”…pyöreä, kivettynyt esine”

Torstaina suljin Marsin prinsessan (1912) kevyet paperikannet. Ihmisyyttä ylistetään pitkin matkaa kuin YK:n julkilausumissa. Ihmisyyden vastakohta on eläimellisyys – alistuneisuus, epätoivo ja julmuus – jonka ei pidä ottaa valtaa Edgar Rice Burroughsin sankarista, John Carterista, vaikka tämä viruisi pimeässä tyrmässä odottamassa varmaa teloitusta.

Hienoa proosaa, ja miten epäkyyninen romaani. Mutta toisaalta sen paatos on perin juurin sekulaarinen, ellei peräti ”humanistinen”, kuten paavi sanoisi hampaitaan kirskuttaen. Joten jatkanko tylysti Marsin jumalilla (1913)? Vai sopisiko pitkäperjantain iltaan paremmin Nicholas Rayn Kuningasten kuningas (1961) tai Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1964)?

                      Valitsin kolmannen vaihtoehdon, Imre Kertészin romaanin Kaddish syntymättömälle lapselle. Meillä se julkaistiin Outi Hassisen suomennoksena ja Otavan kustantamana vuonna 2004. Siis kaksi vuotta sen jälkeen, kun Kertészin Nobel-palkinto osoitti miten kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus oli yhä politiikkaa.

Palkinnon seurauksena maan kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia muistavan Terrorin talon varjoon.

Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset, juutalaisia Tonavaan upottaneet kotikutoiset natsit, ovat alaviite, Hesarin ulkomaankirjeenvaihtaja tulkitsi nyt jo kellastuneen lehtileikkeen mukaan. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.

Vallitsevassa ilmapiirissä Kertészin omaelämäkerrallinen romaanisarja Kohtalottomuus (1975), Kaddish syntymättömälle lapselle (1990), Tappio (1998) ja Lopetus (2003) edusti väärää asennetta.

Kävisikö kotimaiseksi vertailukohdaksi saman ikäpolven Paavo Rintala? Hänenkin epäiltiin aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész luonnehtii ”maailmanhistoriaksi oopperavalaistuksessa”.

Ero on tietysti Kertészin kauhutarinoiden omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin keskitysleirille.

Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camus'n Putoamisessa. Camus'n sepittämän tuomarin elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin tarttuva tauti.

Romaanin päähenkilö on kirjailija ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.

Entä mistä hän haluaa säästää lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta kieltää ja salata juutalaisuutensa.

”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä, mutta tietysti omaksi edukseen.

Psykologi saattaisi puhua sisäisestä herruudesta: kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa terapiaa.

Alistumisesta juontuva nöyryytys ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö, joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.

                      ”Auschwitzille ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo selittää, inttää B.

Ajatus Auschwitzin poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B. epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta, jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.

Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä olemuksena ja kysymyksenä. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin ihminen alistuisi unohtamalla?

                      Ongelma oli ajankohtainen yhä 2000-luvun Unkarissa, jossa jotkut suhtautuivat nobelistiin kuin tahraan valtion uudessa julkisivussa - toiset taas täyttivät luentosalin ääriään myöten kuullakseen kirjailijan lukevan, lukee romaanin väliin säilömässäni lehtileikkeessä.

                      Mutta ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman kokenut vapahtaja ja syntien anteeksianto, eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.

P. S.

Lopetuksessa B. on saanut jonkinlaisen maanalaisen kulttikirjailijan maineen, mutta päätyy itsemurhaan. Kirjan päähenkilö on kustannustoimittaja ja ylpeä älykkö, joka etsii B:n kadonnutta käsikirjoitusta - ja siitä jotain selitystä kirjailijan kuolemalle.

Etsinnän palkka on nippu nyrkkiin rypistyneitä papereita: ”On helppo kuolla / kun elämä on suuri keskitysleiri.... täällä opin, että kapinallisinta on / SÄILYÄ HENGISSÄ.”

                      Kuin John Carterin suusta. Tai kuin Burroughsin aikalaisen, Robert E. Howardin luoman Conan barbaarin, joka kolmasti tantereeseen lyötynä murahtaa: ”Minä elän vielä.”