"Sittenkin Tšehov..."

Näin kirjoitti Joseph Brodsky muutamia vuosia kirjailija Sergei Dovlatovin (1941-1990) kuoleman jälkeen:

“Häntä on helppo lukea. Hän ei ikään kuin vaadi itselleen huomiota, ei tyrkytä itseään lukijalle eikä tuputa ajatuksiaan tai havaintojaan ihmisluonnosta. Keskeisin tekijä on jokaisen demokraattisen yhteisön jäsenen tunnistama sävy: se kuuluu yksilölle, joka ei suostu ottamaan uhrin osaa ja joka on vapaa oman erityisyytensä pakkomielteestä. Tuo ihminen puhuu kuten vertainen vertaisille ja vertaisista - hän ei katso ihmisiä alhaalta ylös tai ylhäältä alas vaan ikään kuin sivusta.”

Nobelistin arviota vähemmän tunnetusta kollegastaan on nyt helpompi ymmärtää, kun Dovlatovilta on saatu ensimmäinen suomennos. Meikäläiset käy sukutarinasta, johon suomalainen lukija solahtaa kuin Simo Hämäläiseen tai Arto Paasilinnaan. Itä-naapurin historiasta sitten johtuu, että uskomattomin lienee enimmäkseen totta, muuhun voi suhtautua kuten muistelmiin ylipäänsä suhtaudutaan.

Toinen maailmansota ajoi Dovlatovin perheen evakkoon Pietarista, joka silloin tietysti oli Leningrad. Sieltä kirjailijan tie mutkitteli ensin samaa reittiä takaisin, sitten yliopisto-opintojen kariuduttua Tallinnaan ja lopulta vuonna 1979 Yhdysvaltoihin.

Neuvostoliitossa julki pääsi muutama lehtinovelli ja radiopakina, emigranttina Euroopassa ja Yhdysvalloissa romaaneja syntyi 12. Postuumisti Dovlatovin maine on ollut kohoamaan päin.

Meikäläiset alkaa Dovlatovin isoisästä, joka oli seitsemän jalkaa pitkä. Venäjän-Japanin sodassa tykistöpatteri ei huomannut osallistua keskitykseen, koska isoisän leveät hartiat peittivät vihollisasemat näkyvistä, kirjailija kertoo. Myös ruokahalu mainitaan niin suureksi, ettei isoisä leikannut polakkaa poikittain vaan pitkittäin.

Lakonisia anekdootteja riittää pitkin matkaa, suvun lisäksi tulevat mainituksi monet neuvostoajan kulttuuripersoonat, joilla oli omat hankauksensa järjestelmän kanssa.

Eräs on novellikokoelmasta Kireähermoista väkeä kotimaiselle lukijalle tuttu kirjailija Mihail Zostsenko. Kadulla Zostsenko ohittaa Dovlatovin tädin tervehtimättä, mutta ei tahdittomuuttaan, vaan siksi, että vallitsevassa suhdanteessa etäisyyden pitäminen ystäviin oli suurinta mahdollista tahdikkuutta.

Tunnelman luulisi kevenevän nykypäivää lähestyessä, ja varsinkin emigranttivuosina, mutta niin ei käy. Byrokraatit ja neuvostoelämän kohtalotoverit ovat asia erikseen, heitä voi katsoa silmiin itsesääliä kokematta, kuten Brodsky kirjoitti. Mutta jos oma tytär ei ole puheväleissä isänsä kanssa, niin kirjailijankin katse painuu ja elämään tulee mukaan sille niin usein ominainen epäonnistumisen tunne.

Saman, jollakin tavoin saman, kertoi Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) vuosi sitten suomeksi saatu Naisten valheet. Havaintoja vertaisista vailla moraalista viisastelua.

Romaanin ensimmäisessä luvussa juodaan portviiniä kylmän sodan keväässä sekä kuunnellaan tarinoita värikkäistä kokemuksista ja kuuluisista tuttavuuksista: ”Eikä Ženja suoraan sanottuna ollut eläessään kuullut yhtä joutavanpäiväistä lörpöttelyä kuin sinä iltana. Kummallista olikin, että tässä joutavassa jutustelussa piili jotain tärkeää, merkittävää ja erittäin elämänläheistä. Ehkä jopa tuo paljon puhuttu elämän tarkoitus?”

                      Epämääräinen aavistus pitää kirjan novellistisen muodon kuosissa, ja jättää siihen tapahtumahistoriaa keventävän leiman.

                      Olisivatko Ulitskajan tuotannon raskaampaa osaa olleet ne kirjat, joissa kaunistelematta kerrotaan lapsuudesta Stalinin varjossa? Ja joissa valehtelun sijaan vaietaan?

                      Mitään postmodernia näkökulmien leikkiä ei Naisten valheiden epäluotettavista kertojista synny. Likeisempi vertaus on tšehovilainen melankolia, jonkinlaiseen uneksintaan verrattava tila, josta näköalaton, tukahduttava todellisuus ei saa täyttä otetta – eikä siksi koskaan turmele perimmäistä ihmisyyttä.

                      ”Ženjan mielessä käväisi epäilyksen häivä”, Ulitskaja kirjoittaa romaanin loppua kohden: ”Kerronnan muoto ei vastannut sisältöä – äänenpainot olivat kovin murheellisia.” Samalla kuitenkin valheen karkea käsite alkaa silottua yleisemmäksi olemassaolon kysymiseksi.

”Hän ei koskaan lakannut rakastamasta sinua” on naisen suussa kuin rukous eiliselle, ”Kirillille uudet housut” on rukous huomiselle. Jossakin niiden välissä elää toivo. Tai ainakin naisille ominainen elämäntaito, joksi kirjailija valehtelun nimeää.

“Tolstoin älyä voi kunnioittaa”, kirjoitti puolestaan Dovlatov: “Iloita Pushkinin hienostuneisuudesta. Arvostaa Dostojevskin hengellistä etsintää. Gogolin huumoria. Ja niin edelleen. Mutta Tšehov on sittenkin ainoa, jota haluaisin muistuttaa.”