan ylivoimaisen tehokas ja luonnollinen talousjärjestelmä. Se oli myös kattava filosofinen maailmanselitys ja riittävä moraalioppi.

                      Randin innokkaita kannattajia voi yhä löytää verkkoavaruudesta. Satunnaisempi mediakuluttaja tuntee hänet iskulauseesta ”greed is good”, jonka elokuvassa Wall Street (1987) lausui vankilaan päätyvä keinottelija Gordon Gekko.

                      Siinä missä perinteinen uusliberalismi tyytyi uskomaan markkinoiden rationaalisuuteen, Rand piti markkinataloutta jonkinlaisena karismaattisena liikkeenä, jonka ylintä järkeä tulkitsivat älyllisesti ja moraalisesti ylivoimaiset johtajatyypit. Kuluttajansuojaa, monopolien valvontaa ja muuta talouden sääntelyä Rand vastusti ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat yksilön johtajuuden tiellä.

                      Romaaneissa The Fountainhead (1943) ja Atlas Shrugged (1957) Rand kuvasi neron kapinaa massoja vastaan. Samaa yltiörationalismia hän sovelsi myös yksityiselämään. Kun hänen lähin opetuslapsensa Nathaniel Branden kieltäytyi jatkamasta Randin aloitteesta syntynyttä ”täysin järkiperäistä” lemmensuhdetta, Rand karkotti Brandenin kultista ja langetti hänen penikselleen 20 vuoden kirouksen.

                      Kun puhe Wahlroosin haastattelusta kävi vielä kuumana, Tommi Melender nosti blogissaan esiin uusklassisen taloustieteen äärilinjaa edustavan Ludwig von Misesin – “taloustieteilijä Wahlroosin mieleen”. Mises kirjoitti Randille Atlas Shruggedin ilmestyttyä:

                      ”You have the courage to the tell masses what no politician told them: you are inferior and all the improvements in your conditions which you simply take for granted you owe to the efforts of men who are better than you.”

                      Hyvä avain Randin ajatteluun löytyy myös The Fountainheadin kohtauksesta, jossa arkkitehtinero raiskaa koppavan seurapiiritypykän, koska tämä ei osoita aiheellista kunnioitusta hänen henkistä mittaansa kohtaan.

                      Rand käyttää viitisen sivua kuvatakseen, miten kumpikaan ei tunne tapauksesta syyllisyyttä tai häpeää, sillä molemmille teko on ollut vain väylä löytää keskinäinen paikkansa luonnollisessa hierarkiassa.

Tämä on esimerkki samasta ajattelusta, jonka nojalla Wahlroos päätteli eriarvoistumisen olevan pitkälti seurausta siitä, että eri ihmiset löytävät oman tasonsa. Lisäksi se on esimerkki siitä, miten itsensä Hegeliä ja Nietzscheä suuremmaksi filosofiksi ilmoittanut Rand ratkaisee Hegelin herran ja orjan paradoksin kuin Gordionin solmun: vähemmän dialektiikkaa, enemmän seksiä.

No, en tiedä millaisia orgioita Björn Wahroosin Salon kartanossa vietetään. Mutta siitä olen varma, ettei siellä lueta klassista talousfilosofiaa, jonka pankkiiri näköjään joutuu lehtihaastatteluita varten sepittämään omasta päästään. Enemmän pankkiirin haastattelussa kai puhuukin professori Tuomiston mainitsema simpanssin geeni:

Yhteiskunta-asemansa aateluutta ilmaistessaan se haluaa esittää omille ajatuksilleen todellista komeammat sukujuuret.