tiistai 30. syyskuuta 2014

Keskeneräinen sanakirja: Epiteetti


Epiteetti

”Ke­säl­lä tu­li ku­lu­neek­si sa­ta vuot­ta en­sim­mäi­sen maail­man­so­dan puh­kea­mi­ses­ta. Ar­vos­tet­tu brit­ti­his­to­rioit­si­ja Niall Fer­gu­son ar­vioi kiin­nos­ta­vas­ti so­dan syi­tä Fi­nan­cial Ti­mes -leh­des­sä elo­kuus­sa ja ver­ta­si sil­lois­ta maail­man­ti­lan­net­ta ny­kyi­seen. Hä­nen mu­kaan­sa on vaa­ral­lis­ta us­koa, et­tä val­tioi­den vä­li­nen ta­lou­del­li­nen riip­pu­vuus, ydin­aseet tai kan­sain­vä­li­set ins­ti­tuu­tiot voi­vat es­tää Uk­rai­nan ta­pah­tu­mien kär­jis­ty­mis­tä laa­jak­si on­net­to­muu­dek­si.”

Raimo Sailas: ”Maailman politiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, HS 30.9.2014.

Kielitieteessä epiteetti on vertauskuvallinen appositio eli lisämäärite tai vakiintunut lisänimi. Latinan kielen epiteetti, epitheton necessarium, erottaa kantajan muista, muutoin saman nimisistä henkilöistä (esimerkiksi Plinius vanhempi ja Plinius nuorempi). Mikäli epiteetti ei ole välttämätön henkilön tunnistettavuuden kannalta, mutta osoittaa jotakin tämän asemaa tai saavutusta, siitä voidaan käyttää latinan kielen termiä epitheton ornans (Aleksanteri suuri). Klassisessa kreikassa epiteetti on eeppisen kerronnan tyylikeino, joka homeerisessa runoudessa tiivistää henkilöhahmon ansiot ja maineen (viekas Odysseus).

Modernissa käytössä epiteetti täydentää asiantuntijaan automaattisesti liitetyn apposition (”historioitsija”) kirjoittajan arviolla tämän asiantuntemuksen tasosta (”arvostettu”).

”Arvostettu historioitsija Niall Ferguson” = kirjoittaja on pitkälti tai kokonaan samaa mieltä kuin Ferguson.

"Räväköistä lausunnoistaan tunnettu historioitsija Niall Ferguson" = Kirjoittaja ei rohkene yhtyä Fergusonin mielipiteeseen, mutta mainitsee hänet varmuuden vuoksi, jotta lukija ymmärtäisi hänen seuraavan ajanmukaista keskustelua.

”Konservatiivinen historioitsija Niall Ferguson” = Ferguson on poliittisesti ennakkoluuloinen, valehteleva paska. 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Aikamme ajattelijoita: Viro, porvarin satumaa


”Jos aloitteleva yritys tekee voittoa, rahat jäävät joko yritykseen tai siirtyvät verottajalle. Viron mallissa ne jäävät yritykseen, Suomen mallissa rahat kuppaa verottaja. Jostain syystä Virossa on työttömyys alemmalla tasolla ja uusia yrityksiä perustetaan innolla.” – Kalle Isokallio, IL 22.9.2014.

