Arkistosta: US vs. muu maailma 1/4

Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?

Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.

Tässä ensimmäinen neljästä arkisto-esimerkistä.

Olin arkistoa selatessa muuten vähän yllättänyt, että tämän kirjallisuudenlajin trendi näyttäisi taittuneen jo hyvissä ajoin ennen kuin Euroopassa ilmiömäisen epäsuosittu presidentti Bush vaihtui Euroopassa ilmiömäisen suosittuun presidentti Obamaan. Ja ennen kuin globaali rahoituskriisi käänsi kriittisen huomion Washingtonista Wall Streetiin.

Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.

Toisten äitien pojat

Elias Krohn, (toim.): 51 hyvää syytä sanoa Natolle ”ei kiitos”. Like 2003.

Viime vuosikymmenen alussa asiat näyttivät olevan rauhanliikkeen kannalta hyvällä tolalla. Kylmä sota oli päättynyt, joten konfliktien uhkan piti pienentyä ja YK:n turvallisuusneuvosto vapautuisi tekemään sitä mitä sen alun perin pitikin.

                      Hyvän olon tunnetta kesti vain hetken.

                      Syy ei ollut Irakin, joka aloitti ensimmäisen Persianlahden sodan, eikä Yhdysvaltojen, joka lopetti sen. Paikallisen tyrannin epäonninen ryöstöretki ei tuonut maailmanhistoriaan mitään olennaisesti uutta näkökulmaa, vaikka samalla huomatiin käytännössä millaista on ainoan supervallan sotilaallinen ylivoima. Kansainväliset pelisäännöt muutettiin vasta Bosniassa ja Ruandassa. Kolmas käännekohta oli Kosovo.

                      Bosnian ja Ruandan jälkeen kansainvälinen yhteisö peräsi äänekkäästi joukkomurhaan syyllistyneitä vastuuseen. YK alkoi puhua humanitaarisista kriiseistä ”rauhan uhkana”. Se tarkoitti, että ne voitiin tarpeen vaatiessa torjua ”rauhaan pakottamalla” - kovat piipussa ja suvereenien valtioiden rajoista piittaamatta.

                      Kosovo osoitti, ettei YK:lla ollut todellisia edellytyksiä toimia uusien periaatteidensa mukaan.

                      Srebrenica oli toistumassa, mutta oikeusvaltioina hieman kyseenalaiset Venäjä ja Kiina vastustivat turvallisuusneuvostossa YK:n puuttumista asiaan. Mitään oikeutusta kansainvälisen asiantuntijaelimen ICSS:n raportissa luonnehdittuun ”aseelliseen väliintuloon humanitaarisessa tarkoituksessa” ei siis ollut. Oli ainoastaan samassa raportissa mainittu ”velvollisuus”. Sen hoiti Nato, Yhdysvaltain aloitteesta.

                      Tässä mielessä Suomen Rauhanpuolustajien julkaisema kirjanen 51 hyvää syytä sanoa Natolle ”kiitos ei” ei ole ainoastaan hyödyllistä ja tarpeellista luettavaa. Aika usein kokemus on myös kiusallinen.

                     

Hyödyllistä on esimerkiksi muistaa, että kansallisen ja vähän henkilökohtaisemmankin itsekkyyden näkökulmasta Nato-jäsenyys olisi meille suomalaisille huono asia.

                      Kirjan toimittaja Elias Krohn toteaa työryhmineen, ja vieläpä hyvin perustein, että Nato-yhteensopiva aseistus on kohtuuttoman kallista ja sopii huonosti paikallisiin uhkakuviin. Nato haluaa liikutella joukkoja nopeasti rajojen yli, joten tarvitaan helikoptereita. Suomi taas on perinteisesti halunnut pitää rajan paikallaan, joten tarvittaisiin panssarivoimaa.

                      Lisäksi kirjassa tähdennetään, ettei Nato-jäsenyys olisi vain strateginen vaan tyylillinen virhe. Nykyoloissa Suomi ei siirtyisi Natoon mennessään kohti länttä ja demokratiaa vaan kohti itää ja neuvostosysteemin jälkeistä henkistä konkurssitilaa. Sieltä, esimerkiksi Bulgariasta, ovat kotoisin muut portille kolkuttajat. Kyllä onkin noloa.

                      Rauhanpuolustajien esittämiksi nämä ovat kieltämättä aika virkistäviä perusteluja. Perinteisempää linjaa edustaa havainto, että sodissa kuollaan.

Jäsenyyden myötä joutuisimme mukaan rauhaan pakottamiseen, kirjan tekijät väittävät virheellisesti. Sitä Naton säännöt eivät edellytä. Sen sijaan he ovat tietysti oikeassa varoittaessaan kaikkien taisteluiden olevan aina ”vaarallisia”: ”Jos sotilaiden äidit saisivat päättää, tällaisiin operaatioihin tuskin osallistuttaisiin.” Niin, mutta entä jos Srebrenican siviilien äidit olisivat saaneet päättää?

Tästä alkaakin kiusallinen vaihe. Lukijaa hävettää rauhanaatteen puolesta.

Kirjan tekijät kertovat vastustavansa sotilaallisia rauhanturvaoperaatioita, koska ”Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia”. He kertovat, että pakolaisvirta ei ollut Naton pommitusten syy vaan niiden seuraus. Sama pätee etnisiin puhdistuksiin: ”Ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reaktio pommitusten jo alettua.” Kosovolaisten epätoivosta ei mainita mitään.

Mistä näin poikkeuksellinen tulkinta? Kirjallisuusluettelon mukaan lähteenä on käytetty tamperelaista tutkijaa Jarmo Lainetta ja sotilasasiantuntija Pekka Visuria, joka arvostelukykynsä perusteella on vähintään henkinen tamperelainen. Laineen ja Visurin omien kirjojen mukaan he ovat puolestaan käyttäneet lähteenä Serbian tiedotusministeriön nettisivuja.

Miellyttävintä totuutta etsiessään Suomen Rauhanpuolustajat ovat valmiita uskomaan diktatuurin propagandaa mutta epäilemään YK:n raportteja ja tavanomaisia tiedotusvälineitä.

                      Se on todellisuuden kieltämistä, jota Suomen kansalliseksi perinteeksi muodostunut paasikiveläinen reaalipolitiikka ei oikein salli. Sen sijaan Rauhanpuolustajien itsekkyyden reaalipolitiikka kyllä sallii. Kongon sisällissodassa on viiden vuoden aikana tapettu kolme miljoonaa ihmistä, mutta Suomi ei osallistu EU:n rauhanturvaoperaatioon vaikka toisten äitien pojat Ruotsista osallistuvatkin.

Elias Krohn ja kumppanit ovat yhdellä huolimattomalla kirjasella onnistuneet puhumaan itsensä ulos sodan ja rauhan kysymyksiä koskevasta järkevästä keskustelusta. Lisäksi he ovat onnistuneet kääntämään takkini. Presidentti Martti Ahtisaaren ja kirjailija Jari Tervon Nato-puolustukset sivuutin horjumatta. Krohnin Nato-vastustuksen luettuani olen ollut koko iltapäivän kiivas sotilasliiton kannattaja.

                      Toivottavasti tunne menee ohi lepäämällä.