Filosofian turhamaisuus: Eettisempi kuin insinööri

Lehdet julkaisevat säännöllisin väliajoin uusia tutkimuksia, joiden mukaan jo muutaman tunnin päivittäinen Internet-käyttö voi aiheuttaa masentuneisuutta.

Tietokoneväkeä tällaiset väitteet tietysti ärsyttävät, mutta ärtyneisyys onkin eräs lievän masennuksen oire. Sitä paitsi tutkijoiden päätelmä on jo sisäänrakennettuna verkon toimintatapaan, joten tutkimusten tulokset eivät voi tulla kenellekään yllätyksenä. Jos hakurobotti ei tarjoa välitöntä vastausta, verkon käyttäjä turhautuu. Jos se löytyy välittömästi, muita mahdollisia vastauksia on vielä tarkistamatta lukemattomia (sanalle ”Internet” 6 660 000 000 tulosta 0,2 sekunnissa), mikä osoittaa, ettei mikään vastaus ole tyhjentävä. Silloin kaikki ponnistelu alkaa tuntua turhalta.

Filosofi Schopenhauer piti turhuutta elämän peruskokemuksena jo 1818 kirjoittamassaan kirjassa Pessimistin elämänviisaus. Ihminen pyrkii, kärsii ja eksyy, ”kuin halki pahan unen”, sillä tahdolle on olennaista suuntautuminen johonkin jota ei ole olemassa, ainakaan vielä: ”Sen toiveet ovat rajattomat, vaatimukset ehtymättömät, ja jokainen tyydytetty toivomus synnyttää uuden.”

Filosofia Timo Airaksinen lainaa Schopenhauerin lausetta kirjassaan Tekniikan suuret kertomukset (2003).

Muodollisesti hän liittää sen teknopessimismin äärimmäisyyksiin, minkä jälkeen hän tarkastelee tekno-optimismin äärimmäisyyksiä. Näin syntyy vaikutelma puolueettomasta pohtijasta, joka etsii kultaista keskitietä.

Käytännössä Schopenhauerin neuroottinen tapa jakaa ihminen tahtoon ja jonkinlaiseen itseyteen, jota tahto sitten käskyttää, kuitenkin kuvastaa myös Airaksisen omaa teknoepäilyä. Siinä tekniikka ei ole jotakin ihmisen omaa tekemistä vaan ulkopuolinen väline, joka synnyttää fetisistisiä himoja.

Vuosien myötä asiantila on kuulemma huonontunut. Itseys tai yksilö on yhä ahtaammalla. Airaksisen kaksijakoisessa historiakuvassa tekniikka palveli ”ennen” tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, ”nyt” se palvelee enimmäkseen leikkiä. ”Ennen” tekniikka oli pino tarvekaluja, ”nyt” se on järjestelmä, jota ilman ei tule toimeen.  Tekniikka, varsinkin tietotekniikka, on siis vallannut työn ohella myös tunne-elämän.

                      Tästä voi vain päätellä, että kirjan taustalla on yksi yksinkertainen väärinkäsitys ja joukko kohtuuttomia yleistyksiä.

Kunnon filosofin tapaan Airaksinen täsmentää sanat ja erittelee käsitteet, mutta eletystä elämästä hän esittää lähinnä abstrakteja malleja tai summittaisia yleistyksiä.

Kattavimmat yleistyksensä Airaksinen aloittaa passiivimuotoisella lauseella: ”Usein ajatellaan, että…”. Kuka ajatteli? Retorinen tehokeino korostaa kirjoittajan etevyyttä, sillä täsmentämättömän vastustajan voi muotoilla helpommin tyrmättäväksi.

Jos vastustaja täsmennetään, kyse on yleensä tekniikan ”suuren kertomuksen” yhdenmukaisuutta pönkittävästä saivarteluista. Esimerkkinä mainittakoon Airaksisen käsitys lääketieteen kehityksestä.  Hän arvelee sen teknistyneen ja lääkärikunnan muuttuneen ”kehoinsinööreiksi”.

Todellisuudessa asia lienee päinvastoin. Leikkaus- ja tutkimuskeinojen määrä on toki lisääntynyt, mutta samalla viimeisetkin valistuksen kaudella syntyneet ihmiskehon ja koneen väliset vertauskuvat ovat syrjäytyneet. Asioiden todellista kehitystä vastan tuntuu tyhjänpäiväiseltä vedota siihen, että ennen sairaanhoito edellytti henkilökohtaisia ”taitoja”, nyt taas anonyymejä ”välineitä”.

Airaksisen kirjan tiettyä sekavuutta kuvaa hyvin se, että hän oikeastaan esittää itse juuri tämän vasta-argumentin. ”Usein ajatellaan”, hän toteaa toisaalla, että tekniikka on tieteen soveltamista. Tämä on kuitenkin ”paljolti harhaa”, Airaksinen tähdentää, sillä tiedettä ei tehdä ilman tekniikkaa: uusia tieteellisiä ilmiöitä on osoitettu ja tuotettu, koska tekniikan kehitys on mahdollistanut uusia laitteita, joko Galilein kaukoputken tai geenitutkijan pyyhkäisymikroskoopin.

Lääketieteen ”välineellistyminen” on siis arveluttavaa lähinnä siksi, että fysiikan tuntemukseen verrattuna ihmiskehon tuntemus polki niin pitkään paikallaan, joten teknisesti kehittynyt lääketiede on epäilyttävästi uutta - ”1900-luvun” ilmiö.

Filosofit ovat perinteisesti erottaneet toisistaan sielun ja ruumiin ja luonnon ja kulttuurin, vaikka ei tietenkään pitäisi. Nyt Airaksinen erottaa ihmisen toiminnan ja tekniikan, mielen ja välineen, arvon ja esineen. Vaikka ei tietenkään pitäisi.

                           Erottelunsa avulla Airaksinen pohtii miksi tekniikkaa synnytetään lisää, ja on taas etsivinään kultaista keskitietä: deterministin mukaan uusi tekniikka synnyttää meissä uusia haluja, voluntaristin mukaan me teemme uuttaa tekniikkaa, koska haluamme uusia asioita. Sen sijaan Airaksinen ei pohdi miten tekniikka syntyy.

                           Tekniikan kehitystä olisikin hankala selittää pelkin mielellisin tai psykologisin käsittein, kuten Airaksisen mainitsemilla haluilla, haaveilla tai tarpeilla. Eikä sitä oikein voi selittää silläkään, että maailmaan syntyy koko ajan entistä etevämpiä ihmisiä.

Ongelma ratkeaa vasta, kun myönnetään – kansatieteilijöiden ja kasvatustieteilijöiden tavoin – ettei ihmisen tietoisuus mukaudu filosofin asettamiin ulkoisen ja sisäisen rajoihin.

Klassisen esimerkin mukaan höyrykonetta ei voi tyydyttävästi ymmärtää edeltävän teoreettisen tiedon sovellutuksena, vaan pumppaamiseen, sylinteriin ja mäntään liittyvien teknologisten ongelmien eräänä ratkaisuna: rukin olemassaolo oli höyrykoneen keksimisen kannalta paljon tärkeämpi seikka kuin viisauttaan kasvattaneen keksijän älyllinen operaatio.

Tässä mielessä Airaksisen toistuva kysymys ”tekniikan vaikutuksesta kulttuuriin” on käsittämätön, sillä tekniikka on kulttuuria. Toinen lause, jonka mukaan ”lopuksi tekniikka läpäisee ja kyllästää ihmisen maailman ”, on jo helpompi. Se pakottaa epäilemään, että Airaksisen kirjan suuri aihe (filosofinen raportti tekniikan olemuksesta) onkin pieni (spengleriläinen messuaminen ajan hengellä).

Tekniikan suuret kertomukset ei ole analyysi tekniikasta sinänsä. Se on pohdintaa tiettyjen uusien tuotteiden, kuten alussa mainitun tietotekniikan, erikoistuneesta luonteesta. Tekniikka on siis sittenkin kulttuuria, mutta se on muiden kulttuuria: ”Me käytämme, osaamatta sanoa mitä.” Muut ovat ”insinöörejä”. He osaavat, mikä tekee heistä Airaksisen silmissä muukalaisia.

Insinöörejä kohtaan tuntemansa muukalaiskammon  Airaksinen ratkaisee kuvittelemalla jonkin tekniikkaakin olennaisemman seikan, jossa hän olisi insinööriä etevämpi. Sellaiseksi hän arvelee etiikka, jossa hänellä onkin professuuri. Professorina hän epäilee insinöörin omaehtoista kykyä kantaa vastuuta työnsä seurauksista.

                      Airaksisen massiivisen kirjan voisikin tiivistää yhteen lauseeseen: insinööri osaa tehdä kestävän sillan, mutta osaako hän tehdä eettisesti kestävän sillan?

                      Airaksisen kannalta on tietysti valitettavaa, ettei etiikkaa voi erottaa ihmisten teoista sen enempää kuin sielua ruumiista. Silta joka kestää, eikä murskaa käyttäjiään maahan, on eettinen. Jos uskonto niin vaatii, pappi voi siunata sillan. Eetikon siunausta se ei kaipaa.