maanantai 11. kesäkuuta 2012

Enemmän kaihoa kuin intohimoa


Teologian lisensiaatti on tehnyt moraalifilosofisen väitöskirjan rakastumiseen liittyvistä eettisistä valinnoista, kertoo päivän lehti. Marjo Ojajärven väitöksen koko otsikko menee näin:
Rakastuva keski-ikäinen mies etsii itseään - Moraalifilosofinen tutkimus André Brinkin, Jörn Donnerin ja Isaac Bashevis Singerin romaaneista.
Kolme kirjailijaa on kuulemma valittu siksi, että he kertovat mieluusti miehistä, jotka rakastuvat nuorempiin naisiin. Ensin pakataan pari paitaa ja jätetään vanha liitto, jossa omaa itseä ei löytynyt, Ojajärvi ynnää aihepiirinsä yhteen. Sitten petytään uudessa suhteessa, mutta oivalletaan jotain elämän merkityksestä. Erikseen kunkin kirjailijan romaaneissa korostuvat kaksoiselämän, oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden teemat, tutkijaa jatkaa.
Ketään tästä kolmikosta en ole lukenut vuosiin, Brink on ainoa, jota nuorempana kävin järjestelmällisesti läpi. Kirjahyllystä päätellen sekin suhde päättyi romaaniin Intohimon oikeudet, jonka Seppo Loponen suomensi ja WSOY julkaisi vuonna 2001.
Luulisi, että tälläkin kirjalla – juuri tällä kirjalla – olisi ollut keskeinen rooli tutkijan väitöksessä. Itselleni siitä jäi väljähtynyt maku. Valkoisissa afrikkalaisissa olin jo siirtynyt J.M. Coetzeen tuotantoon. Ja Coetzeen Häpeäpaalusta (1999) myös Brink oli löytänyt kirjansa nimen ja moton: ”Puolustukseni nojaa intohimon oikeuksiin. Siihen jumalaan joka saa pikkulinnutkin värjymään.”

Kunnianosoitus on huomion arvoinen. Siihen aikaan Brink yleensä siteerasi Shakespearea ja sen sellaista. Toisaalta Coetzee kokee Brinkin käsittelyssä saman kohtalon kuin Albert Camus. Hänet liudennetaan. Inhimillisestä kohtalosta tulee käytösmalli ja sen sietämisestä sankaruutta, mitä Camus ei kai tarkoittanut. Ei Sisyfoksesta eikä Mersaultista kirjoittaessaan.
                      Häpeäpaalun David Lurie reagoi syytteisiin oppilaansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä terävänäköisesti ja välinpitämättömästi, kuin Mersault. Mutta uhmakas hän ei ole. Hän ei nähtävästi pidä seksisuhdetta vietin vapaana toteuttamisena valtaa ja kieltoja vastaan. Se oli pikemminkin vallan käyttöä, joka kiistämättä virkisti.
                      David ei ole myöskään lyhytsanainen siksi, ettei intohimon totuutta voi kertoa sen enempää kuin Brinkin aaveet voivat kertoa alistetun totuutta. Hän päinvastoin tietää, että omien harhaluulojen pukeminen sanoiksi on helppoa. Ja hän huomaa myös, että naisiin kirjoitetaan liikaakin seksuaalisia ja väkivaltaisia merkityksiä.
                      Kun kolme mustaa kulkumiestä raiskaa hänen tyttärensä, neuvoton David ehdottaa, että vääryyksien historia puhui miesten läpi: ”Ajattele sitä niin, ehkä se helpottaa.” Tämä on henkilökohtaisen elämän kuolemaa historian käsissä.
                      Ennen kuin Apartheid kumottiin, Brink ennusti Kapkaupunkiin suurta räjähdystä. Brinkin dramaattinen vainu petti. Sitä ei tullut, mutta tulipahan paljon pikkurikollisuutta ja maailmanennätys murha- ja raiskausluvuissa.
”Taistelu ihmisen hukuttavaa vääryyttä vastaan” ei johtanut valkoisia eikä mustia eteläafrikkalaisia ”onneen”, mitä Albert Camus ei koskaan luvannutkaan. Mutta se ei myöskään johtanut ”eräänlaiseen suuruuteen epätoivon keskellä”, mistä Brinkin sanataiteellinen esikuva kirjoitti natsien miehittämässä Ranskassa.
                      Siitäkin huolimatta Brink jaksoi yhä hurmioitua ja ironisoitua maansa hirvittävästä historiasta. Se on tyylin ja maun valinta, jolle Coetzee tarjoaa ahdistavamman vaihtoehdon. Häpeäpaalua onkin mielekkäintä lukea Brinkille ominaisen filosofisen saivartelun kritiikkinä eikä suinkaan hänen romanttisen kapinallisuutensa ja sovinnollisen sentimentaalisuutensa vahvistuksena.
Entä sitten Brinkin oma Intohimon oikeudet? Venäläinen kirjallisuus on omistettu onnettoman rakkaussuhteen kuvaamiselle, arveli Viktor Shklovski. Brink on nähtävästi sitä mieltä, että sama pätee myös eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen.
                      Brinkin sepittämä tyypillinen valkoinen mies potee kaihoa, jonka hän peittää kuivalla itseironialla. Hän on tietoinen historiasta, alituisesta pettymysten ja unelmien kierteestä. Romaani romaanilta hän tietää lisää vähemmistövallan rikoksista, enemmistön kohtaloista ja demokratian vajavaisuuksista.
                      Nyt, melkein kymmenen vuotta Etelä-Afrikan ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen, sama mies on jo liian vanha, hänen ihonsa on väärän värinen ja hänellä on väärä asenne. Hän katsoo kaihoten nuoruuteen, josta hän katsoi toiveikkaasti aikuisuuteen. Säyseyttään ja alistuneisuuttaan hän yrittää lääkitä vielä yhdellä rakkausjutulla.
    
Brink selitti jo vuosia sitten, miten karkea yhteiskunnallisuus ”häpäisee romaanitaiteen”. Kirjailijan vastuun tulisi ilmetä yksilön sosiaalisten suhteiden tarkastelussa. Brinkin tapauksessa se on yleensä tarkoittanut seksiä. Ohjenuora löytyy romaanista Tuokio tuulessa (1976), jossa hän siteeraa mustaa amerikkalaista vallankumouksellista Eldridge Cleaveria.
                      Cleaverin mukaan harhautunut, sekasortoinen yhteiskuntajärjestelmä ajaa yksilön sen rajojen, psykologisen hulluuden ja torjuntojen ulkopuolelle. Tässä yksinäisyydessä meidän sielumme tunnistavat toisensa ja takertuvat toisiinsa ”vaikka mielemme välttelevät, empivät, horjuvat ja vapisevat”. Intohimon oikeuksissa ylitetään roturajan sijasta tietty sopivana pidetty ikä- ja luokkaraja, mutta seuraus on sama. Jokin uskomuksen, ennakkoluulon tai pelkän mukavuudenhalun peittämä ristiriita paljastuu.
                      Työpaikastaan potkitun Rubenin ja elämässään ajelehtivan Tessan rakkaustarina lomittuu Rubenin muistoihin, todellisiin ja symbolisiin petoksiin, joilla Brink korvaa apartheidia soimaavan raportoinnin.
                      Brink on jopa yrittänyt kehittää huonoksi mainittua naiskuvaansa. Intohimon oikeuksia varten hän on lukenut Naomi Wolfin feminististä esseistiikkaa ja Judith Wrightin keholyriikkaa. Tessa onkin eloisa draamahahmo, mutta valitettavasti mittasuhteiltaan karikatyyri. Lukija arvaa hänen reaktionsa kuin lukisi tarinaa Pavlovin koirasta.
                      Tessa on kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta oppimaton, itsetiedottoman aistillinen ja kevytkenkäinen hupakko, joka ”mutristelee” suutaan. Hän on siis vuoroin altis ja mahdoton, kuten lapsista on tapana sanoa.
                      Syntyykö vähättelevästä naiskuvasta ja itseään säälivästä mieskuvasta jokin nöyryytysten tasapaino, abstrakti heikkouksien solidaarisuus? Ei ainakaan tässä romaanissa. Mutta Brink haluaa kaikesta huolimatta nähdä yhteiskunnan eriarvoisuudet eräänlaisina sisäisinä jännitteinä eikä niinkään selkeinä vastakohtaisuuksina. Siksi hän myös huomauttaa, että ihonvärillään etua saaneet valkoiset syyllistyivät tavallaan siihen minkä uhreja he itse olivat. Apartheidin ytimenä oli (valkoinen) perhe, isän seremoniallinen tyrannia, josta kaikki sosiaaliset hierarkiat ja orjamentaliteetti kumpuavat.
                      Brinkin sosiobiologinen selitys ulottuu multaan asti. Tämä ei ole kova maa, Ruben toteaa, tämä on armoton maa:
                      ”Joka päättää jäädä tänne, ei voi odottaa selviävänsä ehjin nahoin. Tämä maa vähät välittää, se pyyhkii meillä takapuolensa ja jättää meihin veritahrojaan. Siinä ei ole mitään romanttista, ei sitä vanhaa Blot-und-Bodenia. Ehkä kyse onkin enemmän tarpeesta, välttämättömyydestä? Minä en tiedä.”
    
Intohimon oikeuksissa moni muukin kutkuttava ajatus päättyy kysymysmerkkiin. Myös se, miksi 300 vuotta sitten tapettu orjatyttö Antje yhä kummittelee Rubenin talon asukkaille. Siksikö, että ”hänen tarinansa on kertomatta”?
                      Kolonialismin rutinoidun analyysin mukaan alistetulla ei ole epäsuhtaisessa kulttuurissa omaa ääntä. Valitettavasti tämä havainto on jo sulautunut takaisin Brinkin kielen konventioihin. Metakieli, jota hän romaanissaan tavoittelee, on metaforinen. Se toimii enää Rubenin oman tilanteen ja kirjailijan eettisen oivalluskyvyn vertauskuvana.
                      Brink otaksuu hieman paradoksaalisesti, että puhekyvyttömyys on ilmaisun korkein muoto, ja että ilmaisukyvyttömyyden (alistetuksi joutumisen) tuska on nyt sujuvasti ymmärrettävissä.
                      Ruben ei ole eksistentiaalinen eristyjä, mutta tavallaan yhtä ulkopuolinen uudessa Etelä-Afrikassa kuin Antje vanhassa. Ruben ei äänestänyt vuoden 1994 ”ylistetyissä vaaleissa”, koska jonotus oli liian ikävää hänen makuunsa. Sitä paitsi hän on ”vanhempi kuin Don Quijote”.
                      Annostellessaan Rubenin sielun tukahtumista Brink jättää sekä Tessan että Antjen hänen psykologisiksi hoivaajikseen. Mieleen juolahtavat takavuosien hyvää tarkoittavat amerikkalaiset elokuvat ja tv-sarjat, joissa mustat ja naiset näyttelivät aina sosiaalityöntekijöitä, mikä teki heistä järjestyksen tukipylväitä eikä sen uhkia.
                      Mykkyydessään Antje puhuu Rubenille. Hän viittaa ulkona olevaan maailmaan, joka tarvitsee Rubenia ja oudosti koskee häntä. Mutta samalla Antje on tietysti pelkkä kirjallinen viite. Jo Myrskyisästä hiljaisuudesta (1982) tuttu kriittinen kysymys koski toisen kasvojen (naisen, mustan) kohtaamista, niiden itseyden tunnustamista. Intohimon oikeudet sivuuttaa ongelman nöyryytetyn miehuuden itseironialla.
                      Valitettavasti ironian suhde mielipiteeseen on sama kuin arvojen suhde moraaliin. Vain jälkimmäinen velvoittaa johonkin, edellinen pikemminkin vapauttaa velvoitteista. Mutta onko kyseessä päähenkilön itsesäälin vai kirjailijan metodin synnyttämä heikkous? Suotakoon sanataiteelle ratkaisemattoman pakoreitti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti