Moderni ihminen tuntee modernisti

Päivän lehti kertoi uudesta ammatista. Pääkaupungin kirjasto 10:ssä henkilökohtainen valmentaja opastaa ummikon klassiseen musiikkiin.

Minttu, 32, kaipaa rockin kolmen soinnun ja hyvän menon rinnalle ”suurempia tunteita ja kokemuksia”. Sellaisia varmasti löytyi, jos musiikkitieteilijä Mikon ehdotuksista miellyttivät eniten Mahler ja Liszt.

Huomaan itsekin joskus valmentaneeni, mutta tahattomasti, koska en ole muodollisesti pätevä niin kuin Mikko. Kukaan lähipiiristä ei silti ole päätynyt 1800-luvun lopun romantiikkaan, vaikka se Mintullekin lienee vastannut juuri sitä mielikuvaa klassisesta musiikista, joka useimmilla ihmisillä on. Paremmin on kelvannut barokki, joka on ajatonta. Ja nykymusiikki, jossa on nykyihmisen tunteita ja kokemuksia. Vaikka ne sitten eivät olisi niin suuria.

Mikko aloitti Mintun valmennuksen Beethovenista. Toinen tyypillinen tapa taitaa olla se, että aloitetaan Mozartista. Siihen kiinnostus usein loppuukin, sillä suurin osa mestarin tuotannosta on polkkaa soitettuna pikkurilli pystyssä. Muistutetaan nyt kuitenkin, että se tuhannen tv-mainoksen ja elokuvan hyvä melodia on hidas osa, andante, pianokonsertosta no. 21.

                      Todellisuudessa moderni ihminen tarvitsee modernimpaa musiikkia. Lisäksi musiikki on niin abstraktia taidetta, että sitä on hyvä lähestyä draaman kautta.

                      Pehr Henrik Nordgrenin (1944 – 2008) sävellystyön laji olisi tässä mielessä psykologinen realismi ja sisäisen sovinnon etsintä vieraalta tuntuvassa maailmassa. Asiantuntijoiden mukaan hänen tyylinsä on ”omaleimainen ja ilmaisuvoimainen”, mikä on kohtelias kiertoilmaisu itseoppineelle ja tuotteliaalle. Hyvin opetettu olisi säveltänyt vähemmän.

                      Nordgrenin 3:n sinfonian osien nimistä löytyvät musiikin tunnetilat, ”suru” ja ”uhma”. Ne kuulija hoksaisi neuvomattakin.

Jos solisti Lisztin pianokonsertossa vaikuttaa nykyihmiselle jo etäiseltä, orkesterivoimia vastaan teatraalisesti taistelevalta kaunosielulta, voi Nordgrenin sinfonian yksinäinen pianisti olla luontevampi vertailukohta. Hänen hapuilussaan kuuluvat romantiikan jumalankaltaisen pauhun sijaan kasvatuksen, koulun, politiikan, uutisten ja viihteen hanhenmarssi, jota kampitetaan, ja se jotenkin todempi todellisuus, jota raotetaan.

Aina tunnelma ei ole leppoisa, koska verho oli verhottua elämää sievempi.

                      Kun ensin tutustuu Nordgrenin tästä päivästä puhuvaan musiikkiin, myös Mozart voi vähitellen alkaa kuulostaa muultakin kuin mainostoimistoissa sepitetyn ikuisen shoppailun soundtrackiltä.

                      Siksi en ole tavannut kiittää Nordgrenia hänen omasta musiikistaan vaan kaikesta musiikista.