Historian erikoisuuksia

Siivotessa kirjahyllyn takaa putoaa kellastunut lehtileike. Sitä tapahtuu siivotessa usein. Säästän kirjan väliin jotakin, jonka pitäisi muistuttaa jostakin. Ehkä teoksen vastaanotosta, tekijän elämästä tai elämästä yleensä.

Lahdessa vieraillut EU-komission puheenjohtaja varoitti Venäjän presidenttiä politisoimasta energiakysymystä, omalta paikaltaan karannut leike kertoo. Päiväys on vuodelta 2006. Annan sormen juosta kirjojen selkiä pitkin, kunnes todennäköinen yhteys löytyy, Irène Némirovskyn (1903-1942) läpimurto Pariisin kirjallisiin piireihin.

                      Energiahuolto oli suurvaltapolitiikka myös 1920-luvulla, kun David Golder ensikerran ilmestyi. Silloin Neuvostoliitto oli nuorempi valtio kuin Venäjän federaatio nyt, mutta pöydällä olivat romaanissakin mainitut Kaukasian ja Persian öljyrikkaudet.

                      David Golderiin mahtuu toinenkin historian erikoisuus. Nimihenkilö on kultahampainen juutalainen pankkiiri, joka ei ole minkään maan kansalainen, ja pelaa siksi vain kansainvälisten pääomien pussiin. Romaanissa pelin seuraus myös häämöttää, lama ja miljoonien köyhyys. Kuulostaa tuohon maailmanaikaan yleiseltä ranskalaiselta äärinationalismilta tai muulta antisemitismiltä, jossa kaikki ikävä ja vieras oli juutalaisten kosmopoliittien syy. Ei oikeastaan pitäisi, sillä Némirovsky oli itse juutalainen, joka kuoli Auschwitzissa. Tai ei enää juutalainen omasta mielestään, vaan ranskalainen, mutta natseilla oli tästä parempaa tietoa kuin suvustaan ja juuristaan irtisanoutuneella kirjailijalla.

                      David Golderin kulisseissa henkii sotien välisen ajan korskeus ja dekadenssi.

                      Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien huomio kiinnittyy vaurauttaan julkituovien liikemiesten lakattuihin kynsiin, kultahampaisiin ja raskaisiin sormuksiin. Jopa Golderin liikekumppanin kuolema on lastattu pikantein yksityiskohdin – hän ampuu itsensä revolverilla bordellissa.

                      Romaanin alkaessa Golder on itsekin sairaalloinen, ja myös kaikessa muussa on maatumisen milloin ”tympeä”, milloin ”etova” löyhkä. Liikemaailmassa käydään kamppailua vahvimman eloonjäämisestä, mitä henkilökuvausten eläimelliset piirteet korostavat:

                      ”Äkillinen liike paljasti suruharson alta muhkeat helmet. Ne oli kierretty kolmesti pitkän ryppyisen kaulan ympärille, joka kääntyili nytkähdellen kuin vanhan petolinnun kaula.”

                      Symboliikkaa Némirovsky kirjoittaa toisinaan näinkin raskaalla kädellä. Haaskalinnut kokoontuvat, vaikka romaanin tapahtumavuosi 1926 oli talouden nousukautta. Vasta julkaisuvuonna 1929 lama painoi jo koko läntistä maailmaa.

Némirovskylle talouselämä on elämänkamppailun jatke, jossa biologinen ihmisyys näyttää rumimmat puolensa. Vastakkainen ajatus, jonka mukaan kaupankäynti ja rahan joustava arvo ovat tasavertaisuutta edellyttävän sopimusyhteiskunnan ja siten vapaan sosiaalisen liikkuvuuden perusta, ei saa häneltä yhtään puoltolausetta.

                      Niinpä liikemiehen henkilökuvaa pehmentää ainoastaan hänen vääjäämätön tappionsa. Lopulta Golder on kyvytön kantamaan tunnollaan liikekumppaninsa kohtaloa. Toinen vieläkin suurempi taakka on rakkaus tyttäreen. Joyce on yhtä aikaa sekä täysin viaton että täysin turmeltunut hahmo, jonka ainoaksi tulevaisuudeksi murheellinen isä oivaltaa eräänlaisen prostituutio, itsensä myymisen sopivassa avioliitossa:

”Rahaa… Totta kai myös rahaa, tai ennemminkin kauniita vaatteita, koruja…! Ihan kaikkea, kuule isä rukka! Minä niin rakastan kaikkea sitä! Minä haluan niin kiihkeästi olla onnellinen!”

                      Venäjän vallankumouksen jaloista Ranskaan paenneena pankkiirin tyttärenä Némirovsky kirjoitti siitä maailmasta, jonka parhaiten tunsi: poliittisesta vallanhimosta, jonka takia tavalliset ihmiset kärsivät, ja rahan vallasta, jonka takia suhteet omiin vanhempiin viilenivät.

                      Henkilökohtaisista aineksista kasvoi niin väkevä sotien välisen kulttuurisen pessimismin kuvaus, että Ranskan tunnetuin juutalaiskirjailija Joseph Kessel julisti David Golderin tuoreeltaan mestariteokseksi. Tosin yhtä suuresti sitä ylisti myös Robert Brasillach, maan pahamaineisin antisemitisti.