Lehtikirjoittamisen lajeja: Potut pottuina

”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.”

Ohje Nro 8: Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. 

Ohje Nro 10: Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

Ohje Nro 11: Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta

-- Journalistin ohje 2011

Maanantaina ajatushautomo Magma julkisti raporttinsa Journalismin kohtalo mediamurroksessa. Johtopäätökset olivat enimmäkseen ikäviä.

Vanhan joukkoviestinnän suhteellinen merkitys ja resurssit vähenevät, murehti Kauppalehden, Aamulehden ja Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja Hannu Olkinuora, yksi raportin kolmesta kirjoittajasta:

”Kansalaisten mahdollisuus valita mediansa on tehnyt heistä yhä kriittisempiä kuluttajia ja aktiivisempia osallistujia. Journalistit joutuvat asemoimaan itsensä uudelleen sosiaalisten ryhmien tulkeiksi. Samalla yhteiskunnan eri toimijat ponnistelevat entistä enemmän tuodakseen oman sanomansa julki suoraan kansalaisille. Se lisää ammattimaisesti tuotettuun journalismiin kohdistuvia paineita.”

Vielä viikko sitten kuulosti vähän paremmalta.

TNS Gallupin tuore tutkimus Medioiden mielikuvat 2012 kertoi, että koululaisista ja opiskelijoista 94 prosenttia liitti sanomalehtiin mielikuvan ”arvostettu”, ja että kaikista vastaajista sanomalehtiä piti arvostettuina 81 prosenttia.

Kansalaiset luottavat sanomalehtien verkkopalveluihin enemmän kuin verkkoon yleensä, tutkimus täsmensi. Vanhastaan arvostuksessa painoivat sanomalehtien asiantuntevuus ja uskottavuus, uusina asioina lehdiltä odotettiin enemmän oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista vastuullisuutta (HS 23.5.2012).

Sitä tutkimus ei valitettavasti kerro mitä verkkoon siirtynyt lehdenlukija ”oikeudenmukaisuudella” tarkoittaa. Tasapuolisuutta ja objektiivisuutta? Vai sitä, että nettikeskustelujen tavoin myös uutisteksti sanoisi ikäville ihmisille suorat sanat?

Tätäkin vaihtoehtoa on jo kokeiltu, eikä kovin ylevin seurauksin. Esimerkki on Turun Sanomat ja muutaman viikon takainen hihamerkki-jupakka.

I

”Kansanedustajan avustaja ehdottaa ulkomaalaisille hihamerkkejä”, otsikoi Turun Sanomat 11.4.2012.

Uutisen mukaan perussuomalainen eduskunta-avustaja Helena Eronen oli kirjoittanut blogissaan, että hihamerkkien käyttöönotto helpottaisi poliisin työtä ja vapauttaisi resursseja: ”Sen jälkeen poliisin ei tarvitsisi kysellä henkilöllisyystodistuksia.”

Erosen ehdotuksen taustoja uutinen valottaa seuraavasti: ”Juutalaiset pakotettiin Natsi-Saksassa pitämään hihamerkkinä keltaista daavidintähteä, jolla heidät pystyttiin erottamaan julkisesti juutalaisiksi.”

Uutisen pienimmät virheet ovat ”Natsi-Saksan” kirjoittaminen isolla etukirjaimella ja juutalaisten rintamerkin vaihtaminen hihamerkkiin. Suurempi virhe on Erosen kirjoituksen sisällön muuttaminen jättämällä sen kärki pois. Se olisi löytynyt helposti blogikirjoituksen alusta:

”Vähemmistövaltuutetun toimiston mukavasilmäinen setä kertoi Ylen aamu-uutisten jutussa olevansa perin pöyristynyt siitä, kun oli kuullut poliisin harjoittamasta apartheidimaisesta toiminnasta ulkomaalaisia kohtaan. Poliisit olivat jossain tilanteessa käyneet kyselemässä itäeurooppalaiselta miesryhmältä henkilöllisyystodistuksia ilman pienintäkään syytä, siis vain siksi, että henkilö olivat ulkomaalaisia.”

Ilmeisesti Eronen on eri mieltä vähemmistövaltuutetun näkemyksestä, jonka mukaan ulkomaalaisten maassaolon edellytyksiä tarkistava poliisi pysäyttää ulkomaalaisia henkilöitä perusteettomasti. Siksi hän kirjoitti karikatyyrin, jossa suomalaisen poliisin virkatoimi rinnastuu valtuutetun mielessä etelä-afrikkalaiseen apartheidiin.

Ja ilmeisesti Turun Sanomien nimetön uutistoimittaja on eri mieltä perussuomalaisten näkemyksistä ylipäänsä. Siksi hän kirjoitti karikatyyrin, jossa perussuomalaisen eduskunta-avustajan blogikirjoitus rinnastuu lehden lukijan mielessä saksalaiseen natsismiin.

Jos Turun Sanomien tarkoituksena oli toteuttaa TNT Gallupin mielikuvatutkimuksessa esille nousseita ”oikeudenmukaisuuden” ja ”yhteiskunnallisen osallistumisen” arvoja, potut on nyt maksettu pottuina. Jos lehti sen sijaan pyrki perinteiseltä uutismedialta odotettuun ”asiantuntevuuteen” ja ”uskottavuuteen”, se epäonnistui surkeasti.

Vastaava päätoimittaja Kari Vainio puolustautui A-Studion Stream-ohjelmassa 20.4.2012 sanoen, että lehti julkaisi ”ainoan oikean totuuden”. Lisäksi Vainio sanoi, ettei uutinen esitä hihamerkkiä Erosen todellisena ehdotuksena vaan sen satiirinen luonne käy ilmi uutisen sanaparista ”makaaberi ajatusleikki”. Kohun syy ei siis ollut lehdessä, vaan ”yleisön medialukutaidossa”.

                       Yleisön joukkoon on tässä yhteydessä luettava uutistoimisto STT, joka levitti Turun Sanomien tietoa Erosen ehdotuksesta uutisfaktana, eikä sanakirjassa vastenmielistä ja pelottavaa tarkoittavan ”makaaberin” piilomerkitys avautunut myöskään Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitukselle.

”Perussuomalaisten tulisi käyttää tästä lähtien ruskeaa paitaa, jotta heidän poliittinen ja henkinen suuntautuneisuutensa tulisi kaikille selväksi”, kirjoitti Helsingin Sanomat, ja jatkoi:

”Edellinen lause oli vitsi. Se oli kansanedustaja James Hirvisaarta (ps) lainaten ’täyttä pakinaa ja satiiria, jossa hyväntahtoisesti ja hauskasti ruoditaan yhteiskunnassa vallitsevaa hysteeristä ilmapiiriä’.” (HS 14.4.2012).

Samalla pääkirjoitus jatkoi Turun Sanomien melko kevein perustein aloittamaa Erosen natsittelua ehdollisessa ”jos”-muodossa, mikä näkökulmasta riippuen on joko varovaista, raukkamaista tai ihan oikein perussuomalaisille. Potut pottuina.

Jupakan johdosta Eronen koki tuleensa mediassa kaltoin kohdelluksi, ja teki poliisille tutkintapyynnön ja Julkisen sanan neuvosteolle kantelun. Molemmat turhaan, mutta median uhriksi onkin entistä vaikeampi päästä kun tunkua on niin paljon.

A-Studiossa uhriksi ilmoittautui päätoimittaja Vainio. Hänen mukaansa Turun Sanomiin kohdistunut julkinen arvostelu on jotenkin ”vaarantanut sananvapauden”. Miten? Sitä Vainio ei kerro. Olen kysynyt.

Muut uhrit kokoontuivat viime maanantaina Päivälehden museoon, jossa julkistettiin haastattelututkimus nimeltä Me­dia ihol­la. Tapahtumasta kirjoitetun uutisotsikon mukaan ”vihakirjoittelu tukkii poliitikkojen suita” (HS 29.5.2012). Perussuomalaisiin ja heitä kiinnostaviin asioihin ei voi puuttua ilman suoraa tai sosiaalisen median kautta tulevaa palauteryöppyä, luonnehti keskustan väistyvä puheenjohtaja Mari Kiviniemi. Myös toi­mit­ta­jat saa­vat en­tis­tä enem­män vi­hais­ta ja asia­ton­ta pa­lau­tet­ta, täydensi MTV3:n po­li­tii­kan toi­mi­tuk­sen pääl­lik­kö Timo Haapala:

”­Pe­rus­suo­ma­lai­set suh­tau­tu­vat me­diaan ih­meel­li­ses­ti, pe­lon­se­kai­sel­la hys­te­rial­la. He saa­vat sa­noa muis­ta mi­tä ta­han­sa, mut­ta heis­tä ei saa sa­noa mi­tään.”

                      Hihamerkki-jupakan perusteella pelkoon voi olla vähän syytäkin, mutta jos muiden puolueiden johtavat poliitikot ja toimitusten johtohenkilöt kokevat tilanteen itselleen näin vaikeana, he ovat kenties sekoittaneet keskenään kaksi käsitettä – marttyyrin ja selkärangattoman.

II

Kansalaisena ja toimittajana minulla on ollut jotakin sanottavaa perussuomalaisten politiikasta. Maksavana tilaajana minulla olisi hyvinkin paljon sanottavaa Helsingin Sanomista, joka käyttää James Hirvisaaren ajattelua omien pääkirjoitustensa asiallisuuden ja uskottavuuden standardina.

                      Muun muassa haluaisin tietää, onko kynnys leimata yksittäinen perussuomalainen natsiksi nyt toimituksen mielestä sopiva? Vai pitäisikö sitä korottaa, ja kielen inflaation välttämiseksi vielä odotella, että suomalainen oikeistopopulismi marssii yhtenäisissä univormuissa kadulla, lipussa hakarististä muunneltu tunnus, kuten se tekee vaikkapa Ranskassa, Unkarissa ja Kreikassa?

                      Entä sortuiko Helsingin Sanomat Hannu Olkinuoran mainitsemiin ”paineisiin”, ja asemoi itsensä uutismedian sijaan jonkin ”sosiaalisen ryhmän tulkiksi”? Sortuiko Turun Sanomat? Vai olisiko hihamerkki-jupakan aloittamisessa kyse perinteisemmästä tyhmyydestä ja epärehellisyydestä, jota varmasti esiintyy toimituksissa yhtä usein kuin muillakin työpaikoilla?

                      Ilmeiseltä näyttää, että Turun Sanomat tietoisesti julkaisi uutisasuun verhotun mielipidekirjoituksen, jonka lehti ymmärsi sisällöltään harhaanjohtavaksi, jopa virheelliseksi.

                      Vakavampaa moitetta, jonka jollekin sanomalehdelle voisi esittää, ei yksinkertaisesti ole olemassa. Paitsi ehkä se, Turun Sanomat teki sen kahdesti peräkkäin.

”Poliisi ei ota käsittelyyn Erosen tutkintapyyntöä Turun Sanomista”, lehti otsikoi 17.4.2012, ja jatkoi yhä blogikirjoituksen kuvaamista rikosilmoitukseen johtaneella tavalla. Mutta nyt ikään kuin viranomaisen luvalla:

”Nettisivuille kirjoittamassaan blogissa [Eronen] vaati Suomessa asuville ulkomaalaisille hihamerkkiä poliisin työn helpottamiseksi.”

Vähemmistövaltuutetun julkilausumaa, johon kirjoitus kohdistui, ei vieläkään mainita, eikä mukana ole enää edes päätoimittaja Vainion viikunanlehtenä käyttämää ”makaaberia”. Sen sijaan uutinen päättyy laajaan lainauksen tutkinnanjohtaja Markku Kukon päätöstekstistä:

”Tutkinnan päätöksessä todetaan myös, että Helena Eronen on pitänyt tekstiään sarkastisena parodiana, mutta sitä voidaan pitää hänen asemansa huomioiden vähintäänkin sopimattomana kirjoituksena, jopa mahdollisesti sellaisena, jonka eduskunta lainsäädäntövaltaa käyttävänä tahona on kriminalisoinut.

– Se, onko poliisilla syytä epäillä rikosta (Erosen tekstissä), ei tässä tutkinnan lopettamispäätöksessä oteta kantaa, koska blogikirjoitus on julkaistu Uuden Suomen verkkolehdessä, jonka kotipaikka ei sijaitse Varsinais-Suomen poliisilaitoksen toimialueella, kirjaa tutkinnanjohtaja Kukko.”

                      Poliisin ei ole pakko julkisessa asiakirjassa vihjailla, että epäillyn sijaan rikosilmoituksen tekijä on syyllistynyt vakavaan rikokseen, mutta mahdollista se näköjään on. Hankalampaa se olisi toimittajalle, jos hän kovin löyhän virkavelvollisuuden sijaan pyrkii noudattamaan ammatin vakiintuneita eettisiä normeja – ja välttämään syytteen kunnianloukkauksesta.

                      Riski laukesi äskettäin turkulaisen kaupunkilehti Aamusetin kohdalla, kun entinen kaupunginarkkitehti vihjaili viranomaisen laiminlyöneen rakennustarkastuksen ja kenties saaneen siitä rahaakin – seurauksena sakkoja ja tuntuva vahingonkorvaus. Turun Sanomilla mitään riskiä ei ole. Lehdellä on kiistaton oikeus lainata viranomaisen tuottamaa julkista asiakirjaa, vaikka siinä mainitulla henkilöllä olisi jokin syy olettaa se virheelliseksi tai loukkaavaksi. Ja tässä tapauksessa on.

                      Tutkinnanjohtaja Kukko tarkoittanee ”kriminalisoidulla” teolla kansanryhmää vastaan kiihottamista. Hyvän vertailukohdan tutkinnajohtajan yksityisajatelulle antaa Helsingin käräjäoikeuden lainvoimainen päätös vuodelta 2009.

Omituista ”symmetria”-aatetta toteuttava kansanedustaja Jussi Halla-aho oli esittänyt arvion, ettei somalialaisten kutsuminen hänen blogissaan syntyperäisesti varasteleviksi ole loukkaavampaa kuin suomalaisten kutsuminen sanomalehti Kalevan pääkirjoituksessa syntyperäisesti viinaan meneviksi. Käräjäoikeuden mukaan lause, joka asiayhteydestä irrotettuna näyttää vihapuheelta, ei sitä kuitenkaan ole, jos asiayhteys osoittaa, ettei kirjoittaja usko lauseen sisältöön. Ja jos arvostelun kohde on yksittäinen sanomalehti ja sen kirjoittelusta tehty viranomaispäätös, eikä suinkaan mikään kansanryhmä.

Erosen blogissa ei ole lauseita, jotka edes asiayhteydestä irrotettuna kiihottaisivat mitään kansanryhmää vastaan. Ja yhtä ilmeistä on, ettei hän usko hihamerkkeihin poliisin työtä helpottavana ratkaisuna, vaan esittää sen absurdina seurauksena tilanteesta, jossa sekä sisäministeriön poliisille osoittamat tehtävät että vähemmistövaltuutetun ohje yritettäisiin mahdollisimman kirjaimellisesti sovittaa toisiinsa.

Turun Sanomien toimittajat tietävät tämän yhtä hyvin kuin minäkin, mutta jos poliisiviranomainen antaa avoimen valtakirjan leimata lehteä julkisesti arvostellut henkilö rikolliseksi, niin päätoimittaja Kari Vainio on näköjään juuri oikea henkilö käyttämään tilaisuuden hyväkseen.

Entä mikä sitten on suurempi perinteisten viestimien uskottavuuden ja arvostuksen uhka kuin päätoimittaja, joka käyttää yleisön neutraaliksi uskomaa uutisformaattia kehnoista satiireista ja alatyylisestä nettikirjoittelusta tuttuun poliittiseen pottuiluun? Kenties päätoimittaja, joka käyttää uutisformaattia henkilökohtaiseen kostoon.

                     

Jälkisanat: mistä oli oikeasti kysymys?

Poliisilain mukaan poliisi voi perustellusta syystä vaatia ohikulkijaa selvittämään henkilöllisyytensä. Ulkomaalaislain mukaan tätä keinoa voidaan käyttää kun tarkistetaan ulkomaalaisten maassaolon edellytyksiä. Sisäministeriön määräyksestä poliisi tekee tätä työtä katuratsioina.

YK:n ihmisoikeuskomitea on kuitenkin kieltänyt ns. ”etnisen profiloinnin” syrjivänä, joten henkilöllisyyden selvittämisen perusteeksi ei riitä valtaväestöstä poikkeava ulkonäkö, pukeutuminen, käytös tai kieli. On oltava jokin muu syy.

Poliisin erityinen valvontavelvollisuus ja virkamiehen yleinen velvollisuus noudattaa ihmisoikeuksia voi johtaa ristiriitaan, jos ratsia valitsee pistokokeeseen puolalaisen siksi, että hän on ulkomaalainen. Käytännössä ristiriita kuitenkin katoaa, jos ulkomaalainen valitaan pistokokeeseen siksi, että hän on ulkomaalainen.

Ratkaisu, jota Ylen uutisille selitti komisario Jari Taponen Helsingin poliisista, on kieltämättä looginen, kuten kaikki tautologiat aina ovat.

Vähemmistövaltuutetun toimistosihteeri Rainer Hiltunen ei ilmeisesti ole lukenut Wittgensteinin totuuden korrespondenssiteoriaa yhtä tarkoin kuin komisario Taponen, joten hän on varovaisen tyytymätön ulkomaalaisratsioiden nykyiseen toteuttamiseen. ”Joissakin tapauksissa poliisin ulkomaalaisvalvonta vaikuttaa tehottomalta ja perusteettomalta”, Hiltunen epäili Ylen uutisille.

Sisäministeri Päivi Räsänen on tyytyväisempi. Valvonta on ministerin mukaan tehokasta eikä konkreettisia tapauksia, joissa poliisi olisi toiminut väärin, ole tullut esille.

Kumpikaan ei esitä erivärisiä hihamerkkejä eri ihmisille, jotta ministeriön ja vähemmistövaltuutetun linjaerimielisyydet henkilötarkastuksista saataisiin sovitettua yhteen. Sen sijaan poliisi jo jakaa erivärisiä henkilökortteja. Suomalaisilla ne ovat siniset, ulkomaalaisilla ruskeat.

Filosofian turhamaisuus: Eettisempi kuin insinööri

Lehdet julkaisevat säännöllisin väliajoin uusia tutkimuksia, joiden mukaan jo muutaman tunnin päivittäinen Internet-käyttö voi aiheuttaa masentuneisuutta.

Tietokoneväkeä tällaiset väitteet tietysti ärsyttävät, mutta ärtyneisyys onkin eräs lievän masennuksen oire. Sitä paitsi tutkijoiden päätelmä on jo sisäänrakennettuna verkon toimintatapaan, joten tutkimusten tulokset eivät voi tulla kenellekään yllätyksenä. Jos hakurobotti ei tarjoa välitöntä vastausta, verkon käyttäjä turhautuu. Jos se löytyy välittömästi, muita mahdollisia vastauksia on vielä tarkistamatta lukemattomia (sanalle ”Internet” 6 660 000 000 tulosta 0,2 sekunnissa), mikä osoittaa, ettei mikään vastaus ole tyhjentävä. Silloin kaikki ponnistelu alkaa tuntua turhalta.

