Ambrose Akinmusire: The Imagined Savior Is Far
Easier To Paint. Blue Note 2014.
Amerikkalaisen Ambrose Akinmusiren upea Blue Note –debyytti When the Heart Emerges Glistening (2011)
osoitti, että Miles Davisia palvovien trumpetistien joukosta löytyy yhä kykyä
lisätä modaaliseen jazziin oma puumerkki.
The Imagined Savior Is Far Easier To Paint
on kahden ensimmäisen raidan perusteella rohkea askel eteenpäin. Sitten
artistin arvostelukyky pettää.
Teatraalisen
kokonaisuuden vokalistit on valittu hipsterin korvalla, mutta banaalit tekstit
ja annettuun rooli sovittautuminen jäävät levyn häiriötekijöiksi.
Lupaavan jazz-folk –laulaja Becca
Stevensin kahlitseminen Akinmusiren ideoihin tuottaa amatöörimäisen, jopa nolon
tuloksen. Enemmän performanssista kuin jazzista ponnistavan Theo Bleckmannin
osuus kuvittaa täydellisesti sitä, mitä englantia puhuva tarkoittaa sanaparilla
”self indulgence”.
Kolmikosta vain Cold Specks on
vokaalisesti instrumentalistien tasolla, eikä suostu tinkimään omasta identiteetistään
rythm ’n’ bluesin ja indierockin välimaastossa. Levyn päättää 16-minuuttien
minisinfonia ”Richard”, jonka vuoksi haluaisi antaa paljon anteeksi. Mutta,
mutta.
Hiromi Trio Project Alive. Telarc 2014.
Kontrabassokitaraa soittava Anthony Jackson ja rumpali Simon
Phillips on fuusiojazzin kaudella kasvaneita rytmikoneita, joiden yhteistyö
nuoren japanilaisen Hiromin kanssa tuntuu yksinkertaistaneen tämän pianismia.
Myös
Alive-levyllä jyrätään pitkiä
yksitoikkoisia massoja, joita seuraa nopea, kevyt trilli tai lyhyen
pop-melodian toteava väliosa. Jyrkät kontrastit eivät osoita kovin laajaa
ilmaisukeinojen kirjoa, mutta silkka voima ja virtuoosisuus tulevat toki todistetuksi.
Hiromin
omien sävellysten kvasifilosofiset nimet, kuten ”etsijä”, ”uneksija” ja
”soturi” antavat käteviä verukkeita improvisaation omapäisille käänteille
minimalistisesta toistosta perinteiseen nykyjazziin, jota sitten seuraa vaikkapa
rumpalin proge-soolo.
Yleisvaikutelma
on sekava olematta silti mitenkään kumouksellinen. Keitossa on kaikenlaisia
osatekijöitä, jotka eivät erikseen tarkasteltuina tai koettuina ylitä perinteen
raja-aitoja. ”Sulje silmäsi, ja voit olla missä tahansa”, Hiromi neuvoo
levykannessa, ”mitä tahansa tapahtuukin, elämä jatkuu.”
Voi
tämän näinkin selittää.
Joshua Redman Trios Live. NoneSuch 2014.
Kymmenen vuotta sitten Porissa Joshua Redman nosti jalkansa
etukaiuttimelle rock-poseeraukseen ja antoi palaa. Kymmenen vuotta olen
odottanut, että saksofonisti tallentaisi saman tunnelman levylle.
Trios Live ei ole vieläkään juuri se levy, mutta hetkittäin
päästään lähelle.
Avausraidalla Redman käsittelee
Kurt Weilin klassikkomelodiaa Puukko-Mack vapaasti, instrumentin hallintaansa
korostaen. Toisella raidalla romantisoidaan ja kolmannella kuljetaan Joshuan
isän teitä. Dewey Redman on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä, John Coltranen
myöhäiskauden jatkajista, jolle musiikki oli meditaatiota ja rytmiä ilman
länsimaisen perinteen rakenteellisia siteitä.
Varsinainen freejazzin raivo
tuleekin sitten esiin neljännellä raidalla Act Natural, joka tavallaan sulkee
trion johtajan musiikillisen omakuvan.
Kolmella viimeisellä raidalla
Redman antaa enemmän tilaa rumpalin ja basistin persoonille ja kosiskelee
mukavasti lämmennyttä live-yleisöä kaikkien tunnistamilla Thelonius Monk ja Led
Zeppelin covereilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti