perjantai 8. marraskuuta 2013

Ajatuksia wc-paperista: jälkisanat

En sitten ollut ainoa, jolle Suomen kuvalehden artikkeli juolahti mieleen vielä kaksi viikkoa ilmestymisensä jälkeen. Eilisessä Iltalehdessä pääkirjoituksen otsikko oli:
                      ”Kirjat voittavat vielä vessapaperin” (IL 7.11.2013).
                      Pääkirjoitukset ovat oma maailmansa, jossa muu maailma näkyy pääkirjoitus-traditioon liitettyjen arvojen kautta. Niinpä pääkirjoituksen tiivistelmä SK:n artikkelista olikin erinomaisen maltillinen, realistinen, tasapainoinen ja johtopäätöksiltään avoin:
                      ”Kirja-alan epävarmuus näkyy myös tunnereaktioina, Helsingin kirjamessuilla jopa sensurointina. Suomen Kuvalehden tuore numero poistettiin tiskiltä, sillä sen provosoivassa kansikuvassa kotimaista proosaa verrattiin vessapaperiin. Artikkelin viestinä oli, että palkintojen ja myynnin ympärillä pyörivä yksitotinen suomiproosa ei aiheuta väristyksiä vatsanpohjassa. Samalla kirjailijoista on tullut elämys- ja viihdekulttuurin sisällöntuottajia. Avaus ei synnyttänyt haluttua keskustelua huomiotalouden ja lyhentyvien myyntiaikojen oravanpyörästä.”
                      Retorinen perinne syntyi, kun sitoutumaton lehdistö halusi erottua puolueisiin poliittisesti sitoutuneista lehdistä. Ja kun jälkimmäisiä ei juuri enää ole, ainakaan avoimesti, pääkirjoituksen pyrkimys pysyä esittelemänsä ristiriidan ylä- tai ainakin ulkopuolella on vakiintunut pääkirjoitusten malliksi.
                      Oma, tähdennetty kanta siis puuttuu, mutta oma lähestymiskulma asioihin silti on. Sanotaan sitä nyt vaikkapa valtionhoitojournalismiksi. Valtionhoitojournalismiin kuuluvat tietyt, juhlapuheista tutut muodollisuudet. ”Kansallinen etu vaatii” pääkirjoituksessa, vaikka uutissivulla toimittaja vetoaa tilastoon tai tuoreeseen tutkimukseen. Valtionhoitojournalismin tematiikka ohjaavat puolestaan ministeriöiden väliset valtasuhteet hallituksen sisällä, eivät puolueiden valtasuhteet eduskunnassa. Vaikka en muista, voin helposti kuvitella, että sosiaalitoimi oli pääkirjoituksissa enemmän esillä 1970-luvulla, nyt yleistä arvokeskustelua ohjaava superministeriö on valtiovarainministeriö.
                      Siksi kotimainen kirjallisuuskin mahtuu valtionhoitojournalismin näkökulmien ja tematiikan piiriin, kunhan puhe on työn tuottavuudesta ja laadusta sekä vientinäkymistä:
                      Iltalehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan: ”Kotimaista proosaa on arvioitu tänä syksynä entistä elinvoimaisemmaksi. Vientikin vetää.”
                      Elisessä blogimerkinnässä minä kirjoitin: ”Nykypäivää on uutisointi kirjallisuudesta osana kotimaisen kulttuurin kansainvälisiä vientinäkymiä, joita arvioidaan käännössopimusten määrissä.”

Hesarin kirjallisuustoimittaja Antti Majander ei omassa kolumnissaan ”Vessapeperi sai häädön” (HS 26.10.2013) ollut kovin vaivautunut siitä, että ”verbaali-iloittelu” tai ”lukuelämys” ovat nykykritiikille tyypillisiä kiitoksia, jotka karkottavat osan lukijoista.
En sanonut ”ylistyksiä”, sillä kulttuurijournalismin hallitseva linja on kolmen tähden kritiikki. Siis juuri sellainen valtavirran keskikertaisuus ja siihen tyytyminen, joka harmitti Lea Rojolaa ja Tommi Melenderiä Suomen kuvalehdessä
Omia epäilyjä siitä, miksi kotimaista proosaa arvioidaan yhä ”elinvoimaisemmaksi”, olen jo esittänyt tässä ja tässä. Laajempi kirjoitus kirjailijan tai muun luovan työn tekijän roolista uuden taloudellisen ajattelun mallina löytyy tästä, ja vähän tästäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti