perjantai 20. joulukuuta 2013

Arkisto: "Journalismin sukupuoli"


Kesken jouluostosten jouduin keskustelemaan gradua valmistelevan tuttavan kanssa ”feminismin valta-asemasta yliopistomaailmassa”. Otaksun, että näin kummallinen huolenaihe perustuu akateemiselle sivistyneistölle ominaiseen virhepäätelmään:
                      Nähdään, että jokin sukupuolten keskinäiseen asemaan liittyvä ongelma tai mielipide herättää yhä närkästyneen keskustelun, mutta ei ymmärretä, ettei todellisen vallan tarvitse puolustaa etujaan sanomalehtien mielipidesivuilla tai facebookissa. Se vie agendansa läpi julkisuudelta varjossa, sen enempää närkästymättä.
                      Itse asiassa en edes tiedä, milloin olisin edellisen kerran kuullut sanan feminismi. Sen tiedän, koska käytin sitä itse, sillä tarkistin juuri asian tietokoneen kansioista. Kirja-arvostelu on kolmen vuoden takaa ja se tarkastelee tamperelaista (huokaus) mediatutkimusta (syvä huokaus). Arvostelun julkaisi Turun Sanomat, otsikkona oli ”Onko toimituksissa naisvalta mutta miesten säännöt?”
                      Myös arvostelun teemana ovat sivistyneistölle ominaiset virhepäätelmät. Kuten taipumus tulkita tutkimusaineisto nurinkurisesti, jos se ei muutoin mahdu alkuperäiseen, tinkimättömään tutkimushypoteesiin…


Iiris Ruoho & Sinikka Torkkola: Journalismin sukupuoli. Vastapaino 2010, s. 223.

Juhannuksen alla Stefan Wallin (rkp) reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti Iltalehden juttuun, jossa uusi pääministeri esiteltiin takapuolelta, vaikka vastaavassa tilanteessa miespoliitikkoa olisi kuvattu enintään selkäpuolelta.
                      Lehden päätoimittajan ja tasa-arvoministerin tulkinnat tästä nyanssierosta menivät pahasti ristiin, eikä ihan itsestään selvää ole sekään, mitä edellisellä viikolla ilmestynyt tutkimus nimeltä Journalismin sukupuoli olisi asiasta sanonut, jos olisi ehtinyt keskusteluun mukaan.
                      Karkeasti ottaen kyse oli taas klassisen feminismin ja post-feminismin ristiriidasta.
                      Edellisessä tasa-arvoa edistävä ihanne on mahdollisimman sukupuolineutraali, jolloin maininta ”missimittaisesta ministeristä” olisi kohdehenkilöään alentava. Jälkimmäinen taas kyseenalaistaa ajatuksen, että kaikki naisellisuuteen viittaava olisi automaattisesti vähäarvoisempaa.
                      Tampereella mediatutkimusta tekevien Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan kirjan aloittaa laaja teoriaosuus, joka ei toki tyydy vain kahteen näkökulmaan, mutta löytää kuitenkin lukuisia tarkastelutapoja yhdistävän seikan.
Sekä journalistin työssä että lopputuotteessa miehen ja naisen fysiologiset erot ovat lopultakin sivuroolissa ja yksittäisten ihmisten kannalta hämärän peitossa. Oleellisemmaksi muodostuu sukupuolten performatiivinen ja rakenteellinen puoli.
Mitä piirteitä toimittajien työyhteisöissä ja yhteiskunnassa yleensä pidetään niin toiselle sukupuolelle leimallisina, että niitä tarkoituksellisesti korostetaan tai piilotetaan? Ja mitkä ammatin sektorit ymmärretään miesten tai naisten maailmaan kuuluviksi yksittäisten toimittajien omasta sukupuolesta riippumatta?

Journalistisen kulttuurin jyrkempiä sukupuolierotteluja tutkijapari jäljittää toisinaan hyvinkin kaukaa. Kuten nyt vaikkapa latinan etymologiasta, jossa ”julkinen” viittaa vahvasti maskuliiniseen asemaan.
                      Tuoreempia esimerkkejä löytyy alan ammatillisista oppikirjoista. Vielä 70-luvulla ne neuvoivat naisen syntyperäisten ominaisuuksien viittaavan muuhun kuin nyt vaikkapa politiikan kovaan uutismaailmaan.
                      Nykyäänkin sukupuoli koetaan toimituksissa niin merkittäväksi tekijäksi, että tutkijoiden tekemissä haastatteluissa sen merkitys kiellettiin heti ensimmäiseksi. Sukupuolella ei ole rekrytoinnissa ja ansiotasossa mitään väliä, ja niin edelleen.
                      Auliisti toimittajat sen sijaan myönsivät, että journalistisessa kulttuurissa on omat sukupuolittuneet rakenteensa. Kuten toimitusten ulkopuolella, myös niiden sisällä tietyt naisvaltaiset ammatilliset sektorit ovat miesvaltaisia huonommin arvostettuja. Ja kuten toimitusten ulkopuolella, syyt eivät liity yksin ennakkoluuloihin.
                      Urheilutoimittajalta vaaditaan enemmän journalistin perustaitoja – kuten aikatauluissa ja faktoissa pysymistä – kuin muotitoimittajalta, tutkijat muistuttavat.
                      Toimituksissa on siis selvää rakenteellista epätasa-arvoa, joka lisäksi näkyy päällikkötason naisten määrissä, vaikka alalla on jo käytännössä naisenemmistö. Työmarkkinoiden tyypillinen selitys tähän on naisten oma valinta: vastuu perheestä menee ammatillisen kunnianhimon ohi.
                      Ruoho ja Torkkola nostavat kuitenkin sen rinnalle naistutkimuksen näkökulmat.
Ensinnäkin ajatus naisten omasta halusta vetäytyä vastuullisista asemista perheen pariin toistaa asennemallia, jossa naisen elämä selitetään aina yksilön biologiasta käsin kun taas mies kuvataan suorittamassa jotain yhteiskunnallista velvollisuutta.
Toiseksi vaihtoehto, jossa sukupuolineutraali ympäristö, jossa nainen tekee työssään samoja valintoja ja etenee samoin kuin miehetkin, ei ole neutraali lainkaan. Pikemminkin se ”peittää näkyvistä johtajuuden ideaalimallien maskuliinisuuden”.
Molemmat ovat pohtimisen arvoisia tulkintoja. Mutta samalla ne antavat tutkijalle niin suuren määrittelyvallan suhteessa ”miehen” ja ”naisen” käsitteisiin, ettei mikään tutkimusaineisto voi sinänsä osoittaa mitään totuutta oikeaksi tai vääräksi.

Samaan ongelmaan törmää usein, kun yhteiskuntatutkimuksen lähtökohta on niin sanotusti ”konstruktivistinen”, kuten Ruoholla ja Torkkolalla.
Tavatonta ei ole sekään, että itsessään kiinnostavat teorialähteet jäävät irralleen tutkimusmateriaalista. Tai - kuten tässä tapauksessa - toistavat sitä niin, että tutkijoiden teoria näyttää enemmän tutkittavan yhteisön maailmankuvan jatkeelta, eikä niinkään sen analysointiin kelpaavalta välineeltä.
Jonkinlaista johtopäätöstä lupaava loppukappale alkaa näin:
”Journalismin sukupuolilogiikka rakentuu dikotomian varaan, jossa jako naisiin ja miehiin ymmärretään luonnollisena itsestäänselvyytenä eikä kulttuurisesti tuotettuna jakona.”
Tämä kelpaa kyllä provosoivaksi tutkimushypoteesiksi, mutta kirjassa tarjottu tutkimusaineisto ei sitä tue. Päinvastoin.
Sekä Ruohon ja Torkkolan omat haastattelut että muu, ulkopuolinen materiaali kertovat maailmasta, joissa ”mies” ja ”nainen” ovat enemmän toimituksellisen organisaation ja markkinasektorin metaforia kuin olettamia ihmisten yksilöllisistä tai biologisista ominaisuuksista.
Sama koskee Iltalehden kohuttua keskiaukeamaa. Se on ongelma vain, jos me kuvittelemme että poliittinen journalismi heijastaa yhteiskunta, vaikka oikeasti se on vain sen osa. 
Ulkonäkökeskeisyys ja muun ihmissuhdeviihteen leviäminen yhteiskunnallisen päätöksenteon raportointiin voi hieman muuttaa julkisuudesta riippuvaisten luokkien toimintatapoja, mutta se ei auta mitenkään ymmärtämään tai ennustamaan, miten Kiviniemen muotovaliolla istuva porvarihallitus tulee tällä vaalikaudella vaikuttamaan naisten – tai miesten – edellytyksiin selvitä oman elämänsä sosiaalisista ja taloudellisista haasteista.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Keskeneräinen sanakirja: Lauri Viljanen






Viljanen, Lauri (1900 – 1984)

Tulenkantajiin kuulunut kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Turun yliopiston kasvatti, myöhemmin professori. Parnasson toimittaja vuosina 1953 – 1955, jolloin lehti suosi kirjoittajina modernismin esitaistelijoita, kuten Tuomas Anhavaa.

Vuonna 1936 Viljanen kirjoitti: ”Kehitystä ei tapahdu, uutta henkistä elämää ei synny, ellei kysymyksiä aseteta uudella tavalla. Puolen vuosikymmenen ajan Suomen henkinen ilmapiiri ei ole tuntenut muunlaisen vapauden käsitettä kuin vapauden typistää suomalaista sivistysmuotoa puolelta tai toiselta.”

Puheenvuoro oli osa ns. ensimmäistä kirjasotaa, jossa kriitikko Viljanen moitti aiemmin arvostamaansa Mika Waltaria henkisestä pysähtyneisyydestä. Waltari puolestaan syytti Helsingin Sanomien Viljasta ja Uuden Suomen Kaarlo Marjasta vasemmiston suosimisesta ja joutumisesta Moskovasta johdetun henkisen solutustyön uhreiksi. Hesari piti kriitikostaan kiinni, Uusi Suomi vaihtoi Marjasen vanhoilliseen Eino Railoon.

Etsivän keskuspoliisin muistiossa samalta vuodelta kriitikko Viljanen mainitaan valtiolle vaarallisena henkilönä, mm. Pentti Haanpään, F.E. Sillanpään ja Toivo Pekkasen ohella, mutta kirjallisuuspiirit muistavat hänet paremmin klassisten muotoihanteiden vaalijana.

Kts myös "Suursiivous"

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Suuruuden kynnyksillä



Finlandia-palkinnon perustamisen jälkeen kulttuuritoimitukset omaksuivat vähitellen käytännön, jossa kaikki kotimainen kirjallisuus piti olla lehdessä arvosteluna mieluiten ehdokkaiden julkistamiseen mennessä, ehdottomasti voittajan palkitsemiseen mennessä.
                      Loppuvuosi on sitten kriitikon omaa aikaa, jonka nykyään omistan elokuvatallenteille, ennen amerikkalaisille dekkareille. Ikään kuin vanhan perinteen herättämiseksi aloin jo viime kesänä tilata postitse paikkoja lähinnä vanhoihin suosikkeihin sekä hyllyyn paremmin istuvia kovakantisia tai muuten vain parempia painoksia uusintaluettaviksi:
Elmore Leonard, Richard Stark, John D. MacDonald ja George H. Higgins, uraansa yhä jatkavista lähinnä George Pelecanos ja James Lee Burke. Stephen Hunter on vielä harkinnassa. Listasta puuttuu Hammett, Chandler ja Cain siksi, että ne on jo aiemmin vaihdettu alkukielisiin laatupainoksiin. Ross MacDonald siksi, että kokoelma on muutoin täysi. Ja Michael Connelly lähinnä siksi, että olen mielestäni antanut kirjailijalle jo riittävän monta mahdollisuutta.

Englantilaisille dekkarikirjallisuuden historia tarkoittaa ymmärtääkseni Arthur Conan Doylea ja Agatha Christietä, joten dekkareista on totuttu puhumaan omana lajinaan, ilman liiallista tärkeilyä.
                      Sen sijaan amerikkalaisille se tarkoittaa Edgar Alla Poe’a ja Raymond Chandleria, joten dekkarikirjailijoiltakin on tapana odottaa aitoja sanataiteellisia mainetekoja.
                      Mahdollisina Pitkien jäähyväisten (1953) jälkeisinä mestariteoksina on pitkään mai nittu John D. MacDonaldin A Purble Place for Dying (1964), George V. Higginsin The Friends of Eddie Coyle (1973) ja mahdollisesti jokin Michael Connellyn tuleva teos.
                      Poikkeuksen teki tehnyt kauhunikkari Stephen King joskus vuosikymmen sitten. Hänen mukaansa odotus päättyi jo silloin, kun Connellyn The Poet (1996) ilmestyi. Kirjan uudemman pokkaripainoksen esipuheessa King ylistää ujostelematta sen monikerroksisuutta, rehevyyttä ja eleganssia.
Romaanin suomennos, Runoilija (2005), ei ollut suinkaan ensimmäinen lukemani Connelly, mutta saattoi jäädä viimeiseksi. Kirjoitusjärjestyksessä viimeinen oli muistaakseni City of Bones (2002). Syynä ei ollut pettyminen eikä edes kyllästyminen vaan jonkinlainen kyllääntyminen. Hyvän kirjoittajan kerta toisensa jälkeen herättämä lupaus jäi kerta toisensa jälkeen täyttämättä.
Eivät Kingin kiitokset silti aivan aiheettomia olleet.
                      Tarina poliisien murhia itsemurhiksi lavastavasta ihmishirviöstä ja veljensä kuoleman järkyttämästä rikosreportterista ei sinänsä uudista tai yritä uudistaa rikosviihteeseen vakiintunutta mallia. Mutta se yrittää hyvin itsetietoisesti osoittaa, että tämä malli tai hienommin sanottuna perinne sisältää jo oman, täyteläisen maailmansa, jossa väkivallan nopea ja selkeä symbolikieli kattaa useimmat psykologisen realismin vaivalloisemmin työstämät teemat.
Jack McEvoylla ei ole Connellyn vakiosankarin Harry Boschin traumaattista sotataustaa, eikä siksi lajityypin etsiville ominaista pimeää puolta, joten hänen suhteensa toimittajatyössä nähtyyn verenvuodatukseen muistuttaa oikeastaan tavallisen yleisön asennetta – se on sekoitus tirkistelyn halua ja avuttomuuden tunnetta.
Tämä inhimillinen mittakaava kannattelee Runoilijaa pitkään. Connelly onnistuu ainakin hetkeksi vakuuttavaan lukijan, että hänellä on jokin murhaajan siteeraamia kauhuromanttisia runoja konkreettisempi käsitys väkivallasta arjen nöyryytysten ja hierarkioiden alkulähteenä. Sitten juonen rakennelma alkaa horjua yksityiskohtien joutavuuden alla.
Toteutumattomilla lupauksilla on amerikkalaisessa kirjallisuushistoriassa kunniakkaat perinteet. John O’Haralta toivottiin joka kerta uutta Tehtävää Samarkandissa, mutta sen sijaan häneltä saatiin massiivinen ja melodramaattinen A Rage to Live. Irvin Shawlta odotettiin jatkoa Nuorille leijonille, mutta hänen uransa huipensi romaanin Rikas, rakas, jonka tv-versio sai nopeasti jäljittelijöikseen Dallasin ja Dynastian.
Yhteistä O’Haralle, Shawlle ja Connellylle on ainakin se, että he osasivat kirjoittaa paperille upeita lauseita, mutta jättivät aivan liian usein huonot poistamatta.
Runoilija alkaa sanalla ”kuolema”, ja jatkuu toisella sivulla ”epäonnistumisella” ja ”surulla”, joten kyse on kirjallisuudesta, joka ottaa itsensä hyvin vakavasti. Tämän vakavuuden punnitseminen niin, ettei se vaikuttaisi syvällisyydestään huumaantuneen kirjailijan narsismilta, olisi kuitenkin vaatinut hieman itsekriittisempää otetta.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Keskeneräinen sanakirja: ”Kriitikon vaakunaeläin”






Kriitikon vaakunaeläin

”Ei tarvitse olla lehmä tietääkseen onko maito hapanta.” Suomalainen sananparsi.


 

tiistai 3. joulukuuta 2013

Albert Camus (1913 – 1960)


"Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljonkaan, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäisivät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia."

Albert Camus: Sivullinen (L'Etranger). Suom. Kalle Salo.

Kyllä tämä kannattaa vielä ennen vuoden päätöstä mainita, vaikka minulla ei ole asiasta paljon sanottavaa: Albert Camus’n (1913 – 1960) syntymästä tuli viime kuussa kuluneeksi tasan sata vuotta.
Kevyemmän Kurt Vonnegutin ystävänä en varsinaisesti kuulunut joukkoon, mutta muistan hyvin ajan, jolloin Camus’n filosofiset romaanit kiinnostivat vakavia teinejä. Selitys saattaa löytyä eksistentialismin perusajatuksesta. Sen mukaan muut ovat väärässä ja minä olen yksin oikeassa.
                      Toinen selitys on se, että Camus saa elämän kuulostamaan turvattomalta - toisin sanoen vaaralliselta ja jalolta, kuten sen pitäisikin olla. Kapinoivassa ihmisessä (1947) hän selittää, miten kaikki sopusointua luovat järjestelmät ovat kollektiivisia harhoja. Ne riisuvat yksilön hartioilta oman elämän painon ja murentavat olemista luonnehtivan tahdon. Sama itsepetos kätkee myös järkeen sisältyvän tragedian: tietoisuus ja todellisuus on erotettu toisistaan olemassaolon subjektina ja objektina, mikä suistaa ihmisen ikuiseen sivullisuuteen.
                      Pleikkarisukupolven luku- ja kirjallisuusosaaminen on kuitenkin kuihtumaan päin, kertoi taas eilen julkistettu Pisa-tutkimus. Tai on ollut jo niin pitkään, että jo (entisen) trendilehti Facen viisastelijat ehtivät sepittää joukon kirjallisuuden klassikoihin perustuvia strategiapelejä. Sivullisessa (1942) pelaajan tehtävänä on saavuttaa suopea välinpitämättömyyden tila ampumalla mahdollisimman monta arabia. Taktinen vinkki: ”Ainoa keino voittaa on kieltäytyä pelaamasta.”
                      Omissa kirjoituksissa ja merkinnöissä Camus on elänyt lähinnä silloin kun väärin kirjoitetulle kirjalle on pitänyt saada mahdollisimman lannistava vertailukohta. Kuten silloin kun kirjailijan näköpiiri kaventuu ihmisen sivullisuudesta hänen syrjäytyneisyyteensä.
Arvostelun julkaisu Turun Sanomat vuonna 2006, otsikko meni näin:
”Markku Pääskynen lypsää Porvoon perhetragediasta imelän aikuisten sadun:
Pieni tulitikkutyttö saa tarpeekseen.”

Markku Pääskynen: Vihan päivä. Tammi 2006

Toisen romaaninsa aiheen Markku Pääskynen etsi naapurimaa Ruotsin uutisotsikoista.
Ellingtonissa (2004) pahamaineinen Thomas Quick, jonka Pääskynen nimeää uudelleen ”Fastiksi”, saa tuomionsa vaikka hän ei eräiden epäilijöiden mukaan olekaan sarjamurhaaja vaan pelkkä sairaalloinen valehtelija.
                      Neljännessä romaanissa lööpit ovat löytyneet lähempää.
Vihan päivä palaa Porvoon murhenäytelmään, juhannusviikolle kaksi vuotta sitten. Nuori nainen tappaa haulikolla miehensä, lapsensa ja itsensä, jotta perheen vaikea velkakierre ei paljastuisi.
Mielen murtumisen ja todellisuuspohjaisen rikoksen lisäksi kirjoista löytyy kolmaskin yhdistävä tekijä. Se on outo, kirkollinen juhlavuus.
Ellingtonin taustoja tutkiessaan Pääskynen lienee lukenut Quickin omaelämäkerran, jonka nimi esittää kirjoittajansa melkoisen komeassa valossa: ”Ylösnousemus”. Komea on myös Pääskysen uusi otsikko. ”Vihan päivä” on keskiajalta periytyvän sielunmessun kolmas osa, hävityksen kauhistus ja lopullinen tuomio, joka tulee heti vainajalle pyydetyn levon ja eläville anotun armon jälkeen.
Quickin valintaa on helpompi ymmärtää. Hänen kyseenalaisissa mielikuvissaan murhaajan, uhrin ja tämän omaisten välille on syntynyt pyhä suhde, jota pitää puolustaa epäilijöiden pilkkaa vastaan.
Mutta mitä Pääskynen puolustaa?
Kenties sanataiteen pyhyyttä turhantarkkoja lukijoita vastaan. Siihen voikin olla aihetta, sillä viime kädessä Vihan päivän näkökulma on kovin kapea, kieli sovinnaista ja kertojan henkilökuva liian naivistinen, jotta se romaanina olisi mieleenpainuvampi kuin tositapausta tutkineiden poliisien vaitonaiset lausunnot.

Lehtikirjoittelun perusteella kukaan ei pitänyt perheensä murhannutta äitiä kylmänä ja tunteettomana, vaan päinvastoin ihmisenä, jonka ennen hirveään tekoon sortumista oli täytynyt kärsiä paljon. Siis juuri sellaisena, kuin Vihan päivän Eliisa.
                      Perinteinen romaaniesimerkki tunteettomasta murhaajasta olisi Sivullisen (1942) Mersault, jonka kohtalosta kirjailija Albert Camus totesi itse seuraavaa:
                      ”Meidän yhteiskunnassamme jokainen, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan.”
                      Vakiintuneen tulkinnan mukaan Sivullinen ei kuvaakaan päähenkilönsä rikollista mieltä tai sosiaalista sopeutumattomuutta, vaan sitä, miten tuomareista ja oikeusjutun yleisöstä muodostuva tavallinen porvaristo kuvittelee oman hyveellisyytensä.
                      Mannermaisen modernismin klassikolla oli asiasta omat käsityksensä, mutta ajanmukaisempia esimerkkejä löytää nykyään julkisuuden henkilöiden lehtihaastatteluista.
Kun kaunotar tulee julkisuudessa tutuksi liiasta juhlimisesta, hän yleensä antaa lehdille haastattelun, jossa hän väheksyy pinnallista seurapiirielämää ja selittää oikeasti haluavansa juhannushäät ja vauvan. Se tarkoittaa, että kaikista ryvettävistä juoruista huolimatta hänen sielunsa on pysynyt kirkkaana ja unelmat puhtaina.
Haastatteluviihteessä seurapiirielämä on houkutus, johon on hetkeksi langettu. Kunnollista on tavallinen elämä, joka Pääskysen sepittämälle Eliisalle merkitsee perhettä, omakotitaloa ja yhtä ulkomaanmatkaa vuodessa. Niitä myös julkkiskaunotar sanoo arvostavansa, joten on pelkästään luontevaa, että Eliisa arvostaa samaa kuin julkkiskaunotar, vaikka Pääskysen romaani ilmaiseekin sen melkein kömpelön suorasukaisesti:
 ”Kunpa minusta tulisi kirkas ja puhdas.”
Myöhemmin julkkiskaunotar avioituu, ja sitten eroaa, kuten olemme viimeksi Susanna Sievisen elämästä lukeneet. Eron syy on se, ettei naista kohdeltu ”prinsessana”, vaikka hän olisi niin halunnut. Eron seuraus on ”vakava masennus”.
Yhteen ynnättynä ne kertovat, että aikuistuessaankin nainen on satuihin uskova viaton lapsi, joka ei ole syyllistynyt vääriin valintoihin, vaan jolle on tapahtunut jotakin ikävää.
                      Ainoa vähäpätöinen ero Susanna Sievisen haastattelun ja Markku Pääskysen romaanin välillä onkin oikeastaan siinä, ettei Eliisa ole eronnut miehestään, vaan hänet on lapsena erotettu isästään.
Siksi hän yhä tuntee itsensä tulitikkuja pakkasessa kauppaavaksi ”sadun tytöksi”, joka tirkistelee ikkunan läpi muiden onnea.  Ja siksi tyypillinen metafora, jolla Pääskynen kuvaa Eliisan ongelmia, on ”haava”, ja tyypillinen Eliisaan liitetty adjektiivi on ”hauras”.

Oliko Mersaultilla vaikea lapsuus, laskut maksamatta eikä lääkityskään oikein kunnossa?
                      Camus ei romaanissaan näihin kysymyksiin vastaa, koska ei pitänyt niitä olennaisina. Pääskynen vastaa kaikkiin, joten hän ilmeisesti pitää.
                      Yhteen ynnättynä niistä muodostuu Eliisan masennusta, haavoittuneisuutta ja avuttomuutta korostava ihmiskuva, joka on uskottava lähinnä siksi, että se on entuudestaan tuttu. Tutuksi sen ovat tehneet lukemattomat naistenlehtihaastattelut, joissa julkisuuden henkilöt eivät odota imagonsa kohentuvan siksi, että he ovat käyttäytyneet ongelmissaan arvokkaasti, vaan siksi, että he ovat joutuneet kokemaan suuria kärsimyksiä.
                      Tähän vakiintuneeseen kaavaan naistenlehden etevä toimittaja saa mahtumaan yhden henkilön ihmissuhdekriisin, työuupumuksen ja alkoholiongelman, minkä jälkeen tilaa jää vielä uuden cd-levyn tai tulevan tv-ohjelman nimelle. Sen sijaan neljälle vainajalle se on aivan liian ahdas.
                      Mittakaavavirheen vuoksi Vihan päivä vaikuttaa nololta erehdykseltä, vaikka se muutoin noudattaa suuren yleisön lukutottumuksia myötäilevää, sujuvaa ja helppotajuista linjaa.
Kun Eliisan olo on esimerkiksi paha, Pääskynen kertoo miten hänen mielensä ”laskee”, kun se on hyvä, mieli ”nousee” linnun mukana lentoon. Eliisan arjen kuvaamiseen Pääskyselle riittää yleensä selkeä päälause ja sivulause. Kun tajunnanvirta alkaa erkaantua arjesta ja todellisuudesta, myös sivulauseiden määrä kasvaa.
Näin ollen luetun ymmärtäminen ei ole järin työlästä, mutta Eliisan niskoille kasatun kärsimyksen määrän huomioiden yllättävänkin yksitoikkoista.
                      Kärsimään joutuneen ihmisen moderni media-arkkityyppi on epäilemättä Walesin prinsessa Diana, jonka herättämä ihailu myös osoittaa, että sankarien sijaan meidän moraaliset auktoriteettimme ovat yhä useammin uhreja. Moni uskoo BBC:n haastattelema Dianan tavoin, että suru ja onnettomuus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä, ja että ne johtavat johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.
Eliisan päämäärä on kuolema ja palkinto pikkukaupungin arvostelevien katseiden ”katoaminen”, kuten Pääskynen kirjoittaa. Vihan päivä ei kuitenkaan pääty kaiken hiljaisuuteen vaan Eliisan näkemään ”valoon”, aivan kuten Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli.
Sitä voi kaiketi pitää Pääskysen toisena kantavana satuaiheena, H.C. Andersenin ohella. Tosin ero on nyt siinä, etteivät Korppu ja Joonatan pääse loikkaamaan palavasta kodistaan Nangijalaan ja sitten Nangijalasta Nangilimaan siksi, että he ovat sortuneet vaikeuksien alle, vaan päinvastoin siksi, että he ovat kohdanneet ne urheasti ja uhrautuvasti.

Aika monessa lasten sadussa on kolme toivomusta. Ne ovat merkki siitä, että elämässä joutuu tekemään valintoja, joista on sitten kannettava vastuu.
Yhä useammassa aikuisten sadussa on kolme metaforaa masennukselle. Ne ovat merkki siitä, että me emme voineet valita ja että me emme ole vastuussa.
                      Tällaiseen tarinamalliin samastuminen varmaankin lohduttaa lukuisia ihmisiä, jotka Eliisan tavoin kokevat hukanneensa elämän hallinnan. Ulkopuolisemmin tarkasteltuna se voi myös herättää myötätuntoa, mikä saa meidät tuntemaan itsemme paremmiksi ihmisiksi.
Näin koettu moraalinen paremmuus on tuskin kuitenkaan mitään muuta kuin viihdetuotteeksi helposti paketoitavaa sentimentaalisuutta, pikkuporvarillisen hyveen muoto, jota Camus inhosi niin, että käytti sen ivailuun koko kuuluisimman romaaninsa.