Filosofi Schopenhauer piti turhuutta elämän peruskokemuksena jo 1818 kirjoittamassaan kirjassa Pessimistin elämänviisaus. Ihminen pyrkii, kärsii ja eksyy, ”kuin halki pahan unen”, sillä tahdolle on olennaista suuntautuminen johonkin jota ei ole olemassa, ainakaan vielä: ”Sen toiveet ovat rajattomat, vaatimukset ehtymättömät, ja jokainen tyydytetty toivomus synnyttää uuden.”

Filosofia Timo Airaksinen lainaa Schopenhauerin lausetta kirjassaan Tekniikan suuret kertomukset (2003).

Muodollisesti hän liittää sen teknopessimismin äärimmäisyyksiin, minkä jälkeen hän tarkastelee tekno-optimismin äärimmäisyyksiä. Näin syntyy vaikutelma puolueettomasta pohtijasta, joka etsii kultaista keskitietä.

Käytännössä Schopenhauerin neuroottinen tapa jakaa ihminen tahtoon ja jonkinlaiseen itseyteen, jota tahto sitten käskyttää, kuitenkin kuvastaa myös Airaksisen omaa teknoepäilyä. Siinä tekniikka ei ole jotakin ihmisen omaa tekemistä vaan ulkopuolinen väline, joka synnyttää fetisistisiä himoja.

Vuosien myötä asiantila on kuulemma huonontunut. Itseys tai yksilö on yhä ahtaammalla. Airaksisen kaksijakoisessa historiakuvassa tekniikka palveli ”ennen” tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, ”nyt” se palvelee enimmäkseen leikkiä. ”Ennen” tekniikka oli pino tarvekaluja, ”nyt” se on järjestelmä, jota ilman ei tule toimeen.  Tekniikka, varsinkin tietotekniikka, on siis vallannut työn ohella myös tunne-elämän.

                      Tästä voi vain päätellä, että kirjan taustalla on yksi yksinkertainen väärinkäsitys ja joukko kohtuuttomia yleistyksiä.

Kunnon filosofin tapaan Airaksinen täsmentää sanat ja erittelee käsitteet, mutta eletystä elämästä hän esittää lähinnä abstrakteja malleja tai summittaisia yleistyksiä.

Kattavimmat yleistyksensä Airaksinen aloittaa passiivimuotoisella lauseella: ”Usein ajatellaan, että…”. Kuka ajatteli? Retorinen tehokeino korostaa kirjoittajan etevyyttä, sillä täsmentämättömän vastustajan voi muotoilla helpommin tyrmättäväksi.

Jos vastustaja täsmennetään, kyse on yleensä tekniikan ”suuren kertomuksen” yhdenmukaisuutta pönkittävästä saivarteluista. Esimerkkinä mainittakoon Airaksisen käsitys lääketieteen kehityksestä.  Hän arvelee sen teknistyneen ja lääkärikunnan muuttuneen ”kehoinsinööreiksi”.

Todellisuudessa asia lienee päinvastoin. Leikkaus- ja tutkimuskeinojen määrä on toki lisääntynyt, mutta samalla viimeisetkin valistuksen kaudella syntyneet ihmiskehon ja koneen väliset vertauskuvat ovat syrjäytyneet. Asioiden todellista kehitystä vastan tuntuu tyhjänpäiväiseltä vedota siihen, että ennen sairaanhoito edellytti henkilökohtaisia ”taitoja”, nyt taas anonyymejä ”välineitä”.

Airaksisen kirjan tiettyä sekavuutta kuvaa hyvin se, että hän oikeastaan esittää itse juuri tämän vasta-argumentin. ”Usein ajatellaan”, hän toteaa toisaalla, että tekniikka on tieteen soveltamista. Tämä on kuitenkin ”paljolti harhaa”, Airaksinen tähdentää, sillä tiedettä ei tehdä ilman tekniikkaa: uusia tieteellisiä ilmiöitä on osoitettu ja tuotettu, koska tekniikan kehitys on mahdollistanut uusia laitteita, joko Galilein kaukoputken tai geenitutkijan pyyhkäisymikroskoopin.

Lääketieteen ”välineellistyminen” on siis arveluttavaa lähinnä siksi, että fysiikan tuntemukseen verrattuna ihmiskehon tuntemus polki niin pitkään paikallaan, joten teknisesti kehittynyt lääketiede on epäilyttävästi uutta - ”1900-luvun” ilmiö.

Filosofit ovat perinteisesti erottaneet toisistaan sielun ja ruumiin ja luonnon ja kulttuurin, vaikka ei tietenkään pitäisi. Nyt Airaksinen erottaa ihmisen toiminnan ja tekniikan, mielen ja välineen, arvon ja esineen. Vaikka ei tietenkään pitäisi.

                           Erottelunsa avulla Airaksinen pohtii miksi tekniikkaa synnytetään lisää, ja on taas etsivinään kultaista keskitietä: deterministin mukaan uusi tekniikka synnyttää meissä uusia haluja, voluntaristin mukaan me teemme uuttaa tekniikkaa, koska haluamme uusia asioita. Sen sijaan Airaksinen ei pohdi miten tekniikka syntyy.

                           Tekniikan kehitystä olisikin hankala selittää pelkin mielellisin tai psykologisin käsittein, kuten Airaksisen mainitsemilla haluilla, haaveilla tai tarpeilla. Eikä sitä oikein voi selittää silläkään, että maailmaan syntyy koko ajan entistä etevämpiä ihmisiä.

Ongelma ratkeaa vasta, kun myönnetään – kansatieteilijöiden ja kasvatustieteilijöiden tavoin – ettei ihmisen tietoisuus mukaudu filosofin asettamiin ulkoisen ja sisäisen rajoihin.

Klassisen esimerkin mukaan höyrykonetta ei voi tyydyttävästi ymmärtää edeltävän teoreettisen tiedon sovellutuksena, vaan pumppaamiseen, sylinteriin ja mäntään liittyvien teknologisten ongelmien eräänä ratkaisuna: rukin olemassaolo oli höyrykoneen keksimisen kannalta paljon tärkeämpi seikka kuin viisauttaan kasvattaneen keksijän älyllinen operaatio.

Tässä mielessä Airaksisen toistuva kysymys ”tekniikan vaikutuksesta kulttuuriin” on käsittämätön, sillä tekniikka on kulttuuria. Toinen lause, jonka mukaan ”lopuksi tekniikka läpäisee ja kyllästää ihmisen maailman ”, on jo helpompi. Se pakottaa epäilemään, että Airaksisen kirjan suuri aihe (filosofinen raportti tekniikan olemuksesta) onkin pieni (spengleriläinen messuaminen ajan hengellä).

Tekniikan suuret kertomukset ei ole analyysi tekniikasta sinänsä. Se on pohdintaa tiettyjen uusien tuotteiden, kuten alussa mainitun tietotekniikan, erikoistuneesta luonteesta. Tekniikka on siis sittenkin kulttuuria, mutta se on muiden kulttuuria: ”Me käytämme, osaamatta sanoa mitä.” Muut ovat ”insinöörejä”. He osaavat, mikä tekee heistä Airaksisen silmissä muukalaisia.

Insinöörejä kohtaan tuntemansa muukalaiskammon  Airaksinen ratkaisee kuvittelemalla jonkin tekniikkaakin olennaisemman seikan, jossa hän olisi insinööriä etevämpi. Sellaiseksi hän arvelee etiikka, jossa hänellä onkin professuuri. Professorina hän epäilee insinöörin omaehtoista kykyä kantaa vastuuta työnsä seurauksista.

                      Airaksisen massiivisen kirjan voisikin tiivistää yhteen lauseeseen: insinööri osaa tehdä kestävän sillan, mutta osaako hän tehdä eettisesti kestävän sillan?

                      Airaksisen kannalta on tietysti valitettavaa, ettei etiikkaa voi erottaa ihmisten teoista sen enempää kuin sielua ruumiista. Silta joka kestää, eikä murskaa käyttäjiään maahan, on eettinen. Jos uskonto niin vaatii, pappi voi siunata sillan. Eetikon siunausta se ei kaipaa.

Keskeneräinen Sanakirja: "Ristiriita"

Ristiriita

Tavallisessa työssä johdonmukaisuus vie tulokseen, kriitikon työssä ”tulos” voidaan olettaa teoksen rajaamiseksi johonkin yksittäiseen tulkintaan, joten myös epäjohdonmukaisuutta tarvitaan.

                      Siksi Parnassoon kirjoittanut kriitikko Ossi Hormia totesi varmuuden vuoksi, että runoilija Paavo Haavikon esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin (1951) oli ”klassinen” ja ”moderni” (perinteinen ja uudenaikainen), ”dynaaminen” ja ”dekoratiivinen” (tarkoituksenmukainen ja koristeellinen), ”emotionaalinen” ja ”spekulatiivinen” (tunteellinen ja älyllinen), ”yhtä aikaa avara ja täysi” (ääretön ja täsmällinen).

                      ”Tulkinta on minimalistinen mutta se aukeaa suuriin visioihin”. Kirsikka Moring Helsingin Sanomissa Juhanin Ahon Juhan näytelmäsovituksesta (2009).

Viimeksi kuultuna: Bach / Partita No. 2

Janine Jansen: Bach. Inventions & Partita. Decca 2007.

Viulisti Janine Jansenin Suomen vierailu ei sitten ollut mediatapahtuma, vaikka ulkoinen edustavuus ja artistin taidot ovat samassa mittaluokassa kuin Anne-Sophie Mutterilla. Klassisen musiikin tähtijärjestelmässä on muitakin elementtejä.

Loppuunmyyty illan konsertti sentään on. Ohjelmassa näköjään Prokofjevia, levyltä olen kuullut Jansenin soittavan Vivaldia ja Bachia.

Bachin partitoja viime vuosina levyttäneistä viulun nuorista tähdistä saksalainen Julia Fischer on selvä Yehudi Menuhinin slaavilaisen romantiikan oppilas, joten hänen odottaa hetkenä minä hyvänsä lisäävän joukkoon katkelman Kultaisista korvarenkaista.

Sen sijaan Ilja Gringolts ottaa niin suurta etäisyyttä venäläisiin perinteisiinsä, että hänen Bachissaan tuntee luterilaisen kirkon puupenkin jokaisen kuhmun ja painuman.

Tässä joukossa hollantilaisen Jansenin herkkyys on omaa lajiaan. Ei parempaa eikä huonompaa, vaan jotakin muuta.

Partita No. 2 liukuu pitkin, melkein kuulumattomin äänin, joissa yhdistyy inhimillinen lämpö ja Jumalan hiljaisuus. Mielikuva hengellisyyden läsnäolosta Bachin maallisessa musiikissa jatkuu, kun Jansen täydentää levynsä kaksi- ja kolmiäänisillä inventioilla.

Nuoren muusikon omalinjaisuutta korostaa sekin, että alkuperäinen kosketinsoitin on vaihtunut barokin aikana vielä tuntemattomaan alttoviuluun. Maxim Rysakovin ja Jansenin peilikuvamainen sointi tarjoaa ratkaisulle kaikki tarpeelliset perustelut.

Jansenin Neljä vuodenaikaa mullisti klassisen musiikin nettilatausten määrän, kertoi taannoin BBC Music Magazine, ja veikkaan, että hyvin kävi myös hänen Bachilleen. Takaisin hyllyyn? Divariin? Eiköhän tähän kysymykseen jo vastattu.

Sokea mies Kolonoksessa vai päivystävä dosentti tv-studiossa?

Jälkipolvet muistavat antiikin runoilija Arkhilokhoksen yhdestä säkeen katkelmasta: ”Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.”

                      Jos arvoituksellisen lauseen ymmärtää vertauskuvaksi, siitä saa seuraleikin, tuumi maineikas aatehistorioitsija Isaiah Berlin (1909-1997). Eräät maailmankirjallisuuden suurnimet suhteuttivat kaiken yhteen keskeiseen ja selvin sanoin ilmaistavaan järjestelmään He ovat siilejä, kuten Dante, Hegel, Dostojevski ja Proust, Berlin toteaa essee-kirjassaan Siili ja kettu. Alun perin se ilmestyi vuonna 1953, Hanna Tarkan suomennos on vuodelta 2004.

                      Toiset tavoittelivat monia päämääriä, ajattelivat hajanaisesti ja laveasti, ja tekivät siksi myös oikeutta elämän epätäydellisyydelle. Shakespeare, Goethe, Balzac ja Joyce olivat kettuja.

                      Varsinaista päänvaivaa seuraleikki tuottaa vasta siinä vaiheessa, jos sen avulla yritetään tehdä selvää Leo Tolstoin monumentaalineroudesta. Sodan ja rauhan kirjoittaja oli kettu joka halusi olla siili, Berlin toteaa ykskantaan, mutta tuomitsee päätelmän samoin tein. Näin laimea selittely ei kuulemma tee oikeutta elämän todellisuutta myötäävälle ristiriitaisuudelle, josta Tolstoin historianfilosofian suuruus kumpuaa.

Kirjallisen voimansa tunnossa, ennen kääntymystään Arvid Järnefeltin lumonneeksi maaseutuprofeetaksi, Tolstoi oli jyrkkä realisti ja empiristi.

                      Todellista oli havainto ja kokemus, niitä selittävät abstraktit teoriat olivat harhaa ja tärkeilyä, Berlin tiivistää Tolstoin kannan.

Sodassa ja rauhassa kunniansa kuulee varsinkin älymystö, joka yrittää tehdä omat tiedonalansa merkittäviksi selittämällä maailman tapahtumat suurmiesten visioihin ja historian lainalaisuuksiin vetoamalla. Erityisen ivallisesti Tolstoi suhtautui historioitsijoiden käsitteisiin, jotka eivät kykene selittämään mitään, mutta joilla voidaan kätevästi peittää todellisen tiedon puute.

Tolstoi oli vakuuttunut, että elämä noudatti vastaansanomattomia syyn ja seurauksen ketjuja, jotka tekivät puheen ihmisen vapaasta tahdosta jokseenkin tyhjäksi, Berlin luonnehtii. Mutta hän uskoi myös, että inhimillisen elämän tapahtumien kudos oli niin runsas ja me itse siihen niin uppoutuneina, ettei sitä voi havaita samalla tavoin kuin kemiallisen kokeen kausaliteetteja.

Siksi omahyväiset historioitsijat sortuvat puhumaan ”vallasta”, aatteiden ”voimasta” tai ”sattumasta”. Kun todellisuus ei paljasta kausaalisen ketjun puuttuvaa osaa, tiedemies keksii sen omasta päästään. Hän alkaa käyttää sanoja, joihin hänen tieteenalansa nojautuu, vaikka se ei pysty niitä analyyttisesti erittelemään.

Tolstoin iva on yhä ajankohtaista, vaikka hänen nihilismiksi moitittu epäilevyytensä onkin samaan aikaan arkipäiväistynyt.

                     

Tietoyhteiskunnan kansalainen suhtautuu tiedon tulvaan yhä tolstoilaisemmin.

Uutisinformaatiota ei kyseenalaisteta ainoastaan vaatimalla objektiivisempaa tietoa, mitä suurkirjailija olisikin pitänyt todellisuuden monimutkaisuuden kieltävänä turhamaisuutena. Moderni mediakriitikko kysyy, minkä umpimähkäisyyden, mieltymyksen tai yksinkertaistavan kaavan nojalla meille maailmaa milloinkin muokataan?

Tästä tosin seuraa uusi ristiriita, joka muistuttaa Tolstoin vanhaa ristiriitaa.

Tolstoi oli positivisti, joka uskoi luonnonlain mukaiseen yleisnäkemykseen elämän ymmärtämisessä. Mutta hän uskoi myös, ettei minkään lainalaisuuden kuvaus voisi tehdä oikeutta elämälle sellaisena kuin se on. Esseensä loppupuolella Berlin vertaakin Sotaa ja rauhaa Israelin kansan korpivaellukseen ja Tolstoita Moosekseen, joka ei voi seurata lukijoitaan siihen syvempään viisauteen, jota hän mestariteoksellaan on luvannut.

Myös moderni mediakriitikko on positivisti. Hän uskoo, että todellisuudella on todellisuuden olemus, mutta uutisilla on vain kertomuksen olemus, joka pitää paljastaa.

Tällä kertaa ristiriita ei kuitenkaan liity ongelman ratkaisemattomuuteen – miten sovittaa toisiinsa realistisen kirjailijan kuvaama inhimillisten tahtojen arkinen ja kaoottinen todellisuus sekä toisaalta kuvauksen tavoittamattomiin väistämättä jäänyt kausaliteettien, luonnonlain ja historiallisen determinismin todellisuus?

Nyt ristiriita liittyy ongelman ratkaisuun.

Käytännössä todellisuuden sepitteellistämisen kaavoja luetteloiva ja analysoiva moderni mediakriitikko on vain uusi teoriaherra lisättäväksi Tolstoin vanhaan luetteloon. Näin mediakriitikko voi välttää Tolstoin tragedian ja epätoivon, joita Berlin ilmeisesti pitää älyllisen tinkimättömyyden ja kirjallisen nerouden palkintoina, ja valita niiden sijaan uran.

Elämänsä lopulla Leo Tolstoi oli ”ihmisten avun ulottumattomissa” oleva vanhus, joka ”itsensä sokaisseena vaeltaa Kolonoksessa”. Moderni mediakriitikko on medioiden tavoitettavissa oleva päivystävä dosentti, joka itsensä ylentäneenä vaeltaa tv-studioon moittimaan viimeisimmän kansainvälisen konfliktin, ulkomaisen suuronnettomuuden tai kotimaisen politiikan uutisointia.

Kynttilöistä, kirjallisuudesta ja sisustamisesta

”Gatsby believed in the green light, the orgastic future that year by year recedes us. It eluded us then, but that’s no matter – tomorrow we will run faster, stretch out our arms out further… And one fine morning –

                      So we beat on, boats against the current, borne back ceaselessly into the past.”

-- F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby, 1926

Moni kirjailija uskoo, että ratkaisua vaativa arvoitus on tarinan kertomisen avain. Toisinaan usko on hyvin kirjaimellista. Siri Hustvedtin romaani Amerikkalainen elegia (2008) alkaa siitä miten psykiatri Erik löytää kuolleen isän jäämistöstä rasian, rasiasta avainnipun ja nipusta lapun, johon isä on kirjoittanut pienellä siistillä käsialalla: ”Tuntemattomia avaimia”.

Harva sen sijaan uskoo, että arvoitus edellyttää ratkaisua. Avaimiin sopivia lukkoja ei löydy edes ”meidän sisäisistä laatikoistamme”, kuten Hustvedt selittää hidasälyisille lukijoille.

Kirjailija-kriitikko Jane Smiley päätteli brittiläisessä The Guardian-lehdessä, että kyse on norjalaistaustaisen tekijän pohjoismaisesta melankoliasta, jossa mikään muistamisen tai puheen määrä ei kykene keventämään mieltä. Sen sijaan pohjoismainen kriitikko Suvi Ahola piti Hustvedtia niin perin pohjin amerikkalaisena, että kirjoitti Helsingin Sanomissa surun ”työstämisestä” ihmistä ”voimauttavana” elämyksenä.

Totuus lienee taas jossakin Ingmar Bergmanin ja Dr. Philin välimaastossa.

Mennyt ei koskaan jätä meitä, kuten Erik itse toteaa, ja jatkaa: ”Jostain kumman syystä me tunnemme vetoa tuskaan ja haluamme toistaa sen. Tähän totuuteen minä olen päätynyt.”

                      Sama totuus pätee myös japanilaisen Haruki Murakamin romaanissa Norwegian Wood, joka ilmestyi suomeksi tänä keväänä, mutta ilmeisiä eroja on heti kaksi.

Ensinnäkään Murakami ei tarjoa edes tarinan liikkeen illuusiota (”työstäminen”) eikä liikkeen päämäärää (”voimauttaminen”). Toiseksi romaanin ”totuus”, jos siinä sellaista on, ei koske päähenkilön sisintä vaan romaanin muotoa.

Psyyken ja vastausta etsivän kerronnan ykseys, joka Hustvedtille on romaanin välttämätön horisontti, on kadonnut. Eikä Murakami edes riko tätä perinnettä. Hän ainoastaan viittaa siihen, kuten metakirjallista otetta tavoitteleva tyyli edellyttää. Tässä epäuskossaan Murakami on myös yhtä kirjaimellinen kuin Hustvedt omassa uskossaan.

Se, minkä Hustvedt säästi oman romaaninsa viimeisille sivuilla, kerrotaan nyt ensimmäisellä sivulla - ja leimataan saman tien ”imeläksi”. Ratkaisu on itsetietoinen olematta erityisen oivaltava, kuten monet muutkin kirjallisuutta opiskelevan Torun havainnot, jotka saavat hänet huokaamaan: ”En keksi parempaakaan sanaa.” Tai: ”Oli jotenkin outo olo.”

                      Romaanille nimen antaneen ja kovin imelästi sovitetun Beatles-melodian vaikutuksesta kertojaansa Murakami kirjoittaa:

”Mietin kaikkea sitä mitä olin elämässäni menettänyt. Hetkiä jotka eivät koskaan palaisi, ihmisiä jotka olivat kuolleet tai kadonneet, tunteita joita en voisi enää koskaan kokea.”

Sivua myöhemmin romaani jatkuu itsemurhan tehneellä ensirakkaudella: ”Kaikki tuntui silloin niin tärkeältä – Naoko ja sen aikainen sisimpäni ja maailmani – mihin se kaikki on voinut kadota? En saa mieleeni edes Naokon kasvoja – en ainakaan heti. Jäljellä on pelkkä kulissi, maisema vailla ihmisiä.”

Romaanin lopuksi myös kulissit – keinotekoisuudestaan tietoiseksi tulleen taiteen vakiosymboli – katoavat, ja Toru huhuilee mahdolliselle elävälle rakkaudelleen ”keskeltä ei mitään”. Toisen ja viimeisen sivun väliin mahtuu lukuisia muita murheellisia tilityksiä, yksin, kahden kesken tai kirjeitse, joiden tyypillisenä seurauksena on ”hataralle olettamukselle rakennetun hiekkalinnan romahtaminen”, ja josta jää jäljelle vain ”lattea, tunteista tyhjä pinta”.

Omien sanojensa mukaan Toru on ymmällään kuin ”labyrintissa”. Lukijan odotusten mukaa labyrintista on ulospääsy, joka edellyttää polun valintaa. Ilmeisinä vaihtoehtoina ovat ikuinen ja idealisoitu rakkaus kuolleeseen tyttöön tai maallinen onni tässä ja tulevaisuudessa. Toru ei valitse kumpaakaan, vaan jää ymmälleen.

Hustvedtin ratkaisussa arvoitus, joka ei pohjimmiltaan ratkea, johtaa tiettyyn estetisoituun tulkintaan mielestä, psyykestä tai ihmisenä olemisesta.

Tai, jos niin halutaan, perinteisen romaanin sisäisestä realistisesta pyrkimyksestä - eli yksityiskohtaisuudesta ja kertovasta analyyttisyydestä, jotka pyrkivät kaventamaan yksilön ja maailman välille auennutta kuilua - kasvaa metaforinen ele. Eleen seurauksena ihmiselämä rinnastuu taideteoksen rajattomaan tulkinnallisuuteen, vaikka elämä arkikokemuksen mukaan olisikin rajallista ja seuraamuksellista.

Murakamin ratkaisu on pitkälti sama, tosin (meta)kirjallinen elementti näyttäisi rajaavan pohdintojemme impotenttiuden itse kirjallisuuteen. Itse asiassa Norwegian Woodin päätös, puhelinsoitto ”keskeltä ei mitään”, on kovin samanlainen Markku Lahtelan Sirkuksen (1978) kanssa.

Sirkuksen kertoja maalaa kadun, jolle hän maalaa itsensä katsomassa kadulta työhuoneen ikkunaan, jonka hän sitten maalaa tyhjäksi. Sirkuksen viimeinen lause katkeaa kesken tähän temppuun, jossa kertoja häivyttää itsensä.

Murakamilla kaikki pikemminkin katoaa kertojan ympäriltä, muistoja myöten, mikä romaanin avanneen muistin teeman kannalta on hyvin symmetrinen ja johdonmukainen ratkaisu. Tai Sirkukseen verrattuna puolinainen. Lahtelan Sirkuksesta symmetria puuttuu siitä yksikertaisesta syystä, että se romaanin nimeä myöten nostaa esiin kehämäistä, omaa kielen muotoista johtolankaansa seuraavaa ajattelua – ja kapinoi sitä vastaan.

Sirkus on ”epäklassikko”, kuten kriitikko Vesa Karonen on sanonut, ja varmaankin siksi, että se vie kirjailijansa vääjäämättömään tappioon. Hustvedt ja Murakami kulkevat osin samaa, kirjallisuuden itsensä viitoittamaa tietä, mutta uskovat tappion sijaan löytäneensä muodon puhtauden.

Antavatko Hustvedt ja Murakami kirjallisuudelle vaativamman roolin kuin Lahtela, vai vaatimattoman?  Edith Wharton oli perinteinen realisti, joka modernimman Hustvedtin tavoin uskoi, että vastausten etsintä johtaa useimmiten kysymystä motivoineen illuusion katoamiseen. Murakamin tavoin Wharton uskoi, että muistot voivat esittää ikään kuin väärennetyn kuvan siitä ajan ja olosuhteiden muokkaamasta minästä, jonka taakkana muistot ovat. Lisäksi Wharton uskoi, että kirjallisuudella oli tehtävä, vaikka se oli välillinen:

Jos kirjallisuus oli peili, se ei heijastanut maailmaa, vaan sen vaatimattoman kynttilän valon, jonka kirjailija nostaa peilin eteen. Tämä usko näyttää hiipuneen niin Hustvedtilta kuin Murakamilta, joille kynttilä ja peili ovat lähinnä esteettisiä kysymyksiä – ikään kuin se ”kokoava elementti” huoneen seinällä, josta sisustuslehdet aina puhuvat.  

Mitä on romaani kolmannessa polvessa?

Reinolle, huutolaispojalle ei tässä maailmassa luvattu mitään, mutta Jarilla, hänen pojallaan, on kaikki. Oma yritys, kaunis vaimo, arvoasunto parhaalla paikalla.

                      Marjaana Aumaston kahden sukupolven romaani Kuin isä poikaansa (2012) lähtee vahvasta kontrastista, ja sitten varmuuden vuoksi vahvistaa sitä.

Reino on sotaveteraani. Se on kunniallisin ihmistyyppi, jonka suomalainen kirjailija osaa juuri nyt keksiä. Jari on yrityskonsultti. Se on halveksittavin ihmistyyppi, jonka suomalainen kirjailija osaa juuri nyt keksiä. Toinen vaikeni elämästään, toinen puhuu työkseen, Aumasto vielä varmistelee, ikään kuin metafora pitäisi lyödä perille lekalla.

                           Myös yhtäläisyyksiä miesten välillä on. Kuten se, että molemmat pilaavat suhteensa naisiin.

Reino ”ei koskaan puhunut sanaakaan rakkaudesta”, äiti raportoi Fuengirolalta, jossa elää uuden miehen kanssa. Jari puhuu paljon, varsinkin rakastajattarelleen, mutta kiusaantuu, kun tämä vastaa tekstiviestissä samalla mitalla. Sänkykumppani ei tiedosta roolinsa rajoja. Siis sitä, että Jarin yksityiset unelmat paljastuvat noloiksi, jos joku toinen on unelmissa liiaksi läsnä.

                      Kansiliepeen mukaan Kuin isä poikaansa on ”naistietoisen kirjailijan uusi aluevaltaus”, vaikka en tiennyt sen olevan uutta, että naiset lukevat naistenlehtien narsismi-artikkelit ja soveltavat sitä sitten elämäänsä tai kirjallisuuteensa.

                      Jarin tunnepuolen lisäksi myös hänen seksuaalisuutensa on peräisin lähteistä, joita miehet eivät itse kovin yleisesti seuraa tai arvosta. Sängyssä on ”kupeiden” paloa, Kleopatroja ja villieläimiä jokseenkin sama määrä Tommy Tabermannin proosatuotannossa.

