Sokea mies Kolonoksessa vai päivystävä dosentti tv-studiossa?

Jälkipolvet muistavat antiikin runoilija Arkhilokhoksen yhdestä säkeen katkelmasta: ”Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.”

                      Jos arvoituksellisen lauseen ymmärtää vertauskuvaksi, siitä saa seuraleikin, tuumi maineikas aatehistorioitsija Isaiah Berlin (1909-1997). Eräät maailmankirjallisuuden suurnimet suhteuttivat kaiken yhteen keskeiseen ja selvin sanoin ilmaistavaan järjestelmään He ovat siilejä, kuten Dante, Hegel, Dostojevski ja Proust, Berlin toteaa essee-kirjassaan Siili ja kettu. Alun perin se ilmestyi vuonna 1953, Hanna Tarkan suomennos on vuodelta 2004.

                      Toiset tavoittelivat monia päämääriä, ajattelivat hajanaisesti ja laveasti, ja tekivät siksi myös oikeutta elämän epätäydellisyydelle. Shakespeare, Goethe, Balzac ja Joyce olivat kettuja.

                      Varsinaista päänvaivaa seuraleikki tuottaa vasta siinä vaiheessa, jos sen avulla yritetään tehdä selvää Leo Tolstoin monumentaalineroudesta. Sodan ja rauhan kirjoittaja oli kettu joka halusi olla siili, Berlin toteaa ykskantaan, mutta tuomitsee päätelmän samoin tein. Näin laimea selittely ei kuulemma tee oikeutta elämän todellisuutta myötäävälle ristiriitaisuudelle, josta Tolstoin historianfilosofian suuruus kumpuaa.

Kirjallisen voimansa tunnossa, ennen kääntymystään Arvid Järnefeltin lumonneeksi maaseutuprofeetaksi, Tolstoi oli jyrkkä realisti ja empiristi.

                      Todellista oli havainto ja kokemus, niitä selittävät abstraktit teoriat olivat harhaa ja tärkeilyä, Berlin tiivistää Tolstoin kannan.

Sodassa ja rauhassa kunniansa kuulee varsinkin älymystö, joka yrittää tehdä omat tiedonalansa merkittäviksi selittämällä maailman tapahtumat suurmiesten visioihin ja historian lainalaisuuksiin vetoamalla. Erityisen ivallisesti Tolstoi suhtautui historioitsijoiden käsitteisiin, jotka eivät kykene selittämään mitään, mutta joilla voidaan kätevästi peittää todellisen tiedon puute.

Tolstoi oli vakuuttunut, että elämä noudatti vastaansanomattomia syyn ja seurauksen ketjuja, jotka tekivät puheen ihmisen vapaasta tahdosta jokseenkin tyhjäksi, Berlin luonnehtii. Mutta hän uskoi myös, että inhimillisen elämän tapahtumien kudos oli niin runsas ja me itse siihen niin uppoutuneina, ettei sitä voi havaita samalla tavoin kuin kemiallisen kokeen kausaliteetteja.

Siksi omahyväiset historioitsijat sortuvat puhumaan ”vallasta”, aatteiden ”voimasta” tai ”sattumasta”. Kun todellisuus ei paljasta kausaalisen ketjun puuttuvaa osaa, tiedemies keksii sen omasta päästään. Hän alkaa käyttää sanoja, joihin hänen tieteenalansa nojautuu, vaikka se ei pysty niitä analyyttisesti erittelemään.

Tolstoin iva on yhä ajankohtaista, vaikka hänen nihilismiksi moitittu epäilevyytensä onkin samaan aikaan arkipäiväistynyt.

                     

Tietoyhteiskunnan kansalainen suhtautuu tiedon tulvaan yhä tolstoilaisemmin.

Uutisinformaatiota ei kyseenalaisteta ainoastaan vaatimalla objektiivisempaa tietoa, mitä suurkirjailija olisikin pitänyt todellisuuden monimutkaisuuden kieltävänä turhamaisuutena. Moderni mediakriitikko kysyy, minkä umpimähkäisyyden, mieltymyksen tai yksinkertaistavan kaavan nojalla meille maailmaa milloinkin muokataan?

Tästä tosin seuraa uusi ristiriita, joka muistuttaa Tolstoin vanhaa ristiriitaa.

Tolstoi oli positivisti, joka uskoi luonnonlain mukaiseen yleisnäkemykseen elämän ymmärtämisessä. Mutta hän uskoi myös, ettei minkään lainalaisuuden kuvaus voisi tehdä oikeutta elämälle sellaisena kuin se on. Esseensä loppupuolella Berlin vertaakin Sotaa ja rauhaa Israelin kansan korpivaellukseen ja Tolstoita Moosekseen, joka ei voi seurata lukijoitaan siihen syvempään viisauteen, jota hän mestariteoksellaan on luvannut.

Myös moderni mediakriitikko on positivisti. Hän uskoo, että todellisuudella on todellisuuden olemus, mutta uutisilla on vain kertomuksen olemus, joka pitää paljastaa.

Tällä kertaa ristiriita ei kuitenkaan liity ongelman ratkaisemattomuuteen – miten sovittaa toisiinsa realistisen kirjailijan kuvaama inhimillisten tahtojen arkinen ja kaoottinen todellisuus sekä toisaalta kuvauksen tavoittamattomiin väistämättä jäänyt kausaliteettien, luonnonlain ja historiallisen determinismin todellisuus?

Nyt ristiriita liittyy ongelman ratkaisuun.

Käytännössä todellisuuden sepitteellistämisen kaavoja luetteloiva ja analysoiva moderni mediakriitikko on vain uusi teoriaherra lisättäväksi Tolstoin vanhaan luetteloon. Näin mediakriitikko voi välttää Tolstoin tragedian ja epätoivon, joita Berlin ilmeisesti pitää älyllisen tinkimättömyyden ja kirjallisen nerouden palkintoina, ja valita niiden sijaan uran.

Elämänsä lopulla Leo Tolstoi oli ”ihmisten avun ulottumattomissa” oleva vanhus, joka ”itsensä sokaisseena vaeltaa Kolonoksessa”. Moderni mediakriitikko on medioiden tavoitettavissa oleva päivystävä dosentti, joka itsensä ylentäneenä vaeltaa tv-studioon moittimaan viimeisimmän kansainvälisen konfliktin, ulkomaisen suuronnettomuuden tai kotimaisen politiikan uutisointia.