Juha Sihvola 1957 - 2012

”Sotien ja muiden inhimillisten katastrofien maailmassa moraalisen objektiivisuutta peräävä joutuu vaikean tilanteen eteen: kun kansanmurhaa pakoileva maahanmuuttaja silpoo jälkeläisensä sukupuolielimet uskonnollisiin syihin vedoten, moraalinen kauhistus on selviömäinen reaktio tapahtuneeseen - mutta kuinka oikeutettu?

Mitä asia lopultakaan kuuluu meille, ja eikö ole jopa niin, että kieltämättä pöyristyttävän uskonnollisen rituaalin tuomitseminen osoittaa vain, että olemme eräänlaisia moraalirasisteja?

Jyväskylän yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston filosofian historian ja historian dosentti Juha Sihvolan mielestä näin ei suinkaan ole. Uudessa globaalia etiikkaa pohtivassa teoksessaan Sihvola argumentoi sellaista moraalista relativismia vastaan, jossa arvoihin liittyvien kiistojen ratkaiseminen nähdään mahdolliseksi vain kulttuuristen yhteisöjen sisällä.

Sihvolan mukaan moraalifilosofian tutkijaa ajaa toive siitä, että tutkimusten tuloksilla olisi objektiivista merkitystä, että olisi kuin olisikin olemassa moraalisia tosiseikkoja, jotka koskevat kaikkia maapallon asukkaita.”

-- Jyrki Alenius: ”Etiikka voi olla myös todellisuudentajuista”, HS 1.7.2004

Jos minulla on ollut jotakin asiaa Aristoteleesta tai John Rawlsista, olen yleensä katsonut ensin Juha Sihvolan kirjoja ja edennyt tarpeen vaatiessa siitä.

Jos olen ollut eri mieltä Sihvolan kanssa, olen olettanut, että olen eri mieltä Aristoteleen ja Rawlsin kanssa. Usein me toimittajat olemme sillä tavoin laiskoja, että oletamme etevämpien tutkijoiden olevan tällä tavoin tarkkoja ja tunnollisia – mitä Sihvola on etiikan historiasta sanonut, pätee yleisesti hyväksyttävänä totuutena.

Tieteen popularisoijana Sihvolaa muistettiinkin kolmasti. Toivon vuosituhat (1998) sai Vuoden tiedekirja –palkinnon, Maailmankansalaisen etiikka (2004) Lauri Jäntin palkinnon ja Maailmankansalaisen uskonto (2011) valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Jotain uskoa ylempään tahoon kenties vaaditaankin, jotta tutkija jaksaa luottaa – kuten Jyrki Alenius kirjoitti Helsingin Sanomissa – kaikkia maapallon asukkaita koskeviin moraalisiin tosiseikkoihin.

Kaikki kolme kirjaa nojaavat ihmisen kykyyn selvitä vaikeista moraalisista ja yhteiskunnallisista ongelmista, kunhan avuksi otetaan antiikin viisaus, valistuksen järki ja liberaalin demokratian muovaama kansanvaltaisuus. Niiden välttämättömäksi sideaineeksi Sihvola nimeää humanistisen sivistyksen, jota hän häpeilemättä agitoi Maailmankansalaisen etiikan viimeisessä luvussa.

                      Kaikki edeltävät sivut eivät ehkä anna komealle loppunousulle aivan täyttä katetta.

                      Kansalaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja jopa moraalin kannalta länsimaiset demokratiat ovat ottaneet viime vuosisatoina lukuisia merkittäviä edistysaskelia. Eräistä kärsimystä aiheuttaneista järjestelmistä on luovuttu (orjuus) ja tasa-arvoa on lisätty (naisten äänioikeus). Kaikki nämä muutokset voidaan perustella filosofisesti, mutta mikään Sihvolan kirjassa ei sinänsä osoita, että filosofialla niihin olisi voitu myös vaikuttaa.

                      Arki jää taas filosofisten rivien väliin.

                      Suomalaisessa akateemisessa maailmassa Sihvola oli monipuolisen osaamisen ja kahden virkatehtävän mies, joten mieleen juolahtaakin kysymys: miksei filosofian dosentti Sihvola pysähtynyt kunnolla pohtimaan asioita historian professori Sihvolan kanssa, jotta moraalin teoria olisi hieman selkeämmin kytkeytynyt kansalaisyhteiskuntien toteutumiseen todellisessa elämässä?

Maailmankansalaisen etiikan takakansi lupaa ”ajankohtaista puheenvuoroa”, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että George W. Bush mainitaan kerran henkilöhakemistossa. Muutoin painotus on sama kuin Toivon vuosituhannessa.

                      Filosofian historiaa tarkastellaan antiikista nykypäivään, huipulta huipulle. Etiikkaa koskevan ajattelun kulminaatioina ovat Aristoteles, valistusfilosofi Kant ja viime vuosisadalta John Rawls, mutta kuitenkin niin, että antiikkiin erikoistuneen Sihvolan mielestä jo Aristoteles sanoi kaiken oleellisen, kunhan hänen kirjoituksiinsa tehdään historiallisen ajankohdan edellyttämät korjaukset.

                      Aristoteles eli kreikkalaisessa orjataloudessa, jossa naiset oli syrjäytetty julkisen päätösvallan ulkopuolelle, ja jossa oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat periaatteet ulottuivat vain kaupunkivaltion rajalle. Sihvolan mielestä näiden seikkojen ei pidä kuitenkaan estää meitä löytämästä sitä, mikä hänen ajattelussaan on kestävää ja yleispätevää.

                      Siinä Sihvola myös osoittaa olevansa oikeassa.

Sietämättömäksi moraaliteorian ja tapahtumahistorian ristiriita käy vasta Kantin yhteydessä, vaikka Sihvola ei näytä sitä huomaavan. Filosofisten teorioiden korkea abstraktisuuden aste käy puolestaan sietämättömäksi Rawlsin yhteydessä, minkä Sihvola myös terävästi huomaa.

                      Modernia keskustelua kansainvälisestä oikeudesta tai ns. ”humanitaarisista interventioista” olisi epäilemättä tyylitöntä käydä ilman Kantin tunnetuimpiin kuuluvaa teosta Ikuiseen rauhaan (1795).

                      Kant arveli jo entuudestaan, että ihmisillä on oikeus vapaaseen mielipiteen ilmaisuun ja velvollisuus poliittisten uudistusten ajamiseen. Nyt niiden päälle lisätään meille tutun globalisaatiokeskustelun kolmas avaintekijä – universaalin ihmisyhteisön keskinäinen riippuvuus. Kantin mukaan kansainvälinen laki säätäköön valtioiden väliset suhteet, mutta sen lisäksi on oltava kirjoittamaton kosmopoliittinen laki, joka säätelee kansalaisten moraalisia suhteita valtioiden rajat ylittävässä kanssakäymisessä.

                      Sihvola mainitsee, että Kantia huoletti erityisesti ”kolonialismin pahuus”. Kyse ei kuitenkaan ollut nykykeskustelun mukaisesta luonnonvarojen ja työvoiman riistosuhteesta, vaan väkivaltaisesta laittomuuden tilasta - siirtomaiden asukkaat olivat alituiseen ryöstön ja murhien kohteina.

                      Kantin käsitykset yhtäläisestä moraalilaista eivät missään vaiheessa palaudu yhtäläisiin ihmisoikeuksiin. Viime kädessä filosofi alistuu biologialle, jonka mukaisesti kaikki naiset ovat laista riippumatta miehiä alempana ja kaikki muut rodut valkoisia alempana.

                      Toisin sanoen Kant on merkkipaalu tiellä Sihvolaa askarruttaneeseen teoreettiseen maailmankansalaisuuden käsitteeseen. Sen sijaan Kant ei auta meitä lainkaan ymmärtämään miksi tai miten vaikkapa naiset ovat käytännössä nousseet täysivaltaisiksi kansalaisiksi.

Maailma rakentuu erillisistä tapauksista, joista naiset eivät ole yksi, vaan jokainen nainen on omansa.

                      Kantin jälkeen Rawls otti ongelmakseen rakentaa yleisen oikeudenmukaisuuden teorian, joka kattaisi mahdollisimman monet erilliset tapaukset, mielellään ne kaikki. Tämän seurauksena jokainen hän uusi kirjansa oli vastaus edellisen herättämään kritiikkiin, eikä yksi ihmisikä tietenkään riittänyt etevien kollegojen löytämien loogisten aukkojen paikkailuun.

                      Tätä Sisyfoksen tragediaa Sihvola kuitenkin kuvaa arvostavasti, sillä hänenkin mielestään moraalissa vaaditaan arvojen ja normien ristiriidoista vapaata järjestelmää. Aksioomien ja teoreemojen ohella Sihvola toki uskoo lapsen myötäsyntyiseen oikeudentajuun, aikuisen yksilön elämänkokemuksen ja yhteisöjen poliittisiin prosesseihin. Mutta hän uskoo myös, etteivät ne riitä.

                      Toista mieltä ovat moraaliteorioiden kriitikot, jotka Sihvola siirtää kohteliaasti sivuun jo kirjan ensimmäisessä luvussa. Kriitikoiden yhteiseksi lähtökohdaksi voitaisiin kuvitella se kohta Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta, jota Sihvola ei siteeraa:

                      Älä vaadi matemaatikolta retorisia todistuksia, äläkä reetorilta matemaattisia todistuksia.

                      Tämä ei tarkoita sitä, että moraalifilosofian olisi tyydyttävä olemaan pelkkää puhetaitoa, vaan että moraaliteoria jo on sitä väistämättä.

                      Ensinnäkin abstrakti moraaliteoria kuvaa vallitsevaa todellisuutta huonosti – kuten Kantin tapaus osoittaa. Toiseksi moraaliteorian suhteellinen hyöty ymmärretään usein väärin, poliittisen prosessin käynnistäjänä, vaikka käytännössä moraaliteorian kielelle on lähinnä juridista käyttöä. Kantin tai Ralwsin kirkas logiikkaa varmaankin auttaa virkamiehiä kirjoittamaan lain, mutta eduskunta osaa säätää sen ilmankin.

Itse asiassa moraaliteorian suhde oikeudenmukaisuuteen on suunnilleen sama kuin pornografian suhde seksiin.

Entä miten moraaliteoriaan perustuva kirjoittaminen ylipäänsä eroaa muusta moraalifilosofiasta? Asiaa voi yrittää valaista sotatoimien oikeutusta koskevalla esimerkillä, jonka Sihvola on valinnut brittifilosofi Jonathan Gloverin kirjasta Ihmisyys (suom. 2003).

Kun norjalaiset vastarintamiehet päättivät sodan aikana räjäyttää ydinpommin raaka-ainetta kuljettaneen natsien junan, he joutuivat hyväksymään myös sen, että viattomia sivullisia kuolee.

Moraaliteoreetikolle kyse on ”kaksoisvaikutuksen periaatteesta”: inhimillisellä toiminnalla on sekä tarkoitettuja että tarkoittamattomia seurauksia.. Niinpä aiheutetun hyvän ja pahan määrä on yksinkertaisesti pakko punnita, Sihvola kirjoittaa. Tuloksena voi olla, että satojen kuolema pelastaa satoja tuhansia.

Toteutunutta historiaa ei voi kuitenkaan verrata toteutumattomaan, joten tällainen spekulointi voi joko lykätä päätöstä loogisesti ratkaisemattomana loputtomiin. Tai se voi pukea vaikean valinnan rationalismin lohdulliseen valekaapuun.

Siksi Bernard Williams, merkittävin Sihvolan mainitsema moraaliteorian kriitikko, olisi ehkä valinnut Gloverin kirjasta aivan toisen esimerkin.

Se olisi voinut koskea Enola Gay –pommikoneen reittiselvityksen tehnyttä majuri Claude Etherlya, jota Hiroshiman tuho järkytti niin, että hän kuljeksi loppuikänsä atomipommia vastustavien mielenosoitusten ja mielisairaaloiden väliä.

Gloverille atomipommi oli hirmuteko, joka ylittää loogisen käsityskyvyn, mutta monen amerikkalaisen historioitsijan mielestä se mahtuu silti ”kaksoisvaikutuksen” piiriin: sodanjohto oli hyvin perillä miestappioiden kasvusta rintaman lähestyessä Japania, ja laski atomipelotteen säästävän ihmishenkiä molemmin puolin.

Mutta sekin on tietysti abstraktia spekulaatiota, kuten historiankirjoituksen erimielisyys osoittaa. Konkreettista on vamma, jonka majuri Etherly sai sielulleen siitä huolimatta mihin tulokseen historioitsijat tai filosofit tulevat pommituksen tarkoituksenmukaisuudesta.

Bernard Williamsille moraalifilosofia liittyykin luontevimmin historiallisten olosuhteiden ja psykologisten vaikutusten kuvailuun. Tässä vaatimattomassa tehtävässään se voi olla tarkkaa ja luotettavaa, kun sen sijaan moraaliteoreetikoiden kirjoitukset ovat ilmavissa spekulaatioissaan kovin epätarkkoja eivätkä lainkaan vaatimattomia.

Sihvolan kirjaan sisältyy juuri sen verran epäselvää meta-etiikkaa ja mahtavia unelmia filosofian roolista maailmannäyttämöllä, että Williams olisi hyvinkin voinut tuhahtaa sille kuten hän tuhahti vuonna 1971 brittiläisen moraalifilosofian valtavirralle: ”Tylsää ja tarkoituksetonta”. Mutta koska Williams kuului filosofian todellisiin suurmies, vähän epäedullisempikin vertailu on Sihvolan elämäntyölle vain kunniaksi.

Kaikista mahdollisista linjaerimielisyyksistä huolimatta hän on sentään julkaissut kirjan, joka on moraaliteoreettisen koulukunnan esittelynä esimerkillinen.