Sanoin tämän joko moittiakseni Aumaston kirjoittamisen laatua tai kiittääkseni häntä satiirista, jonka kohteena naisten tunneherruudelle alistuneen miehen mieli. En tiedä kumpi on oikein, sillä romaanin tyyli horjuu sinne tänne. Teoksen kokonaishahmosta kertovaa ohjausta lukija ei juuri saa.

                      Jälkimmäistä tulkintaa tukee omalla tavallaan hieno ja aito lause: ”Myöhemmin Jari oli ymmärtänyt pyytää anteeksi.” Se on istutettu kehyksiin, jossa Jarin uskottomuus tai pari drinkkiä liikaa eivät ole parisuhteen ratkaistavia ongelmia vaan vaimolle kuuluva moraalinen yliote henkisessä valtakamppailussa.

Ensimmäistä tulkintaa tukee se, että romaanin lopuksi lapsen tulo tekee pinnallisista ihmisistä syvällisempiä.

Muutakin valmiiksi tai ennen kirjoitetun tuntuista Aumaston romaanissa on, kuten vauraus pinnallisuuden merkkinä. Toki minäkin olen rikkaille kateellinen yötä päivää, mutta eikö aineellisesti turvatussa elämässä ole enää mitään säädyllistä, vaikka sitä verrattaisiin sodan käyneen sukupolveen puutteeseen ja kärsimykseen? Ja vaikka lukijaa vaihtoehtoisesti lyötäisiin omalla hiilijalanjäljellä ja koko maapallon ekologisella kestokyvyllä?

Jos Pohjantähti-trilogian juonen tiivistää yhteen lauseeseen, se menee jotenkin näin: ensimmäisessä polvessa torppari taisteli luontoa ja jälkeen jäänyttä lainsäädäntöä vastaan, jotta jälkipolvet voisivat elää turvassa ja yltäkylläisyydessä, kolmannessa polvessa maisteri moittii vanhempiaan liian materialistisista arvoista.

Jos kolmannen – tai neljännen - polven kirjoittaman romaanin juonen tiivistää yhteen lauseeseen, se menee jotenkin näin: maalla syntynyt viaton ihmislapsi hukkaa itsensä elintasokamppailussa.

Esimerkit eivät kerro ainoastaan erilaisesta historiasta eri sanataideteosten taustalla. Ne kertovat eri lajityypeistä. Toista askarruttaa kysymys oikeudenmukaisuudesta, toista kysymys synnistä ja lankeemuksesta.

Itse en koe liiallista yleispätevyyttä tai moraalista yli-inhimillisyyttä kirjallisuuden vetoavimpana piirteenä, ja kyllä Aumastokin yrittää täsmentää. Jarin nimi ei ole ”Jari” sattumalta, ja hänen harjoittamallaan yritysvalmennuksella on maali tässä ajassa ja todellisuudessa:

”Hän oli pitänyt saman luennon kymmeniä kertoja, oikeat sanat löytyisivät vaikka unessa. Joskus hän vielä innostui niin kuin ensimmäisillä kerroilla. Niinä kertoina hän tunsi olevansa yhtä kuulijoiden kanssa. Koko Sali oli silloin kuin täynnä avointa ja rakastavaa henkeä. Luovuus, sitkeys ja rohkeus irrottautua vanhasta ja antautua muutokseen. Itseluottamus ja armo. Ja raha, jolla ei loppujen lopuksi ollut merkitystä, mutta jota tuli kuin itsestään. Senttejä taivaasta. Saat sen mistä luovut. Tai ei mitään senttejä vaan miljoonia. Ja viittaus kohonneisiin pörssikursseihin, joiden takana olivat uskallus, intohimo ja nöyryys. Viimeiseksi, kun aikaa oli enää jäljellä viisitoista minuuttia, hän puhuisi onnesta.”

Kun kaikki onnistui, Aumasto jatkaa, kuulijat ottivat Jarin käsivarsilleen ja ”pitelivät kuin rakastettuaan”. Mutta joskus ei niin käynyt:

”Ihmisten ilmeet jäivät kylmiksi. He vilkuilivat kännyköitään ja supattelivat keskenään. Silloin Jariin valahti häpeä. Hän oli paljastanut heille vatsansa ja kurkkunsa, mutta ei ollut kelvannut. He olivat hylänneet hänet. He eivät olleet edes vaivautuneet taistelemaan ja raatelemaan, vaan antaneet olla, mitätöineet.”

En tiedä miten usein Jari Sarasvuolla ihan näin ”valahtaa”, vaikka oikeinhan se tuommoisille olisi. Enemmän minua vaivaa Aumaston tapa sepittää romaanin Jarin moraaliseksi modukseksi teennäisyys, tarvitsevuus, tekopyhyys ja sujuvan ulkokuoren peittämä penseys. Eivät ne taistele vastaan tai raatele yrityskonsultin retoriikkaa vaan toistavat sen evankelista tyyliä.

Sisältääkö Kuin isä poikaansa ylipäänsä ihmisiä ongelmineen vai pelkkiä ajanmukaisia teemoja? Romaanin ”maailma latistuu tv-sarjan kuvavirraksi, joissa rullaa kovin tutun oloinen ihmissuhdedraama”, havaitsi myös Satakunnan Kansan kriitikko Jussi Aurén.

Katso ja korota

Kun tutkija kirjoittaa oman toimensa ohessa kirjan tavallisille lukijoille, tavallisen toimittajan kielteinen arvio voi saada hänet katumapäälle. Oikeastaan kirja olikin niin hienovireinen ja mutkikas, ettei sitä ymmärrä kuin toinen saman alan tutkija.

                          Sanomalehtien kulttuuritoimituksissa tutkijan kantaa kuunnellaan, mutta samalla toimitukset suhtautuvat vähän arvellen akateemisen elämän sisäisiin kaunoihin ja kumppanuuksiin, joista ei lehdessä aina voi olla riittävää tietoa. Melko häpeämättömänä pidin puolituttua väitöskirjan tekijää, joka arvioi sanomalehdessä väitöksensä tarkistajan uusimman tutkimuksen. Arvio oli positiivinen.

                             Toisena ongelmana pidetään tieteissä omaksuttua kieltä.

Valokuvan ”indeksisyyden irrelevanttius” ei olisi ollut Turun Sanomien lukijoille vieras ajatus, jos akateemisen lopputyön juuri julkaissut kriitikko-valokuvaaja olisi muistanut selittää, mitä indeksillä eli merkin ja sen esittämän kohteen syysuhteella semiotiikassa oikein tarkoitetaan – ja kenties vielä senkin, mitä semiotiikka on. Saman päivän lehdessä kirjoittanutta psykiatrian erikoislääkäriä lukija ymmärsi helpommin: ”Ujouden heijastumavaikutukset ihmiselämässä ovat kuitenkin moniulotteiset ja vakavat.” Sen sijaan toimituksen aamupalaverissa ei ehkä ymmärretty, miksei lehdessä voi sanoa että ujous vaikuttaa elämään monin tavoin, ja säästää näennäistä täsmällisyyttä tavoittelevat yhdyssanat virallisiin lausuntoihin.

Tässä mielessä tietokirjallisuutta sanomalehteen arvioivan toimittajan työ on tavallista toimittajan työtä. Hän yrittää mahdollisuuksien mukaan esittää yleisessä muodossa harvinaisempia asioita tai näkemyksiä, joihin useimmat lukijat eivät tavallisessa arjessa törmää. Lisäksi tarkistetaan faktat. Se vaatii vain hieman epäluuloisuutta ja vaivannäköä, sillä tyypillinen tietokirja ei sisällä sinänsä uutta tietoa, eikä kovin paljon tiedettäkään, vaan eritasoisia kuvauksia siitä, mitä jostakin asiasta on jo toisaalla sanottu.

Tässä muutamia esimerkkejä kriitikon työn varrelta. Kovin tuoreita ne eivät ole, mutta tyypillisiä. Luovan tietokirjoittamisen kursseilla kuluttamiani alan klassikoita. Tuoreempiin palaan joskus seikkaperäisemmin.

Tutkijoiden joukossa on monia eteviä tyyliniekkoja. Helsingin yliopiston filosofian dosentti Heidi Liehu ei ole yksi heistä.

Joustava suomen kieli sietää aivan hyvin Liehun kirjassa Ihminen ja terroristi (2004) omaksutun vierasperäisen pilkutuksen, yhdyssanavirheet (”vihankohde”) tai uudissanat (”hyödykäs”). Sietämätöntä on ”tuo”-sanan jatkuva käyttö suomeen kuulumattomana substantiivin määräävänä artikkelina.

En myöskään kaipaa kansleri Ilkka Niiniluotoa selittämään, miksi hän vielä professorina olleessaan arvioi Liehun osaamisen tohtorin hatun arvoiseksi. Sen sijaan ylioppilaslautakunta voisi kertoa, miten tällaisia lauseita kirjoittava henkilö on voinut saada ylioppilaslakin: ”Ihminen ja hänen lyhyen tähtäyksen tavoitteensa ovat aina olleet sitä hänen tietämättään käytetyt elämän säilymisen laajempaan päämäärään.”

Liehu näyttäisi ulkomailla asuessaan unohtaneen äidinkielensä. Toisinaan sama vaikutus on sillä, että kaikki oman alan lähteet ovat vieraskielisiä. Suomentaminen jätetään kriitikon vaivoiksi.

Mitä kirjallisuuden ja sukupuolen tutkijoiden kirjoituskokoelmassa Pervot pidot (2004) kirjoittava Anna Moring tarkoittaa ”libidinaalisilla investoinneilla”? Seksuaalista kiihottumista. Mitä Sanna Karkulehdon mainitsema romaanihenkilö oikeastaan haluaa, kun hän Karkulehdon sanoin ”on toivonut suhteesta reproduktiivista”. Lasta. Entä mitä koko kirjoituskokoelman läpi toistuva puhe ”sukupuolten binaarisesta vastakohtaisuudesta” tarkoittaa. No sitä, että biologisesti sukupuolia on kaksi ja että kulttuurisesti niitä on pidetty toistensa vastakohtina. Mutta se kai olisi selvää ilmankin, että mukaan otetaan numeroon kaksi perustuvia lukusarjoja ilmaiseva matemaattinen termi ”binaarinen”.

Kielen oikaisu ja sisällön kannalta merkityksettömän erikoissanaston karsiminen on kriitikon leipätyötä. Siihen pitää vain tottua. Vaikeampaa on sietää sitä, että vaikuttavuuden tavoittelu estää jopa asiantuntijaa havaitsemasta miten tavallinen kieli tavallisessa elämässä toimii.

Kirjoituskokoelmassa Tekstien arki (2005) peräti kolme suomen kielen tutkijaa pohtii yhdessä sanomalehtien tyypillistä pikku-uutisia, joissa ”traktori ja henkilöauto kolaroivat” tai ”pakettiauto törmää rekkaan”.

Fiksuilta näyttääkseen he päättelevät, että lehtitekstiin vaikuttavassa ”ideologiassa” onnettomuuden ”inhimillinen tekijä häivytetään ja kolareita tapahtuu ikään kuin itsestään”. Yksikään ei tunnista normaalin yleiskielen mukaista synekdokeeta, jossa osa (traktori) vastaa kokonaisuutta (traktori ja kuljettaja).

Silloinkin kriitikko yrittää suomentaa, kun suomentaja on väin kääntänyt.

Helsingin Sanomissa käydään pienin väliajoin lyhyt keskustelu tietokirjallisuuden julkaisemisesta Suomessa. Kesällä 2006 sen käynnisti Terra cognita –kustantamon johtaja Kimmo Pietiläinen, jonka mukaan suuret kustantamot laiminlyövät tärkeiden uutuuksien ja klassikoiden suomentamisen.

                      Toinen, samansuuntainen keskustelu oli jatkunut jo pitempään. Se alkoi vuosikymmentä varhemmin, kun samainen Helsingin Sanomat arvioi Pietiläisen suomennoksen Thomas S. Kuhnin kirjasta Tieteellisten vallankumousten rakenne hutiloiduksi ja käsittämättömäksi.

                      Jotkut virheistä ovat kömmähdyksiä. ”Late Wittgenstein”, jolla Kuhn tarkoitti filosofin myöhäistuotantoa, kääntyy filosofi-vainajaksi. Osa kuvastaa Pietiläisen omia ennakkoluuloja. ”Ihmiskunnan heiveröinen ote tieteensä saavutuksiin” muuttuu ”humanistien heiveröiseksi otteeksi” luonnontieteen sisältöihin.

                      Entä mitä tarkoittaa: ”Paradigma on kirjoittamattomiin lakeihin perustuvan oikeudellisen päätöksen lailla uusissa ja täsmällisemmissä oloissa tehdyn tarkemman artikuloinnin ja spesifioinnin väline”?

No sitä, että paradigma eli tutkimuksen kenttää yleisesti hahmottava teoreettinen malli toimii common law –oikeudessa annetun tuomioistuinratkaisun tavoin. Se voidaan muotoilla ja täsmentää uudelleen, kun aihetta tiukempiin soveltamisehtoihin ilmenee.

Pietiläisen toimeliaisuuden johdosta arvostelun virta jatkui tasaisena. Professori Yrjö Haila esitteli Tiede & Edistys –lehdessä evoluutiobiologi Jared Diamondin palkitun kirjan kulttuurin kehityksen luonnonhistoriallisista edellytyksistä: Aseet, taudit ja teräs. Pietiläisen suomennoksen epätarkkuuksista ja virheistä johtuen kaikki artikkelin sitaatit ovat kuitenkin Hailan omia suomennoksia.

Sitten oli Vesa Oittisen vuoro. Hän oudoksui Tieteessä tapahtuu –lehdessä sitä, ettei Pietiläinen ole Patricia Churchlandin Neurofilosofiaa suomentaessa kysynyt neuvoa kotimaisilta tutkijoilta, vaan tuntuu keksivän alan teknistä termistöä omasta päästään. Myös Pietiläisen lausearvoitukset jaksavat yhä ihmetyttää: ”Pääpiirteissään hienot kognitiiviset kyvyt maksavat itsensä eläimen hermostoissa”.  Samanlaista tekstiä syntyy Koreassa, kun tietokoneet kääntävät automaattisesti mikroaaltouunin käyttöohjeita.

Muutoin Oittinen oli yllättävän sopuisa, ja kiitti Pietiläisen kustantamoa kulttuuriteoista, vaikka maksavan asiakkaan näkökulmasta kyseessä voisi pikemminkin olla kuluttajansuojan ongelma. Jotkut myös väittävät, että Pietiläinen olisi parantanut tapojaan suomentajana. Tosin ei ihmisenä. Kirjamessuilla ja seminaareissa hän ei ole koskaan kiittänyt ainakaan minua hyvistä ja tarpeellisista korjausehdotuksista, vaan katsonut nenänvartta pitkin, mikä pitkältä mieheltä onnistuu helposti.

”Tietämättömyys ei ole jonkin puutetta”, kirjoitti amerikkalainen kirjailija Thomas Pynchon: ”Sillä on oma pikku järjestelmänsä”.

                      Tekstien arjen kolme tutkijaa ovat siitä hyvä esimerkki, oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Janne Kivivuori on parempi. Ylpein Kivivuori on tietokirjasta, jossa faktaa on vain tekijän nimi. Kirjan nimi on jo fiktiota.

Alaotsikon perusteella Paha tieto (2003) käsittelee ”tieteenvastaista ajattelua antiikista uusimpiin kiistoihin”. Se olisikin ollut hyvä aihe. Valitettavasti useimmat kirjan esimerkit keskittyvät muihin asioihin, kuten virheelliseen tietoon, jota menneen ajan ajattelijat käyttivät sinänsä tieteellisen johdonmukaisesti, sekä keskenään kilpaileviin selityksiin, joita luonnontiede joutuu toisinaan sietämään, koska luonto on tutkimuskohteena kovin monimutkainen.

                      Loput suppean kirjan sivumääristä on varattu filosofeista, esteetikoista ja muista humanisteista koostuvalle ”kulttuurieliitille”, jonka vallanhimo ja laskelmoiva itsekkyys paljastetaan. Kirjansa mittaan Kivivuori nimeää humanisteiksi mm. Blaise Pascalin (matemaatikko, joka keksi laskukoneen), Gaia-hypoteesin esittäneen James Lovelockin (lääketieteen tutkija ja NASAn konsultti, joka vaurastui sairaalalaitteiden kehittäjänä ja väittää keksineensä mikroaaltouunin) ja Hitlerin pääideologina hirtetyn Alfred Rosenbergin (diplomi-insinööri).

                      Rationaalisuuden ja siten tieteen vihollisena hän pitää erityisesti uskontoa, joten uskonnollisten arvostustensa harhauttamiksi ajattelijoiksi hän nimeää mm. Humen, oman aikansa pahamaineisimman ateistin, ja Kantin, jonka välinpitämättömyys Jumalaa ja kirkkoa kohtaan johti kuninkaan puhutteluun. Immanuel Kantin mukaan ”moraali ei tarvitse uskontoa”, Kivivuori myöntää, mutta tästä huolimatta filosofi kuulemma oletti, että rahvaalla usko on moraalin tuki. Ei olettanut. Kant itse kirjoitti, että rahvaalla moraali on uskon tuki. Siksi ”Jumalan olemuksen salaisuudet” täytyy Katekismuksella ”muuntaa moraaliopetuksiksi, jotta ne olisivat jokaisen ymmärrettävissä”.

Kivivuoren kirjassa filosofiat ja historian tapahtumat kääntyvät toistuvasti päälaelleen, mistä vielä mainittakoon psykologi William Jamesin ja semiootikko Charles Peircen perustama amerikkalainen pragmatismista. Kivivuorelle se on jonkinlainen luonnontieteen lohduttomat totuudet kieltävä uskonfilosofia, joka syntyi ”vastareaktiona vuoden 1859 mullistukseen, Charles Darwinin Lajien synnyn ilmestymiseen”. Itse asiassa James oli tinkimätön Darwinin ihailija, jonka mielestä psykologian tuli tulevaisuudessa noudattaa evoluutioteorian luomaa osviittaa.

Kivivuoren sivistymättömyys on tympäisevää ja kirjan kustantajan vastuuttomuus lähenee rikollista, sen sijaan vastustajiksi koettujen ajattelijoiden vääristely on tutkijoiden kirjoittelussa aivan tavallista. Tavatonta ei ole sekään, että vääristely kohdistuu myös niihin lähteisiin, joiden kirjoittaja arvelee tukevan omia käsityksiään.

”Luonnonvalinta ei ole teoria vaan luonnonlaki”, toteaa sosiaalipolitiikan dosentti Anna Rotkirch kirjoituskokoelmassa Ihmistieteet tänään (2005). Lähteenä alaviite nimeää Ernst Mayrin yleistajuisen kirjan Evoluutio (suom.2003). Siinä viime vuosisadan ehkä merkittävin evoluutiobiologi muistuttaa, että ns. evolutiiviset ”lait” ovat vain ajasta ja paikasta riippuvaisista tapahtumista tehtyjä empiirisiä yleistyksiä. Siksi ne eivät täytä tieteellisten lakien vaatimuksia.

Mayrin käsitys siitä, mitä luonnonlailla voidaan tieteellisessä tekstissä tarkoittaa, tulee selväksi. Rorkirchin tarkoitus on epäselvä. Minun arvaukseni on, että kyseessä on pokerista tuttu bluffi. Rotkirchkin vastapelureina ovat muut sosiaalitieteilijät, jotka ehkä tuntevat luonnontiedettä vielä huonommin kuin hän, joten kilpaillessaan viroista ja huomiosta hän voi ainakin yrittää antaa vaikutelman, että omassa hallussa ovat todellista paremmat kortit.

Tässä tilanteessa kriitikon tehtävänä on katsoa ja korottaa.

Näin otettu riski ei ole kovin suuri, jos tietokirjallisuutta arvioiva toimittaja pitää mielessään työnsä kaksi perussääntöä. Ensinnäkin tyypillinen tietokirja ei sisällä kovin monia vaikeita asioita, käsittämättömiä lauseita on sitä enemmän. Toiseksikin kuka tahansa tietokirjan kirjoittaja voi väittää miten älyttömiä tahansa, asemasta ja koulutuksesta riippumatta.

Riittävästi paaduttuaan tietokirjallisuuden kriitikko ei ylläty enää mistään. Jokin vuosi sitten arvovaltainen The New York Times erotti uutistoimittajan, joka sepitti juttujensa asiantuntijalähteet ja välillä keksi kokonaisia tapahtumia omasta päästään. Jos samaa kuria noudatettaisiin yliopistoissa ja muissa tutkijoiden työpaikoissa, ne voisivat väljentyä huomattavasti.

Arkisto: Laiva tulessa

Kun on aloittanut lehtimiestyön ja yliopisto-opinnot naputtelemalla Olivetti Letteran kirjoituskonetta, siirtyminen paperilta lerpulle, lerpulta korpulle, korpulta rompulle ja nyt muistitikkuun tai pilveen tuntuu nopealta.

                      Nuoremmille lista voi sisältää muinaishistoriaa, mutta historian eräs kiusallinen elementti ei muutu miksikään. Varmuuskopiot (lehtileikkeen ja valokopion korvannut uudissana tämäkin) osoittautuvat usein hyödyttömiksi, kun vanhaa sisältöä haluaisi sentimentaalisista tai asiallisista syistä siirtää uuteen formaattiin.

                      Alla oleva lyhyt yhteenveto Willian Goldingin Meri-trilogiasta on kaiketi ainoa painettuun Uuteen Suomeen (1919-1991) tarkoitettu teksti, jota nykyinen käyttöjärjestelmäni ja ohjelmapakettini kykenee edes jotenkin tulkitsemaan - yritin ajankuluksi rekonstruoida sitä samalla kun kuuntelin Brad Mehldau Trion uutta levyä. Muu on tyhjää, tietokoneen luomaa merkkikaaosta, toisinaan (mutta ei tästä) kellastunut lehtileike.

                      Juttu lienee julkaistu vuonna 1991, kuten trilogian päättäneen romaanin Laiva tulessa suomennoskin, otsikko oli ”Muutoksen ajan kartasto”.

                      Vaikuttaa kelvolliselta myös nykymittapuin, vaikka vielä melko tuore merkintä kandin tutkinnosta näkyy kuivana lausuntomaisuutena. Seminaareissa yleisöllä on opintoihin liittyvä kannuste tai jopa virkavelvollisuus kuunnella mitä puhujalla on sanottavaa, lehtiä luetaan vapaaehtoisesti. Siksi kirjoittajalla pitäisi olla kiinnostavampaa asiaa, tai ainakin kiinnostavampi johdanto, kuin tässä. Ja siksi eräitä tulkinnallisia kliseitä olisi voinut vastustaa. Kuten lainausta, jossa romantiikka "tummentaa" valistuksen tuoman järjen valon. Hyvä, että asiaintilat yritetään selittää (valistus), toisinaan parempi, että niitä haluttaisiin muuttaa (romantiikka) - ehkä romantiikan huono nykymaine johtuukin siitä, ettei muutos meille enää merkitse vallankumousta uuden alkuna vaan jotakin hirveää talouden tai luonnon katastrofia kaiken loppuna?
                         Toisaalta Uuden Suomen kriitikolta vielä puuttui se ”10-15 vuotta”, joka päivän lehdessä haastatellun estetiikan tohtori Anita Sepän mukaan menee kevyesti, jos taidealoilla haluaa hankkia hyvän yleissivistyksen: ”Saa lukea aika paljon, että hallitsee edes perusasiat.”

           Varmaankin totta, mutta sivistyksen puutetta voi peitellä myös välttelemällä ulkoa opittuja ylisanoja ja muuta professori Kai Laitisen tuomitsemaa ”termipuuroa”. Kokeilin niitä, ja ihan tahallaan, vasta Suomen Kuvalehdessä, kun vaihtunut johto lyhensi juttumittaa entisestään – tuntui, ettei tilanne enää antanut edellytyksiä juuri muulle kuin kriitikon mielipiteen painottamiselle.

          Uudelta päätoimittajalta, Martti Backmanilta, tuli pian soitto. Arvostelujeni taso näyttää laskeneen, Backman sanoi. Se kokeilu loppui lyhyeen. Ja kiitos vielä kerran palautteesta.

         Kieltolauseiden määrästä Backman ei sanonut mitään: ei niinkään, ei eikä, ei ainoastaan. Siitä huomautti vasta Imagen Matti Apunen, mutta turhaan. Maneeri näyttää yrityksistä huolimatta säilyvän, kunnes tiedän miten asiat ovat. Nyt on vain joukko havaintoja siitä, miten ne todennäköisesti eivät ole.

                       

William Golding: Laiva tulessa. Suomentaneet Eila Pennanen & Hanno Vammelvuo. Gummerus 1991.

Nobel-kirjailija William Goldingin Meri-trilogissa (Merimatka, Laskusilta, Laiva tulessa) tehdään matkaa Englannista Australiaan, huonokuntoisella purjealuksella. Tapahtuma-aika osuu Napoleonin sotiin, ja tuntuu siltä, kuin kirjailija itse olisi paennut taidokkaaseen pastissiin nykyistä kirjallista ilmapiiriä ja sen tyylillisiä virtauksia, jotka eivät aivan vastaa omia makutottumuksia tai taipumuksia.

           Kertojana trilogialla on korkea-arvoisen kummisedän keplottelemaan virkapaikkaan matkaava Edmund Talbot, joka vähättelee omaa tarinointitaitoaan: hän tunnustaa vastenmielisyyttä Goldsmithin ja Richardsonin sentimentaalisuutta kohtaan, mutta valittelee Fieldingille tai Smollettille ominaisten, lukemattomien risteytyvien juonteiden puutetta.             

           Huomiot ovat osuvia, sillä Goldingin tyylittelystä huolimatta jäljitelmä ei ole aikakaudelle uskollinen.

           Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että Talbot on kuin Anthony Trollopen puutteineenkin miellyttävä kyläporvari, joka on yllättäen heitetty keskelle Frederick Marryatin asiantuntevaa merimaailmaa. Sen sijaan trilogiaan sisältyvä matka on muutakin maantieteellinen. Golding raivaa systemaattisesti tietä menneiden eettis-filosofisten asenteiden ja kirjallisia tyyliperiodeja hallinneiden painotusten kautta.

           Jo trilogian avauksesta esitettiin näkemys, että tervejärkisyyttä korostava ja viileästi kronikoitseva Talbot edustaa 1700-luvun valistusmaailmaa, kun taas koskettavan kirjeensä kautta ääneen pääsevä pastori Colley on merkki ”romantiikan tummentuvasta prismasta” (kriitikko, kirjallisuudentutkija Don Crompton).

            Jatkossa käsitys osoittautui oikeaksi. Sitä paitsi se, miten Talbot Laskusillan alussa tunnustaa kirjallisen vajavaisuutensa verrattuna Colleyn luonnonymmärrykseen, mutta tarjoaa lopulta hengen salpaavia myrskyn kuvauksia, ei ole pelkkä tyylillinen sivuseikka.

                        Päätösosan alkuperäinen nimi ”Fire Down Below” ei varoita ainoastaan vallankumousten ajan uhkaavista havereista. Se kuvastaa myös herra Prettimanin, yhteiskunnallisen idealistin sisällä kytevää tulta, absoluutin kipinää, joka on ”hengen todistusta ja musiikkia” - sisäinen ajatus, jonka hän toivoo Australiaan perustettavana Eldoradona muuttavan ulkoista maailmaa.

         Tällaista hengen muutosta ja heittäytyvää optimismia Talbot voi yrittää tavoitella vain uudella, romanttisen irrationaalisella ja luonnosta häikäistyneellä lyyrisen ymmärryksellään:

         ”Syystä tai toisesta runous on avautunut minulle - ei niinkään huvituksena, silkkana kauneutena - mutta mahtavana - kuin mies täydessä pituudessaan - sitten öisin, tähtien tuikkiessa - järjetön luonto - minua puolittain hävettää myöntää sitä...”

          Modernin projektin alun mittava ajallinen ja henkinen muutos tiivistyy raskaaseen laivamatkaan, ja inhimillistä todellisuutta jäsentävää kirjallisuutta sinänsä - kirjallisuudenhistoriaa - tarjotaan lukijalle sen kartastona.

          Järjen ja intohimon, valistuksen ja romantiikan punnukset tuntuvat käyvän trilogiassa tasan, mutta ajatus, joka on painanut rationalisti-Talbotiin oman tunnelmansa muiston, palaa vielä unessa:

         ”Vaikka en koskaan hyväksynytkään sitä... on se vielä olemassa.”