Tämä on taas niin näitä.
6-vuotiaana Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin muuttaneen
MIT:n professorin Junot Diazin ”tekstissä tuntuu latinalainen syke”, analysoi
Hesarin kriitikko (HS 22.4.2014, B3). Siis kriitikolla on mielessä etnis-musiikillinen
vertaus tai muu kielikuva.
Mutta onko mainittu syke Bachata, Banda, Bolero, Bossa nova,
Compas, Cuarteto, Cumbia, Duranguense, Guaracha, Méringue, Música Popular
Brasileira, Norteño, Nueva canción, Pagode, Plena, Ranchera, Reggaeton, Salsa,
Samba, Son, Tango, Tejano, Twoubadou, Vallenato tai mitä näitä nyt ison
mantereen eteläiseltä puolikkaalta löytyy? Vai kenties Diazin vanhempien
kotimaan Merengue? Ja mitenkään unohtamatta New Yorkin kuubalaisten Mamboa?
Tai kysytään toisiin. Onko Hannu Raittilan syke humppa vai
foxtrot? Vai oliko nyt niin, että vain latinalainen Amerikka ”sykkii”? Vaikka
modernissa, globaalissa maailmassahan molemmat kirjailijat tietysti elävät,
joten miksi laskea vaihtoehdoista pois japanilainen koto-musiikki,
kamerunilainen bikutsi ja Diazin kotimaassa Yhdysvalloissa syntynyt Crossover
Thrash Metal?
Terve taas.
VastaaPoistaMinun on pakko koukata tällä kommentilla kirjoitukseesi liittymättömällä aiheella (ellen sitten keinotekoisesti liitä tätä tuohon kansalliseen musiikkiteemaan ja vaivoin se saattaisi kyllä onnistua mutta en taida...). Olen tätä muuallakin pohtinut mutta tässäkin haluan ajatuksiasi aiheesta herättää kun nyt taas se minunkin mieleeni pukkasi.
Käytit taannoin keskustelussamme ilmaisua kirjallisuudellisuus Pukkisen Totan teennäisyydestä (taipuuko Totta muuten noin?). No niin... Itseäni on häirinnyt jo kauan aj atus vanhan ja pikkuisen uudemmankin (raja kulkee jossain 30 - 40-luvuilla) suomalaisen kirjallisuuden kielestä ja ylevöitetystä tyylistä ja sävystä, ikään kuin halusta erottautua taiteellisuudellisuudella aikansa kansankielestä. Esimerkiksi Juhani Ahon Juhaa en voi lukea muutamaa sivua enempää kun heti alkaa häiritä KAUNOkirjoittamisen koukerot jotka pilaavat sinänsä hyvän ja suoraviivaisen tragedian. (HUOM: Loistavassa Alastalon salissa koukeroisuus ei häiritse kun koko avantgardistinen kakku on kirjoitettu tietoisesti liioitellen metakirjallisuudeksi ja siksi aikakautensa ohittaen... tai ainakin aikakauden kliseet ja Kilven ylimielinen narsismi on hyvin tuohon tietoiseen meta-asenteeseen ja tyylittelyyn hukutettu.)
Eikä vastaus tähän pohdintaa ole, että tuolloin Suomessa ei ollut käytössä ajattomamampaa kieltä kuin tuota koruilevaa KAUNOkirjallista. Löysin nimittäin äitini hyllystä vuoden 1917 käännöksen Londonin Lumikenttien tyttärestä. Ihan toimivaa kieltä vieläkin, ei vihiäkään si(e)vistelystä. Luetutin sitä teinityttärilleni ja ihmettelivät ajattomuutta.
Ja sitten heräsikin heti seuraava kysymys: Pitikö kääntäjiä aisoissa alkuteksti, ehkä hyvässä mielessä populaari (ainakin Londonin kohdalla); kääntäjä ei siis ehkä päässyt toteuttamaan kirjailijan tavoin taiteellista turhamaista itseään, mikä olisi ollut tuhoisaa tuona aikana tekstin ajattomuuden kannalta. Kun vaikkapa tuota Ahon Juhaa lukee niin muuhun johtopääkökseen en voi tulla. Tai ellei esimerkiksi Pentti Haanpään Noitaympyrä ehdottomuudessaan olisi niin ajaton, en sen kieltä jaksaisi muutamaa sivua enempää...
(Selailin muuten kirjakaupassa Finnen suomennosta Monte Criston Kreivistä; en tiedä liekö joku kieleltään uudistettu painos mutta ei sitä muistaakseni ainakaan siinä mainittu ellen muista väärin. Sekin oli ihmeellisen hyvin kestänyt aikaa. Onko populaari kieli siis sittenkin kestävämpää kuin taiteen kieli? Nythän sitä (Pukkista lukuun ottamatta) tietenkin osataan jo varoa. Olen kysynyt tätä netissä blogistilta, joka lukee ranskalaisia klassikkoja alkukielellä ja hän piti niitä ihan toimiva vielä nytkin. Onko tässä vaivaannuttavassa taiteellisessä söpöilyssä siis kyse myös kultturimme nuoruudesta ainakin kun vertaillaan taideromaaneja eikä vain genren eroista? Tämähän on tämä ajassa luluminen siis juuri proosan ongelma: Kalevalaa ja Kanteletarta ihailen ja Kiven Sydämeni laulun kuolonmenlakoliaa valtavasti mutta Seitsemää veljestä en enää oikein tahdo jaksaa: tyypit huutavat kuin teatterilavalta yleisöön kääntyen että varmasti perällekki kuuluu, eivät siis tunnu puhuvan romaanitodellisuudessa toisilleen; eli Kivikään ei enää pelasta kaikesta kansallisesta ansiostaan huolimatta minulle suomalaista klassikkoutta... Alastalo on ainoita... ja tuo Noitaympyrä siis ehdottomuudessaan muttei sekään kielessään.)
Sitten kaikesta tästä tuumailusta heräsi vielä vihoviimeinen kysymysten kysymys: miksi kukaan ei puhu suomalaisten klassikkojen kääntämisestä nykysuomelle? Kun kerran ulkomaan klassikkojenkin kohdalla siitä niin tärkeänä välttämättömyytenä puhutaan. Joku kumma tabuisuus tähän liittyy. Eikä alkuperäisten katoaminen kirjallisuushistorian uumeniin ole ongelma. Julkaistaisiin uusi painos aina niin uuskielisestä kuin vanhasta. Ahon Juhan haluasin lukea nykysuomella. Ja kyllä ne veljeksetikin varmsti taas ainakin ihan uteliaisuudesta minullekin kelpaisivat... (Jos olisin yläasteen tai lukion opettaja, pistäisin oppilaat suomentamaan suomalaisia klassikkoja!)
t. aiheen vierestä juha