torstai 9. lokakuuta 2014

Pari kysymystä tuoreelle nobelistille


Patrick Modiano, s. 1945. Kirjallisuuden Nobel-palkinto 2014.

Unohtunutta kadonnutta muistamassa. Tai muistamassa kadonneen unohduksen. Kaikki Modianon romaanit, siis aivan kaikki, tiivistettynä yhteen kappaleeseen:

Ja minusta tuntui luonnolliselta ottaa numero 01 13 24 Klostersin tässä Rochoyn asunnossa joka kuitenkin liittyi kokonaiseen, nyttemmin jo niin kaukaiseen osaan elämässäni. Kyllä kyllä, luonnolliselta. Ehkä se johtui auringosta, joka tulvehti ikkunoista huoneeseen tänä aamuna. Tai päätöksestä jonka olin tehnyt.  Tunsi olevani kevyellä mielellä. Entä jos menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa. Miksei niillä voisi olla mitä erilaisimpien elämänkäänteiden kautta salainen yhtenäisyys, hallitseva parfyymi.

Kadonnut kortteli, Quartier perdu (1984). Suom. Jorma Kapari.

Aivan.
Ymmärrän kyllä miksi ”tunteen” pitää aina olla ”luonnollinen” (kyllä kyllä), ja miksi ”hallitsevan” on samalla oltava ”salainen”. Se vapauttaa meidät vastuusta ja tekee olon ”kevyeksi”. Mutta miksi ”osan” pitää olla ”kokonainen”? Ja kenen oli se valkoinen Lancia, ja miksei Citroen?
Saattaisin keksiä vastaukset itsekin, mutta kuten kaikki aina sanovat: Modianon romaaneista ei oikein muista mitään…

Ajan leima, ehkä. Tai jälki tapauksesta joka menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua muistaa enää mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti