Viimeksi kuultuna: Schnittke / String Trio

Alfred Schnittke: Piano Quintet / String Trio / Stille Musik. 1999 AFCM Ensemble. Naxos 2000.

Neuvostoliitossa sävelletty modernismi eroaa hengeltään ja tekniikoiltaan muun Euroopan sodanjälkeisestä modernismista. Omintakeisuus ei johdu slaavilaisesta kansanluonteesta eikä venäläisen musiikkihistorian sisäisistä, esteettisistä lainalaisuuksista. Se johtuu eletystä elämästä.

Alfred Schnittke (1943-1998), 1900-luvun viimeinen suuri säveltäjä, joutui opiskelemaan toisen Wienin koulukunnan ja italialaisen Luigi Nonon musiikillisia uudistuksia salakuljetetuista partituureista. Kuunnella sitä ei voinut, mikä on kai tavanomainen ja luontevin ensikosketus uuteen musiikkiin.

Miltä hänen korvissaan kuulosti äänetön musiikki, jossa olennaista ei ehkä ollut ”formalistisen” säveltaiteen esityskielto (virallista voi rikkoa yksityisesti), vaan idea vielä olemattomasta ilmaisusta, joka ponnistaa pakotettua hiljaisuutta vastaan?

Sama tahdon ja taakan jännite ilmenee yhä Jousitriossa, vaikka se on sävelletty kommunismin routakaudella, jolloin yhteydet Eurooppaan vähän aukenivat. Tosin Schnittkellä itsellään oli päällä matkustuskielto ja terveyskin reistaili. 

Melodian kamppailu tuntuu tuhoon tuomitulta. Vaikutelma ei silti ole lannistava, vaan näin musiikki nimenomaan jakaa taakan kuulijan kanssa - eikä suinkaan lisää tai vähättele elämän raskautta. Samalla Schnittke myös kumartaa esikuvilleen.

Jousitrio on Schnittken wieniläisin teos. Siinä on kaikuja Mahlerilta, mutta varsinkin änkyrämodernismin suurelta lyyrikolta, Alban Bergiltä. Etäisyys ”sarjallisen itsekieltämisen puberteettisiin rituaaleihin”, kuten Schnittke oman ilmaisunsa löydettyään letkautti, on silti riittävä.
                            Divariin? Takaisin hyllyyn? Tyhmä kysymys. Tällä levyllä soittaa rouva Schnittken lisäksi joukko muita tekijän tunteneita, joten jos meidän tavallisten kuulijoiden korvaan kantamatonta virtuositeettia uupuu niin ainakin autenttisuus on kohdallaan.