Identiteetti verenperintönä ja/tai kansallisena kulttuurina
ja historiana, jopa muinaishistoriana. Propagandan saastuttama mediatodellisuus
ja uskon kaltainen vakuuttuneisuus jossakin välittömän takana olevasta
totuudesta.
Kaikki nämä ovat osa Maidanin
tapahtumia, Krimin kriisiä ja linjapuhetta, jonka Putin piti Krimin miehityksen
jälkeen. Ja jotain tekemistä niillä tuntuu olevan myös päivän uutisista tutun
Finbay-verkkosivuston kanssa, jonka toimipisteen osoite on sepitteellinen,
tekijät tuntemattomia ja vastuuhenkilöt tavoittamattomissa.
Teemoiksi pilkottuna ne ovat myös
tuttuja - tuttuja Jugoslavian hajoamisesta, kuten kävi ilmi 2011 suomennetusta
romaanista. Arvostelun julkaisi Lukukeskuksen verkkolehti Kiiltomato.
Igor Štiks: Elian tuoli. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda.
Kun vanhaa valtaa kumottiin Romaniassa, ja kumouksen
tiimellyksessä Timisoaran joukkohaudat paljastuivat mediaa varten rakennetuksi
lavasteeksi, ranskalainen sosiologi ja esseisti Jean Baudrillard julkaisi
sarkastisimman kirjansa Lopun illuusio
(1992).
”Tiedonvälitys on tehnyt kaikesta
uskottavaa, toisin sanoen epävarmaa”, Baudrillard sanaili: ”Uskottavuusperiaate
on ottanut totuusperiaatteen paikan. Se on tiedonvälityksen todellinen
periaate. Tämä epävarmuus on kuin virus, joka vaikuttaa tai oikeastaan
saastuttaa kaiken historian, kaikki nykytapahtumat ja kaikki kuvat.”
Toisin sanoen tiedotusvälineissä
maailma esitetään tavalla, joka vaikeuttaa reaalisen ja virtuaalisen erottelua.
Mediasimulaation aavemainen nykyisyys saa kuvien ”takana” olevan nykyisyyden
vaikuttamaan hetkelliseltä ja vaikeasti tavoitettavalta. Neuroosin seuraus ei
kuitenkaan ole se, että yhä useampi kääntäisi selkänsä realiteeteille ja
uppoutuisi kuvitelmaan.
Pikemminkin todelliselle
kumarretaan syvään kuin mille tahansa muulle palvonnan kohteelle, joka – kuten
kaikki jumaluudet – määritellään lähinnä tavoittamattoman kautta, via negativa. Ikuista on se mikä ei ole juuri
nyt, todellista on se, mikä ei juuri nyt ole nähtävissä.
Kukaan ei ole pitkään aikaan
kuvannut tätä neuroosia yhtä tarkasti kuin Sarajavosta Pariisin ja Chicagon
kautta Edinburghiin päätynyt, mutta yhä äidinkielellään kroatiaksi kirjoittava
Igor Štiks. Tosin tarkkuus voi johtua tahattomuudesta.
Eksistentiaalinen paatos,
löydetyt kirjeet, jälkeen jääneet käsikirjoitukset ja viittaukset kirjallisuuden
klassikoihin ovat käteviä keinoja nykypäivän ilmiöiden torjumiseen, tutkailuun
ne voivat sopia huonommin. Tässä mielessä Elian
tuolin ensi sivuilta lähtien ilmaistu huoli yksityiskohdista ja niiden
riittävyydestä, valheesta, petoksesta ja huijauksesta sekä lopulta kuolemasta, kun
luja kamara katoaa jalkojen alta, ei kerro vain romaanin päähenkilön
todellisuus-fetisismistä. Ne ovat myös esimerkkejä esteetikon vetäytymisestä
kokoelmansa pariin.
Romaanin aluksi pitkään kadoksissa
ollut kirje saa Richard Richterin suunniltaan. Edesmenneen äidin tunnustuksen
mukaan hän ei ehkä olekaan sitä mitä luuli olevansa, mutta oikean isän etsintä Sarajevosta
- tai ”uusi syntynä” - ei johda syvempään selkeyteen vaan identiteetin
lopulliseen murentumiseen. Sen mahdottomuuteen.
Romaani on ristiriitojen kenttä,
eikä Štikskään lähde kaatamaan itsetietoista eurooppalaista identiteettiä
ilman, että ensin vähän kohottaa sitä. Richerin matkan lohdutonta tahtia lyövät
muiden muassa Sofokles, Shakespeare, Lawrence Durrell ja Albert Camus. Ratkaisu
tuo mieleen naapurimaa Albaniasta kotoisin olevan Ismail Kadaren. Tosin
tunnetuimmassa teoksessa Särkynyt
huhtikuu (1978) Kadare ei pudotellut nimiä, vaan tyytyi pönkittämään
romaanin kansallista kulttuuri-statusta hieman yleisemmillä viittauksilla
tragedia-muodon kreikkalaisiin alkulähteisiin.
Kadaren ironiassa, jos hänellä
sellaista on, kohtalon toteuttaminen on seurausta perinteen ja modernin välitilasta,
jossa mitään muutakaan oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden määritelmä ei enää
tai vielä ole. Štiksin ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen
on kytköksissä Richterin harhakuvaan, että hänellä olisi sellainen. Tässä
mielessä hamartian seuraus ei ole
rangaistus vaan oivallus: kaikki lopuksi menetetty oli harhaa jostakin, jota
hänellä ei aluksi ollutkaan.
Muutoin entinen Jugoslavia on
tietysti oivallinen paikka tarkastella kielten, kansallisuuksien, uskontojen ja
tapahtumahistorian yhteyttä siihen, mitä itse kukin haluaa kokea juurikseen. Richterin
matkan suunta, joka kulkee pettymyksistä ja kärsimyksistä tyhjyyteen, ei silti
tule suurena yllätyksenä.
Eheytetyn minän tilalla on kasvava
taakka, paluun mahdollisuutta ei ole, eikä edessä mitään uutta päämäärää. On
vain ajaton, loputon, itseyteen vangittu vaellus, joka suomalaiselle lukijalle
lienee entuudestaan tuttu Kjell Westön, Markku Pääskysen tai Joel Haahtelan
uusvanhoista modernismin muunnelmista.
Nähtävästi Igor Štiks onkin
halunnut kirjoittaa suuren eurooppalaisen romaanin, jollaisia ei enää ole, tai
ei ehkä ole koskaan ollut. Onko Elian
tuolin rivien välissä jokin reaalisen tavoin pakeneva symbolinen merkitys,
jollaisia varsinkin kirjallisuusarvosteluissa on mahdoton avata, vai pelkkä
estetiikastaan lumoutuneen kirjailijan porsaanreikä? Mistäpä sen voisi tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti