Patrick Modiano, s. 1945. Kirjallisuuden Nobel-palkinto
2014.
Unohtunutta kadonnutta muistamassa. Tai muistamassa kadonneen
unohduksen. Kaikki Modianon romaanit, siis aivan kaikki, tiivistettynä yhteen
kappaleeseen:
Ja minusta tuntui
luonnolliselta ottaa numero 01 13 24 Klostersin tässä Rochoyn asunnossa joka
kuitenkin liittyi kokonaiseen, nyttemmin jo niin kaukaiseen osaan elämässäni.
Kyllä kyllä, luonnolliselta. Ehkä se johtui auringosta, joka tulvehti
ikkunoista huoneeseen tänä aamuna. Tai päätöksestä jonka olin tehnyt. Tunsi olevani kevyellä mielellä. Entä jos menneisyys
ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa. Miksei niillä voisi olla mitä erilaisimpien
elämänkäänteiden kautta salainen yhtenäisyys, hallitseva parfyymi.
Kadonnut kortteli, Quartier perdu (1984). Suom. Jorma Kapari.
Aivan.
Ymmärrän kyllä miksi ”tunteen”
pitää aina olla ”luonnollinen” (kyllä kyllä), ja miksi ”hallitsevan” on samalla
oltava ”salainen”. Se vapauttaa meidät vastuusta ja tekee olon ”kevyeksi”.
Mutta miksi ”osan” pitää olla ”kokonainen”? Ja kenen oli se valkoinen Lancia,
ja miksei Citroen?
Saattaisin keksiä vastaukset
itsekin, mutta kuten kaikki aina sanovat: Modianon romaaneista ei oikein muista
mitään…
Ajan leima, ehkä. Tai
jälki tapauksesta joka menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en
tästä päivästä lähtien halua muistaa enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti