Olen kerännyt aamiaispöydän kulmalle aukeaman mittaisia
lehtikirjoituksia Ranskan presidentinvaaleista. Lukisin ne sitten myöhemmin,
paremmalla ajalla. Mutta kun ne ovat niin kovin samanlaisia. Ja kovin kyynisiä.
Mitään relevanttia muutosta
Ranskan sisä-, ulko- tai talouspolitiikkaan ei tietenkään ole tulossa, koska
olennaiset erot ehdokkaiden välillä olivat toimittajien mielestä kampanjoinnin, eivät politiikan
eroja. Kyyninen ”tietenkin”-journalismi ei (tietenkään) ole merkki siitä, että
politiikan journalismi olisi etevyydessään saavuttanut suoranaisen varmuuden
asteen, vaan että se oli taas turvallista ja näkemyksetöntä.
No, ehkä uusi
sosialistipresidentti rakentaa Ranskalle sentään uusia kansallisia
monumentteja, kuten Mitterrand. Eräs monumenteista oli kansalliskirjasto, jonka
sisätiloja on lasiseinien takia mahdoton pitää ihmiselle siedettävän viileinä.
Kirjatkin (tietysti) kärsivät ylenpalttisesta luonnonvalosta.
Eilisestä lehdestä muuten
huomasin, että eräs arkkitehtiehdotus pääkaupungin uudeksi keskustakirjastoksi on
lasiseinäinen. Huokaus.
Paljon lehdissä puhuttiin myös
Ranskan äärioikeiston menestyksestä ensimmäisellä kierroksella. Kunnes sen
jätti varjoonsa Kreikan uusnatsien menestys parlamenttivaaleissa. Syvä huokaus.
Millaista mahtaa muuten olla Kreikan
kirjallisuus juuri nyt? Onko sillä varaa kaivella liberaalin humanismin
itsetyytyväisyyttä, kuten Ranskassa vielä sentään on (Houellebecq)? Vai
tulisiko demokratian uhkakuvista varoittaa kipeillä muistoilla ja voidella
yhteiskuntarauhaan syntyneitä haavoja suvaitsevaisuuden balsamilla?
Käypä esimerkki jälkimmäisestä
olisi Ranskan viimeisin Nobelisti J. M. G. Le Clézio. Muutoin kyllä olen
pitänyt hänen uudempaa tuotantoaan sarjana pettymyksiä.
Uransa alkupuolella Le Clézio
julkaisi eksistentiaalisesti värittyneitä ja kieleltään pelkistettyjä tarinoita
eurooppalaisen ihmisen juurettomuudesta. Sitten lauseet pitenivät ja aihepiiri
laajeni koskemaan myyttisen menneisyyden ja teknokraattisen nykyisyyden
välimaille eksyneitä kansoja Ranskan entisissä siirtomaissa.
Meillä pari vuotta sitten Annikki Sunin suomentama ja kirjailijan kotimaassa
Nobel-vuonna 2008 julkaistu Alkusoitto
on kuin näiden teemojen yhdistelmä. Nyt myös ranskalainen porvari on
muukalainen omassa maassaan, josta talouslaman ja toisen maailmansodan tuhot
jättivät jälkeensä vain muutamaan maamerkkiin kiinnittyneen muiston.
Romaanin
alkaessa Ethel on pieni, elämää vähän sadunomaisesti tarkasteleva tyttö.
Lopuksi hänestä kasvaa nuori tunteikas nainen, joka miehitetyssä Ranskassa
joutuu vaikeiden valintojen eteen. Molemmat ovat kirjailijan aiemminkin
kokeilemia näkökulmia, mutta hieman maneerisilta ne nyt vaikuttavat.
Enimmäkseen Ethelin sielunelämää
kuvataan peräkkäisten lauseiden luetteloilla, jotka ovat enemmän koristeellisia
kuin syventäviä: ”värähtelevä”, ”keskeneräinen”, ”taianomaoinen”.
Pelkistetympää tyyliä Le Clézio kokeilee viimeisessä luvussa, kun katkeria
kokeneen ja Kanadaan muuttaneen Ethelin tytär palaa Pariisiin. Nyt jokainen
kadunnimikin on muistutus menneistä sukupolvista ja kadun häly vakuutus elämän
jatkumisesta.
Siis paljon viehättäviä
yksityiskohtia, mutta tavanomaisuudessaan tätä ei ole kovin helppo pitää
maailman merkittävimpien kirjailijoiden joukkoon korotetun taidonnäytteenä.
Kysymyksiä herättää sekin, miksi
romaanin alkuperäisnimen viittaus italialaisen barokkimusiikin ritornelloon on
vaihtunut romantiikalle tyypillisempään alkusoittoon. Ajatteliko myös
kustantaja, että kyse on vain ornamentiikasta eikä tarkoituksenmukaisesta
symboliikasta, joten mikä tahansa musiikkitermi kelpaa?
Vaikka on lopputuotteessa
muutakin huolimattomuutta.
Mitä suomentaja Suni mahtaa tarkoittaa
ilmaisulla ”kauan myöhemmin”? Suomenkieliset vaihtoehdot olisivat joko kauan
sitten tai pelkkä myöhemmin, ilman anglismilta kuulostavaa lisämäärettä. Entä
mitä takakannesta vastaava mainos- tai kustannustoimittaja tarkoittaa ”runsaskätisellä
kirjailijalla”? No, ehkä avokätistä, sillä ainakaan adjektiiveja ei Le Clézio
ole myöhäistuotannossaan säästellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti