Ironia: Johdanto & ensimmäinen teesi

Lehdestä luin, että linja-auto riistäytyi kuljettajan hallinnasta ja törmäsi pajamäkeläisen kerrostalon seinään. Heräävä asukas löysi huoneiston lattialta betonimurskaa ja ikkunan puitteineen. ”Olen syvästi järkyttynyt”, hän kommentoi Ilta-Sanomille, ja katsoi sitten aiheelliseksi lisätä: ”Lievästi sanottuna.”

                      Tunteita jatkuvasti kartoittavan mediaviestinnän aikakaudella järkytys on kulunut kolikko, jonka voi halutessa vaihtaa kahteen kriisiin. Edes yleensä pätevä syvyyden metafora ei riitä tekemään siitä luotettavaa elämyslaadun kuvausta. Kaikki, mitä asiasta voidaan sanoa, voidaan sanoa vain ”lievästi”, kuten haastateltava tähdensi.

                      Haastateltavaa vaivaa nykyihmiselle tyypillinen oivallus kielellisten ilmaisujen liudentumisesta, jota ei voi torjua edes ironialla. Esimerkiksi kutsumalla suurta pieneksi tai hyvää pahaksi, koska suuri ja hyvä eivät tunnu tarkoittavan mitään mainitsemisen arvoista. Ironian järkyttävän (huokaus) kriisiytymisen (syvä huokaus) olosuhteissa ironia ei riitä korjaamaan kielen puutetta, mutta se on viimeinen keino muistuttaa, että me olemme kyllä tietoisia ongelmasta.

                      Lyhyen sanakirjamääritelmän mukaan ironia (< kreik.) on koomisen ivailun epäsuora laji, joka esittää puutteet ja viat avuina, arvottoman arvokkaana, moitteen kehuna ja niin edelleen.

                      Friedrich Schlegelin (1772 – 1829) ja Novaliksen (1772 – 1801) vanhakantainen ajatus oli mutkikkaampi. He pitivät erityistä romanttista ironiaa pikemminkin hengen historian vaiheena ja vapauden muotona kuin yleisen rupattelun tyylilajina. Valtion ja kirkon holhouksesta irtautuneen subjektiivisen taiteen ei tarvinnut enää etsiä toimintansa standardeja esteettisen olemuksen ulkopuolelta. Se kykeni nyt - siis silloin - kommentoimaan itse itseään.

                      Modernissa ironiassa, mikäli sellaisesta olisi tapana puhua, tietoisuus siirtyy subjektista materiaan. Persoonallisen taiteilijan itseilmaisun sijasta tunteet ja persoonallisuus syntyvät vasta konstruktiossa: runossa, sävelmässä, maalauksessa tai muussa sellaisessa. Modernismin jälkeen ulkoinen perusasetelma ei muutu, mutta romantiikalle ja modernismille yhteinen ihanteellisuus katoaa.

                      Samalla sanakirjassa mainitut seikat korostuvat, mistä sitten seuraa muutamia kysymyksiä.

                      Onko romanttisen ja (post)modernin ironian ilmeisin ero siinä, että (post)moderni aika on oikeasti lunastanut lupauksensa ja hajottanut subjektiivisuutta tuottavan subjektin? Vai siinä, että vapaus on jälleen menetetty, tosin tällä kertaa markkinoille? Vai olemmeko yksinkertaisesti päätyneet Hegelin ajasta (taide ei edusta aitoa totuutta ja elämää vaan älyllistä pohdintaa taideteosten omasta filosofisesta luonteesta) Hegelin jälkeiseen aikaan (taiteella tai muulla siihen rinnastettavalla ilmaisulla ei ole mitään tähdellistä sanottavaa edes omasta luonteestaan)?

                      En tiedä, mutta tuskinpa sillä on väliä. Päädymme joka tapauksessa samaan lopputulokseen, uuden vuosituhannen taitteeseen (1998 – 2002) ja Olvin cxx-mainokseen.

                      ”Moi! Mun nimi on Lola, ja toi tossa on Stade!” Maneerisesti hymyilevä, paikoilleen jäykistynyt malli Jenni Ahola kertoo miten löylynheiton maailmanennätystä yrittävä mies virkistäytyy aina tietyllä olutmerkillä.

                      Äitini piti mainosta typeränä ja tökerönä. En yrittänyt selittää hänelle, että kyseessä on ”koomisen ivailun epäsuora laji”, jossa mainonnan kliseet käännetään oivaltavaksi tietoisuudeksi mainonnan kliseisyydestä. Miksi olisi pitänyt? Äitihän oli oikeassa.

                      Hän oli oikeassa siinä, ettei ironia lisää mainokseen ajatusta tai näkökulmaa, joka tulee näkyväksi tai ymmärrettäväksi ainoastaan ironian ansiosta. Ironia ei kerro mitään. Ironia on aina tunnistettavaa (”huomasitteko ironian?”), ei elämyksellistä. Ironia ei ole arvostelma tai perustelu. Se on asenne, joka haluaa tulla hyväksytyksi välittömästi ja ilman järkisyitä.

                      Siksi ironian tyypillinen seuraus ei ole kriittisyys tai analyyttisyys vaan huonouden monistuminen. Esimerkiksi huono olutmainos. Ironian ansiosta mainosmiehen ei tarvitse päättää mitä hän haluaa tuotteesta sanoa tai miten hän kehtaa sen tehdä. Ironian ansiosta hän voi myös vakuuttaa yleisölle: pysykää te tyhminä, kyllä me huolehdimme kommentoinnista.

Teesi numero 1: Ironian tarkoituksena on välttää vaikeita valintoja. Siksi ironiaa ei voi koskaan olla liikaa.

    

Journalismissa ironinen esitys on esimerkki siitä, miten rohkeaa aihetta voi seurata riskitön toteutus.

                      Journalistin ironia on kuin vakava ajankohtaisohjelma, jossa haastatellaan onnettomuuden tai suuren katastrofin uhreja. Siis niitä ihmisiä, joilla oli vähiten vaikutusta kauheaan lopputulokseen. Toimittaja ymmärtää, että asioiden syitä penkoessaan hänellä on pieni mahdollisuus olla oikeassa, mutta näyttäessään katsojille kärsimystä, hän ei voi olla väärässä. Eikä toimittaja saa olla väärässä, kuten mediakriitikot muistuttavat.

                      Joitakin sukupolvia sitten toimittajat edustivat aatetta, viestinnäntutkija Risto Kunelius muisteli vanhassa Image-lehden kolumnissa, ja esittivät siksi todellisuutta sen kannalta. Harvinaista ei kuulemma ollut, että julistusten sisältöjä hiottiin toimittajalle ja poliitikolle yhteisen puoluetoimiston tiloissa.

                      Sitten tuli sitoutumaton journalistinen kulttuuri ja entistä heterogeenisemmäksi muuttunut yleisö, jota piti palvella. Lukijasta tuli liian monimutkainen hahmo, jotta sitä olisi tohdittu puhutella ideologisesti tai jotta mikään lehti olisi kuvitellut osaavansa ilmaista juuri lukijan omia tuntoja.

                      Enää toimittaja ei edusta aatetta eikä oikein yleisöäkään, Kunelius arveli: ”Ja kun itseään ei saa edustaa, alkaa yksimielisesti hyväksytty vaatimus kriittisemmästä journalismista olla aika kova pähkinä.”

                      Pähkinän ratkaisu on kielipeli. Kielipelistä etsitään kriittiseltä ja valppaalta vaikuttava näkökulma, jonka ajatellaan vetoavan yleisöön. Tavallinen kielipelin muoto on Kuneliuksen mukaan ironia.

                      Turvalliseksi ironian tekee se, että ironisti sitoutuu yhtä aikaa kahteen totuuteen, viralliseen ja rivien väliseen, Kunelius jatkoi. Ja jos tulee tiukka paikka, toista ei edes ole: ”Ääneen lausutussa osuudessaan toimittaja toistaa esimerkiksi poliitikon sanat, mutta samalla rivien välissä liittoutuu yleisön kanssa hymähtämään julkisuuden touhulle. Yleisöä ja toimittajaa yhteen sitova ominaisuus onkin ulkopuolisuus suhteessa julkisuuden toimintaan.”

                      Journalistinen ironia ei siis niinkään perustu toimittajan (itse)tietoisuuteen, jonka kohteena ovat julkisuuden toimintatavat. Se perustuu ironistin luomaan vaikutelmaan samasta asemasta tai samanmielisyydestä yleisön kanssa.

                      Toimittajan oivallus, jonka mukaan politiikka ja julkisuus ovat (vain) yksilöiden käymää valtapeliä, muistuttaa mainostajan oivallusta, jonka mukaan mainonta on kliseistä. Ne eivät raota verhoa vaan iskevät yleisölle silmää. Eikä ajatuksen sisältö ole seurausta ironian käytöstä. Ironinen vaikutelma on seurausta edeltävästä yksimielisyydestä.

                      Tai jos palataan Kuneliuksen omiin sanoihin: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino varmistaa, ettei ole väärässä.”