Virossa yrityksen omaan toimintaan investoitu voitto on verotonta. Sen verran Kalle Isokallion tämänkertaisessa kolumnissa on totta. Mutta jos voitto jaetaan osinkoina omistajille, siitä maksetaan ensin yhteisövero Suomen tapaan. Ja prosentin korkeammalla verokannalla.
Ei verottaja Suomessakaan unohda yritysten kehitystarpeita. Niihin vastataan mm. korkovähennysoikeuksin, tutkimus- ja kehittämistoiminnan lisävähennyksin ja tuotannollisten investointien korotetuilla poistoilla. Käytäntö on toki virolaista mallia mutkikkaampi ja vaivalloisempi, mutta verojärjestelmän päämäärät ovat molemmissa maissa samat. Eroa on ehkä tuloksissa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Yrityksen perustajan näkökulmasta Viron houkuttelevuus lieneekin enemmän palkoissa kuin yritysverotuksessa. Ainakin jos puhutaan vaikkapa suomalaisesta yrittäjästä, joka haluaa siirtää firmansa toiminnan naapurimaahan.
Virolaisen keskimääräinen bruttopalkka oli vuoden 2013 viimeisellä neljänneksellä 986 €/kk, koko vuoden keskiarvo oli 955 €. Palkkaerot ovat EU:n keskimääräistä suurempia, naisten ja miesten välinen palkkaero on EU:n suurin. Minimipalkka on vuoden 2014 alusta 355 €/kk.
Maksetun palkan päälle tulevat myös Virossa työnantajamaksut.
Eläke, sairausvakuutus ja työttömyysturva vievät yhteensä 34 %, eli hieman enemmän kuin Suomessa. Jos työnantajamaksujen lisäksi huomioidaan myös työntekijän aiheuttamat kulut loma- ja sairausajalta, tilanne kääntyy virolaisen työnantajan eduksi.
Mutta ei suinkaan siinä määrin kuin yleisesti kuvitellaan. Tai siinä määrin kuin tuotantotalouden kysymysten yleisinä asiantuntijoina esiintyvät pankkiirit (Wahlroos) tai eläkeläiset (Isokallio) haluaisivat kuvitella. Itse asiassa jopa tieto vilkkaasta ja kasvavasta yrityssektorista sisältää olennaisen harhan.
Vain harva Isokallion ”innokkaista” virolaisista yrittäjistä työllistää ketään. Kaikki eivät edes itseään. Ilmiö on osa yleiseurooppalaista työelämän murrosta, jossa kasvava joukkoa ammatinharjoittajia jää vaille vakinaista työsuhdetta.
Yritysten suuri määrä onkin tyypillistä köyhille maille, joissa kannattavaa – ja työllistävää – elinkeinotoimintaa on vähän. Ja Viro on monin tavoin köyhä maa, halvan työpanoksen vientiin keskittynyt talous, jossa matalien palkkojen lisäksi on muitakin kotimaan kysyntää heikentäviä seikkoja.
Kuten ruoan arvonlisävero 21 % (Suomessa 14 %). Ja kaikille sama tulovero 21 %. Näiden, ja monien muiden poliittisten ratkaisujen seurauksena valtaosalla kansaa ei ole varaa kuin kaikkein välttämättömimpään.
Entä mitä siitä on seurannut, verrattuna Suomen vastaaviin poliittisiin ratkaisuihin? Ei ainakaan Isokallion sepittämää alhaisempaa työttömyyttä. Mutta kylläkin suhdanneherkkyys ja huolestuttava riippuvuus vientimarkkinoista, jotka eivät nyt vedä missään päin EU:a.
Viron tilastolaitoksen mukaan maan bruttokansantuote kutistui 1,9 prosenttia viime vuoden vertailukaudesta. Suomen notkahdus oli samaan aikaan 0,2 %. Viron työttömyysaste oli keskimäärin vuoden 2013 aikana 8,6 %, Suomessa se oli samaan aikaan 6,6 %.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Suosittelen varauksin. Tai suurin varauksin.



Ambrose Akinmusire: The Imagined Savior Is Far Easier To Paint. Blue Note 2014.

Amerikkalaisen Ambrose Akinmusiren upea Blue Note –debyytti When the Heart Emerges Glistening (2011) osoitti, että Miles Davisia palvovien trumpetistien joukosta löytyy yhä kykyä lisätä modaaliseen jazziin oma puumerkki.
                      The Imagined Savior Is Far Easier To Paint on kahden ensimmäisen raidan perusteella rohkea askel eteenpäin. Sitten artistin arvostelukyky pettää.
                      Teatraalisen kokonaisuuden vokalistit on valittu hipsterin korvalla, mutta banaalit tekstit ja annettuun rooli sovittautuminen jäävät levyn häiriötekijöiksi.
Lupaavan jazz-folk –laulaja Becca Stevensin kahlitseminen Akinmusiren ideoihin tuottaa amatöörimäisen, jopa nolon tuloksen. Enemmän performanssista kuin jazzista ponnistavan Theo Bleckmannin osuus kuvittaa täydellisesti sitä, mitä englantia puhuva tarkoittaa sanaparilla ”self indulgence”. 
Kolmikosta vain Cold Specks on vokaalisesti instrumentalistien tasolla, eikä suostu tinkimään omasta identiteetistään rythm ’n’ bluesin ja indierockin välimaastossa. Levyn päättää 16-minuuttien minisinfonia ”Richard”, jonka vuoksi haluaisi antaa paljon anteeksi. Mutta, mutta.


Hiromi Trio Project Alive. Telarc 2014.

Kontrabassokitaraa soittava Anthony Jackson ja rumpali Simon Phillips on fuusiojazzin kaudella kasvaneita rytmikoneita, joiden yhteistyö nuoren japanilaisen Hiromin kanssa tuntuu yksinkertaistaneen tämän pianismia.
                      Myös Alive-levyllä jyrätään pitkiä yksitoikkoisia massoja, joita seuraa nopea, kevyt trilli tai lyhyen pop-melodian toteava väliosa. Jyrkät kontrastit eivät osoita kovin laajaa ilmaisukeinojen kirjoa, mutta silkka voima ja virtuoosisuus tulevat toki todistetuksi.
                      Hiromin omien sävellysten kvasifilosofiset nimet, kuten ”etsijä”, ”uneksija” ja ”soturi” antavat käteviä verukkeita improvisaation omapäisille käänteille minimalistisesta toistosta perinteiseen nykyjazziin, jota sitten seuraa vaikkapa rumpalin proge-soolo.
                      Yleisvaikutelma on sekava olematta silti mitenkään kumouksellinen. Keitossa on kaikenlaisia osatekijöitä, jotka eivät erikseen tarkasteltuina tai koettuina ylitä perinteen raja-aitoja. ”Sulje silmäsi, ja voit olla missä tahansa”, Hiromi neuvoo levykannessa, ”mitä tahansa tapahtuukin, elämä jatkuu.”
                      Voi tämän näinkin selittää.


Joshua Redman Trios Live. NoneSuch 2014.

Kymmenen vuotta sitten Porissa Joshua Redman nosti jalkansa etukaiuttimelle rock-poseeraukseen ja antoi palaa. Kymmenen vuotta olen odottanut, että saksofonisti tallentaisi saman tunnelman levylle.
Trios Live ei ole vieläkään juuri se levy, mutta hetkittäin päästään lähelle.
Avausraidalla Redman käsittelee Kurt Weilin klassikkomelodiaa Puukko-Mack vapaasti, instrumentin hallintaansa korostaen. Toisella raidalla romantisoidaan ja kolmannella kuljetaan Joshuan isän teitä. Dewey Redman on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä, John Coltranen myöhäiskauden jatkajista, jolle musiikki oli meditaatiota ja rytmiä ilman länsimaisen perinteen rakenteellisia siteitä.
Varsinainen freejazzin raivo tuleekin sitten esiin neljännellä raidalla Act Natural, joka tavallaan sulkee trion johtajan musiikillisen omakuvan.
Kolmella viimeisellä raidalla Redman antaa enemmän tilaa rumpalin ja basistin persoonille ja kosiskelee mukavasti lämmennyttä live-yleisöä kaikkien tunnistamilla Thelonius Monk ja Led Zeppelin covereilla.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Sanoista: luin arvostelun


“Something in your eyes took a thousand years to get here”, Bono laulaa omasta äidistään U2.n uudella levyllä.
Ymmärsin tämän. Sata vuotta olisi liian lyhyt aika ilmaista, ettei ihminen ole vain oman elämänkokemuksensa summa.
Te­ra­vuo­sia van­ha ta­jun­ta”, kirjoittaa runoilija Kaj Kajander esikoiskokoelmassaan.
Tätä en ymmärtänyt. Enkä luultavasti ymmärtäisi, vaikka kriitikon valikoiman sitaatin sijaan lukisin koko runon. Miljoona miljoonaa on käsite vailla metaforan kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Ymmärtämistä ei auta, että ”teran” lisäksi kokoelma ilmeisesti sisältää ainakin sellaiset sanat kuin gee­ni­, kvar­kit, neut­ro­nit, ato­mit ja mo­le­kyy­lit ja hiuk­kas­kiih­dy­tin.
Hiukkaskiihdyttimiä on käytetty tv-kuvaputkissa, röntgenkuvauksissa ja syövän sädehoidossa. Vähän isommilla kiihdyttimillä voidaan sitten havaita ne kvarkit, jotka ovat neutronin osia. Neutronit muodostavat yhdessä protonin kanssa atomin ytimen. Molekyyli on kahden tai useamman atomin muodostama sähköisesti neutraali ryhmä. Geeni on nukleiinihappoihin tallentunut elävän organismin perimän molekylaarinen yksikkö.
Yhdessä ne kertovat elämän muutamista perustekijöistä, eivät sen enempää. Matemaattisen käsitteen tavoin ne ovat vailla kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Voi tietysti olla, että runoilijalle ne ovat teknisiä ja etäisiä sanoja, elämän tarkoituksesta vieraantuneita elämän kuvauksia. Tai juuri päinvastoin: tunnesiteensä ympäristöön menettäneen viimeinen järkiperäinen kiinnike elämän kokonaisuuteen.
Kummassakin vaihtoehdossa on kuitenkin yksi vika. Ne kuulostavat kirjan ideoilta, eivät kirjallisuudelta.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

HS vs. Liisa ihmemaassa: kuinka pitkään mahdottoman voi uskoa mahdolliseksi?


”Päätös on hankala, sillä ammattien raskausasteen määrittely on vaikeaa. Palkansaajat ovat esittäneet, että nämä työn sankarit pääsisivät eläkkeelle jo 35-vuotiaina, mutta työnantajalle ei käy missään nimessä alle 40 vuotta.” 
-- HS 2.9.2014, A15.

Jos uuden energialaitoksen tuottoarviossa on miljoonan mittayksikön heitto, niin joskus pilkut vain näytöllä liikkuvat tavalla, josta arkikokemus ei heti virhettä huomaa. Mutta jos ehdotus poikkeuksellisen raskaan työn alennetusta eläkeiästä 35 työvuoden jälkeen muuttuu sanomalehdessä ehdotukseksi alennetusta 35 vuoden eläkeiästä, niin toimituksen kuva työelämästä ja työntekijäjärjestöjen tavoitteista on aika huolestuttava. Useammalla kuin yhdellä tavalla.

Alice laughed: "There's no use trying," she said; "one can't believe impossible things." "I daresay you haven't had much practice," said the Queen. "When I was younger, I always did it for half an hour a day. Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast." 
-- Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingin Sanomien toimitus uskoi mahdottoman mahdolliseksi 13, 5 tuntia. Vasta sitten sitten virhe korjattiin lehden verkkoversiossa.