keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Suosittelen varauksin. Tai suurin varauksin.



Ambrose Akinmusire: The Imagined Savior Is Far Easier To Paint. Blue Note 2014.

Amerikkalaisen Ambrose Akinmusiren upea Blue Note –debyytti When the Heart Emerges Glistening (2011) osoitti, että Miles Davisia palvovien trumpetistien joukosta löytyy yhä kykyä lisätä modaaliseen jazziin oma puumerkki.
                      The Imagined Savior Is Far Easier To Paint on kahden ensimmäisen raidan perusteella rohkea askel eteenpäin. Sitten artistin arvostelukyky pettää.
                      Teatraalisen kokonaisuuden vokalistit on valittu hipsterin korvalla, mutta banaalit tekstit ja annettuun rooli sovittautuminen jäävät levyn häiriötekijöiksi.
Lupaavan jazz-folk –laulaja Becca Stevensin kahlitseminen Akinmusiren ideoihin tuottaa amatöörimäisen, jopa nolon tuloksen. Enemmän performanssista kuin jazzista ponnistavan Theo Bleckmannin osuus kuvittaa täydellisesti sitä, mitä englantia puhuva tarkoittaa sanaparilla ”self indulgence”. 
Kolmikosta vain Cold Specks on vokaalisesti instrumentalistien tasolla, eikä suostu tinkimään omasta identiteetistään rythm ’n’ bluesin ja indierockin välimaastossa. Levyn päättää 16-minuuttien minisinfonia ”Richard”, jonka vuoksi haluaisi antaa paljon anteeksi. Mutta, mutta.


Hiromi Trio Project Alive. Telarc 2014.

Kontrabassokitaraa soittava Anthony Jackson ja rumpali Simon Phillips on fuusiojazzin kaudella kasvaneita rytmikoneita, joiden yhteistyö nuoren japanilaisen Hiromin kanssa tuntuu yksinkertaistaneen tämän pianismia.
                      Myös Alive-levyllä jyrätään pitkiä yksitoikkoisia massoja, joita seuraa nopea, kevyt trilli tai lyhyen pop-melodian toteava väliosa. Jyrkät kontrastit eivät osoita kovin laajaa ilmaisukeinojen kirjoa, mutta silkka voima ja virtuoosisuus tulevat toki todistetuksi.
                      Hiromin omien sävellysten kvasifilosofiset nimet, kuten ”etsijä”, ”uneksija” ja ”soturi” antavat käteviä verukkeita improvisaation omapäisille käänteille minimalistisesta toistosta perinteiseen nykyjazziin, jota sitten seuraa vaikkapa rumpalin proge-soolo.
                      Yleisvaikutelma on sekava olematta silti mitenkään kumouksellinen. Keitossa on kaikenlaisia osatekijöitä, jotka eivät erikseen tarkasteltuina tai koettuina ylitä perinteen raja-aitoja. ”Sulje silmäsi, ja voit olla missä tahansa”, Hiromi neuvoo levykannessa, ”mitä tahansa tapahtuukin, elämä jatkuu.”
                      Voi tämän näinkin selittää.


Joshua Redman Trios Live. NoneSuch 2014.

Kymmenen vuotta sitten Porissa Joshua Redman nosti jalkansa etukaiuttimelle rock-poseeraukseen ja antoi palaa. Kymmenen vuotta olen odottanut, että saksofonisti tallentaisi saman tunnelman levylle.
Trios Live ei ole vieläkään juuri se levy, mutta hetkittäin päästään lähelle.
Avausraidalla Redman käsittelee Kurt Weilin klassikkomelodiaa Puukko-Mack vapaasti, instrumentin hallintaansa korostaen. Toisella raidalla romantisoidaan ja kolmannella kuljetaan Joshuan isän teitä. Dewey Redman on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä, John Coltranen myöhäiskauden jatkajista, jolle musiikki oli meditaatiota ja rytmiä ilman länsimaisen perinteen rakenteellisia siteitä.
Varsinainen freejazzin raivo tuleekin sitten esiin neljännellä raidalla Act Natural, joka tavallaan sulkee trion johtajan musiikillisen omakuvan.
Kolmella viimeisellä raidalla Redman antaa enemmän tilaa rumpalin ja basistin persoonille ja kosiskelee mukavasti lämmennyttä live-yleisöä kaikkien tunnistamilla Thelonius Monk ja Led Zeppelin covereilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti