Siivosin työpöydältä lehtileikkeitä, joista ei enää tiedä,
miksi ne on leikattu. Eräs otsikko oli tällainen: ”Viro aikoo julistaa Saksan
riveissä sotineet vapaustaistelijoiksi” (Turun
Sanomat, 13.2.2012).
Valinta
ruton ja koleran välillä ei siis olekaan niin vaikeaa kun joskus on kuviteltu?
Lakialoite on Viron
puolustusministeriön, toimittaja Riho Laurisaar kirjoittaa, eikä kuulemma
ensimmäinen. Aineellisia etuja vuonna 1944 Neuvostoliittoa vastaan
taistelleille ei luvata, kysymys on ”eettinen ja moraalinen”, luonnehti
Isänmaapuolueen poliitikko. Lisäksi se on ristiriitainen, kuten politiikka ja
moraali toisinaan ovat.
Natsi-Saksan rinnalla taistelleet
on yleensä tuomittu, ei palkittu, joten ulkomailla voi syntyä hämmennystä, toimittaja
Laurisaar toteaa lakonisesti. Pisteliäämpi on kirjailija Jaan Kaplinski. Hän arveli, että aloitteen takana ovat epäilyttävistä liiketoimista venäläisten
kanssa kiinni jääneet virolaiset poliitikot: jos nykypäivän suhteet
itänaapuriin eivät kestä lähempää tarkastelua, käännä kansan katse historiaan.
Mikäli toimittajan uumoilema
”hämmennys” syntyi, eikä Venäjän RT-kanavan Baltia-uutisointia nyt lasketa,
virolaiset varmaan reagoivat kuten suomalaisetkin aina reagoivat kun asaintuntemusta tarjotaan ulkomailta: meidän historiaamme "ei ymmärretä”.
Vaikeaahan täällä oli elää saksalaisten
ja venäläisten kanssa tai varsinkin välissä, minkä Jari Tervo havainnollisti kirjoittaessaan
Ohranassa (2006) kenraali Siilasvuosta:
”Se motitti talvisodassa maahan hyökkääviä venäläisiä entisen tsaarin
kenraalin käskystä. Jatkosodassa se hyökkäsi saksalaisten komentama venäläisten
kimppuun ja Lapin sodassa venäläisten vaatimuksesta saksalaisten kimppuun.
Suomen asialla se oli koko ajan ja tästä näki miten mutkikas asia se oli.”
Mutkikas mutta ei vallan käsittämätön, kun
Tervokin sen näin hyvin selittää. Huonompina selittäjinä olen pitänyt
kirjailijoita, joille ”käsittämättömästä” itsestään tulee kattava - kaikista
kattavin - näkökulma menneeseen. Kuten vaikkapa monen viisaan lukijan
palvomalla W.G Sebaldilla (1944 – 2001).
Tammi julkaisi saksalaiselta Sebaldilta kolmannen romaanin vuonna 2010, käännös on Oili Suomisen. Saturnuksen renkaat alkaa ikuisesti kiertävästä harsosta, jonka kosmisen
onnettomuus jätti Saturnus-planeetan ympärille, ja päättyy mustaan
silkkitaftiin, johon herttuatar von Teck kääriytyi kuningatar Viktorian
hautajaisissa.
”Historia
koostuu melkein pelkistä katastrofeista”, nimetön kertoja huokaa, eikä
suruajalle näy loppua, täsmentää kirjailija omilla muoto- ja aihevalinnoillaan.
Muutoinkin tekijä jatkaa linjallaan. Sivistyksen laatu on museaalista kahdessakin
merkityksessä.
Ensinnäkin tekstin lukuisat mielleyhtymät
viittaavat kirjailijan omaa elämää edeltäviin ajanjaksoihin. Toiseksi tämä aika
oli tapahtuessaan dynaamista, eteenpäin katsovaa ja muutoksen kourissa, mutta
kirjailijan kokoelman osana se jähmettyy haikeaksi melankoliaksi. Ei jonkin
tulemiseksi vaan jonkin menetykseksi.
Esseistinen, valokuvin ja
piirroksin dokumentoitu kerronta ei juuri elävöidy kertomukseksi. Kertojakin on
hyvin samanlainen kuin esseiden kertojat usein ovat: ideaalinen muistaessaan
vaivattomasti kaiken, jonka tavallinen ihminen joutuu vaivalloisesti etsimään,
ja traaginen kantaessaan murheita, jotka me hukutamme arjen pyörittämisen
vaatimuksiin.
Vetävän juonen sijaan Saturnuksen renkaiden viehätys
perustuukin seikkaan, jota on syytä epäillä illuusioksi.
Sebaldin rytmisesti viehättävien
lauseiden lukeminen on aikaa itselle ja kirjallisuudelle, joka vapauttaa
päivänkohtaisesta mediahälystä. Lisäksi – ja tässä tulee se mahdollinen
illuusio – se on seurustelua historian vääjäämättömien voimien kanssa, jotka
selittävät asioita paremmin kuin dosenttien tai ministerien julkilausumat.
Tai riippuu tietysti siitä, mitä
selittämisellä tarkoitetaan ja mitä siltä odotetaan.
Eräs Sebaldin anekdooteista
mainitsee aatelisen brittiupseerin, joka osallistui Belsenin keskitysleirin
vapauttamiseen. Sodan jälkeen hän sulkeutui vaitonaisena kartanoonsa.
Historian sokeasti muokkaama ihminen mykistyy näkemästään,
Sebald taas messuaa, ja tekee menneisyydestä uskonnon ja muistamisesta
rituaalin. Tällainen hartauden harjoitus varmasti sopii Sebaldille, joka
julkisuudessa painiskeli saksalaisen ”historiakysymyksen” kanssa: millainen oli
kansan kollektiivinen vastuu natsien hirmuteoista, ja miten – jos enää lainkaan
- seuraavien sukupolvien tulee sitä kantaa?
”Pysähtynyt neuvottomuus ja
ihmettely maailman viitoittamattomissa risteyksissä on romaanin kerronnan idea”,
kuvaili kriitikko Mervi Kantokorpi Sebaldin syötin, vaikka en tiedä, nielaisiko:
” Historia tekee ihmisen, ei niinkään päinvastoin. Lukijan reaktio kuvattuun
maailmaan voi olla vain intuitiivinen tunneilmastoon samastuminen. Suru,
melankolia ja masennus ovat romaanin lamaannuttavia perustiloja. Rakkaus,
ystävyys ja toivo loistavat poissaolollaan, niitä ei näy kuvatussa maailmassa” (HS
11.4.2012).
Meidän muidenkin kannattaa lukea Saturnuksen
renkaita ja viisastua. Mutta samalla varoa, ettei Sebaldin lauseiden
ripottelema taide ja tuhka viekoittele meitä osaksi hänen halvaantunutta
maailmankatsomustaan.
Tämä on oivallinen teksti, kielellistät juuri niitä ongelmia, joita olen itsekin miettinyt Sebaldia lukiessani. Kiitos.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Ja kiitos blogien, että kirjallisuudesta voi kirjoittaa muutenkin kuin siksi, että kyse on kirjakevään uutuudesta...
VastaaPoista