Toinen modernismi

Jos ja kun kirjallisuudentutkija alkaa puhua ”toisesta modernismista”, hän ottaa kantaa muuhunkin kuin estetiikkaan. Hän politikoi.

                      Tämän ajatuksen mukaan kirjallisuuden valtavirta – useimmille lukijoille tuttu ”ensimmäinen modernismi” – on yhä tiukasti sidoksissa sekä perinteiseen realistiseen romaanin että perinteiseen yhteiskuntajärjestykseen.

1800-luvun klassinen realistinen romaani kertoo tarinan, jonka henkilöihin on helppo samastua. Sen uskottavuus perustuu psykologiseen tarkkuuteen ja historialliseen näköiskuvaan.

Suurin osa 1900-luvun klassisista modernistisista romaaneista toimii aivan samoin, kirjallisuudentutkija sanoo. Edes Virginia Woolfin radikaali tajunnanvirtatekniikka ei kumoa tätä perusasetelmaa, se vain hieman muuntelee tarinan rakennetta ja samaistumisen kokemusta. Ihmissuhteiden välisen verkoston sijaan lukijan huomio suunnataan yksilön sisäiseen elämään.

Kirjallisuudentutkijan mukaan ”tarinan” ongelma on siinä, että se väittää kaoottisen todellisuuden järjestyvän tietyn kaavan mukaan. Kerronta näyttää noudattavan tapahtumia hallitsevaa luonnollista järkeä, vaikka se itse asiassa puhuttelee meitä enemmän tuttuudella kuin loogisuudella.

”Samastumisen” ongelma on puolestaan siinä, että se supistaa ihmisten yksilöllisyyden ja monimutkaisuuden joukoksi toimivia identiteettejä, jotka palvelevat paremmin vallitsevia sosioekonomisia rakenteita kuin yksityisen ihmisen omaa hyvinvointia.

”Tarina” ja ”samastuminen” ovat siis illuusioita. Ne luovat lukijalle harhakuvan vaihtoehtojen puutteesta: kerronnan logiikan mukaan sankarin oli pakko toimia näin.

Jos ensimmäinen modernismi jatkaa vanhojen valheiden sepittämistä, kertooko toinen modernismi totuuden? Sitä kirjallisuudentutkija ei väitä. Mutta hän väittää, että taide voi olla tietoinen roolistaan maailmankuvien sepittäjänä, välttää lukijan taivuttelua esteettisellä lumeella ja kiinnittää enemmän huomiota kertomisen keinotekoisuuteen.

Romaanikirjallisuudessa Woolf ja Thomas Mann kuuluvat ensimmäiseen modernismiin, James Joycen Odysseus horjuu rajalla. Toista modernismia edustavat saksalainen Alfred Döblin, amerikkalainen John Dos Passos ja sveitsiläissyntyinen Blaise Cendrars (1887-1961).

Yhteistä kolmikon proosalle on rahvaanomaisuus ja populaarien muotojen, kuten sanomalehtikielen käyttö.

Tästä huolimatta Döblin tai Cendrars eivät ole yhtä luettuja kuin Woolf tai Mann. Mutta yleisöllä on tietysti oikeus asettaa oikean taiteen edellytykseksi tietty korostettu taidokkuus. Siksi myös impressionisti Monet (ensimmäinen modernismi) vetää museoihin enemmän väkeä kuin kubisti Braque (toinen modernismi).

Braque loi kubistisen tyylin nimenomaan siksi, että hän halusi välttää vallitsevan taidemaun tyylittelyä. Hän ihaili lasten piirrosten yksinkertaisuutta ja uskoi monimutkaisuuden johtavan rappioon. Pariisin taidepiireissä vaikuttaneen Cendrarsin kirjallinen tuotanto yhdistetään usein kubismiin, toisinaan myös surrealismiin. Hänen ensimmäinen romaaninsa Kulta ilmestyi samana vuonna kuin Andre Bretonin Surrealistinen manifesti (1924).

Tekstejä yhdistää realismin kritiikki, keskinkertaisuuden halveksunta ja viehtymys vaaran tunteeseen. Selkein ero lienee siinä, että Kulta on etevästi kirjoitettu.

Kulta kertoo Kalifornian osavaltion pääkaupungin, Sacramenton perustajan tragedian. Historiankirjat tuntevat hänet amerikkalaisittain John A. Sutterina, Cendrars käyttää maanmiehestään alkuperäistä nimeä: Johan August Suter.

Samalla Cendrars myös kuvailee, miten yksityisen onnenonkijan häikäilemättömyys joutuu tappiolle ja sen tilalle nousee moderni korporatiivinen ahneus.

Cendrarsille Suter ei ole pelkkä omatunnoton keinottelija.

Hänen persoonansa on jotenkin sidoksissa romantiseen ajatukseen poliittisista agitaattoreista ja ”orastavan suurteollisuuden ensimmäisistä uhreista”, joita ”Euroopan poliisivoimat ajoivat takaa” ja jotka ”taantumus karkotti”. Ainoastaan tyylin yksinkertaisuus ja ivallinen viileys estää Cendrarsia ilmaisemasta ihailuaan silloin, kun kenraali Suter on ylväimmillään, ja suruaan silloin, kun hän vaipuu alennustilaan.

Kulta on ilman muuta toiseen modernismiin kuuluva poliittinen romaani, mutta minkä politiikan?

Amerikan asuttamaton länsi ihmiskunnan viimeisenä mahdollisuutena, jossa omapäiset yksilöt käyvät epätoivoista kamppailua latteaa keskiluokkaistumista vastaa, kelpaisi myös nykyaikaisen republikaanisen oikeiston sankaritarinaksi.

Toisaalta on kai selvää, että Kullan historiallinen lähtökohta on 1920-luvun eurooppalaisessa pessimismissä, ei 1830-luvun amerikkalaisessa optimismissa. ”Kongressipalatsin jättiläisvarjo”, joka lopuksi lankeaa kaatuneen kenraalin ylle, ei mahdu oikeasta ja vasemmasta laidasta muodostetun politiikan kentän sisään. Enemmänkin se kertoo Cendrarsin pettymyksestä kaikkiin poliittisiin kertomuksiin ja poliittiseen realismiin.

Lukija saa itse päättää, varoittaako kirjailija demokratian valekaapuun pukeutuneesta fasismista, vai onko hän viehtynyt sen nihilismistä. Valmiit vastaukset eivät kuulu toisen modernismin tyyliin.