Viimeksi kuultuna: Hit It!

Onko se edes mahdollista, että joku tekisi huonon jazz-levyn? Tai jos kaikki jazz-levyt ovat hyviä, kuten ne aina ovat Hesarissa, ovatko jotkut niistä edes tylsiä? Se ainakin on mahdollista, että toinen kriitikko on väärässä.

Ensin pääkohdat pääkaupungin paikallislehden arvostelusta, sitten oma viritelmä Oulussa ilmestyvästä Kalevasta. Levy on Teemu Viinikainen Trion Hit It!

Ja ihan tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, ettei Miles Davis koskaan levyttänyt Direction-kappaletta kitaristin kanssa. Eri livetaltioineilla "ulvovat" Joe Zawinulin, Chick Corean tai Keith Jarrettin sormiot, välillä myös Dave Hollandin sähköbasso. Ja että Weather Reportin levytys on vain ensimmäinen studiolevytys samasta kappaleesta, ei "alkuperäinen". Davis ehti taltioida sen pari kuukautta ennen konsertissa. 

Ja vielä sekin, että Viinikainen soittaa jokseenkin kaikkien jazz-kitaristien levyttämän Ellingtonin melodian samassa tempossa kuin jokseenkin kaikki jazz-kitaristit, eikä "häily" improvisaatioissa Cecil Taylorin, Evan Parkerin ja Anthony Braxtonin seuroissa viihtyvän Baileyn lähimaillekaan. Itse asiassa Viinikaisen keikoilta yleensä puuttuu levylle otettu sointivärin särökin, joten tässä ollaan hiukan lähempänä Barney Kesselia kuin brittiläista vipellysfreetä.

HS

Toki Viinikaisen, basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion kolmikko on muutenkin kekseliäs ja entistä energisempi.

Edistyksen kuulee ehkä parhaiten lainakappaleista – Joe Zawinulin Directions, Mercer Ellingtonin Things Ain't What They Used to Be –, joista yhtye irrottelee omanlaisensa mutta yhteismitattomat versiot.

Edellisessä kitara ulvoo kuin kappaleen useasti tulkinneen Miles Davisin levyllä, jälkimmäisessä säröinen puoliakustinen häröily lähestyy häilyvästi jo Derek Baileyn standardi-improvisointeja.

Kaleva

Kitaristi Teemu Viinikainen aloittaa omalla swing-melodialla ja pilkkoo seuraavaksi Duke Ellingtonin säveltämä bluesin lajityypin perusosiin. Siitä Hit It! –levy jatkuu nykyjazzille tyypillisellä melankolialla ja menevän boogie-riffin ympärille kootulla vapaalla improvisaatiolla.

                      Ideoiden hajonta on ennen levyn puoliväliä jo sitä luokkaa, ettei session täydellinen kirpoaminen tekijöiden käsistä enää yllätä.

                      Viinikainen uppoutuu yhtä syvemmälle instrumenttinsa elektronisen äänenmuuntelun mahdollisuuksiin, ja basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion aulius seurata mukana valuu pitkälti hukkaan.

                      Ilman säveltäjä Joe Zawinulin sormiota ja Wayne Shorterin saksofonia toteutettu trio-versio fuusioklassikosta ”Directions” on jo melkein tuskallista seurattavaa. Vertailukohtina ei tarvitse pitää Weather Report –yhtyeen alkuperäislevytystä tai Zawinulin myöhempiä big band –sovituksia. Itsenäisestikin arvioituna Viinikaisen kitara hukkuu jonnekin omaan napanöftään.