Epämiellyttävyydestä

On kirjailijoita, joista yleisiin mielipiteisiin skeptisesti suhtautuvan tai yksinkertaisesti avaramielisen sivistyneistön tulisi kiinnostua juuri heidän epämiellyttävyytensä vuoksi. Mutta mitä omaperäistä on epämiellyttävyydessä? Olen tavannut sellaisia ihmisiä useita.

E. M. Ciorania (1911-1995) voisi kutsua 1900-luvun kulttuurihistorian kolmanneksi romanialaiseksi.

                      Bukarestissa Cioran opiskeli filosofiaa yhdessä Eugene Ionescon ja Mircea Eliaden kanssa. Jokainen heistä teki elämäntyönsä syntymämaan ulkopuolella. Toinen yhdistävä tekijä on synkeä suhtautuminen ihmiskuntaan.

                      Ionesco kuvasi absurdeissa näytelmissä kielen merkityksettömyyttä ja laumaihmisen sielua. Eliade oli natsi-Saksaa ihannoinut antisemitisti, joka sodan jälkeen muutti Yhdysvaltoihin, väärensi menneisyytensä sepitteellisellä elämäkerralla ja palkittiin ansioistaan antropologisen tutkimuksen ja humanismin edistäjänä.

                      Cioran esitteli omaa pessimismiään kulttimainetta nauttivissa aforismikokoelmissa. Katkeruuden syllogismeissa (1952) hän kirjoittaa:

”Historiaa on mahdoton puolustaa. Sen suhteen on reagoitava kyynikon joustamattomalla tahdottomuudella; tai muuten pitää siirtyä syrjään kaikesta, kulkea kapinallisten, murhaajien ja uskovaisten joukossa.”

Tarkoittaako Cioran sitä, ettei hän voi puolustella Romanian äärioikeistolaisen Rautakaartin avustuksella saamaansa stipendimatkaa Berliiniin, jonka aikana hän kirjoitti useita natseille myötämielisiä artikkeleita? Vai sitä, että hänen asenteitaan niin nuorena kuin vanhempanakin tulisi tarkastella kapinana, joka kohdistuu ihmisluonnon liialliseen kaunisteluun ja ympärillä rehottavan rappion sokeaan kieltämiseen?

Vastausta voi vain arvailla, mutta toisinaan tuntuu, että Cioranin filosofinen pyrkimys ”herjata maailmaa ja Jumalaa” pyrkii vain kääntämään huomion pois hänen omista valinnoistaan

Itsekritiikin sijaan Cioran turvautui huokeampaan vaihtoehtoon, itseivaan. ”Vapaus on terveiden saivartelua”, hän ilakoi kroonisella masennuksellaan, ja määrittelee sen jälkeen melankolian laiskojen alpinismiksi: ”Kiipeämme vuoteestamme kaikille huipuille ja uneksimme kaikkien kuilujen partailla.”

Ei ihme, että moni on pitänyt häntä teeskentelijänä – tai että omissa moraalisissa valinnoissaan rypenyttä saksalaista kirjailijaa Peter Handkea suorastaan etoi muusta kirjallisuudesta kierrätetty kuolemanrakkaus ja itsemurhatematiikka.

Keskeneräinen Sanakirja: "Bingoemäntä"

Bingoemäntä

Iltalehden suuressa arvostettujen ammattien vertailussa (3.9.2007) lukijat äänestivät ”kriitikon” sijalle 204. Kolme pykälää ”bingoemännän” yläpuolelle.

Arkisto: Nuoruus

Ehkä taide monille merkitseekin pakoa ihmisenä olemisen nöyryytyksestä, kirjailija-kriitikko Arto Virtanen aprikoi esseekokoelmassa Kirjailijan koti (2006), ”jonnekin jaloihin, ylimaallisiin kerroksiin, ohuisiin ilmakehiin, joista voi luoda majesteetillisen halveksivia silmäyksiä alas tavalliseen”.

Virtasen oma taidekäsitys on tietysti demokraattisempi. Tekijänä ja kokijana hän ei kohtaa edes omia mestareitaan arvoituksen tavoin, vaan kasvoista kasvoihin. Vaatimuksina on ”älyllinen kriittisyys”, ”henkinen kypsyys” sekä ”luonteva proosa”, joka ei ole ”vähääkään vaikeatajuista”. Siis jotakin sellaista kuin J.M. Coetzeen romaanit, Virtanen kiteyttää.

Tästä voi olla samaa mieltä, ja olinkin. Arvostelun julkaisi Nuori Voima vuonna 2003.

                     

 J. M. Coetzee: Poikavuodet. Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1999.

J. M. Coetzee: Nuoruus. Kohtauksia syrjäisestä elämästä II. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 2003.

Jos arvoituksellinen sanayhdistelmä ”omaelämäkerrallinen romaani” tarkoittaa sitä, että kirjoittaja on tehnyt itsestään niin näköisen kuvan kuin muisti, häveliäisyys ja kirjoittamisen lainalaisuudet sallivat, eteläafrikkalaisen J.M. Coetzeen (s. 1940) voidaan päätellä epäonnistuneen surkeasti kolmessa miehen elämän keskeisessä pyrinnössä: poikana, rakastajana ja runoilijana.

                      Viisi vuotta sitten suomennettu Poikavuodet esitteli lukijalle Johnin, joka on kotona ”kiivasluonteinen itsevaltias”, mutta koulussa ”lammas, nöyrä ja lauhkea, joka istuu toiseksi viimeisessä rivissä, jotta häntä ei huomattaisi, ja jähmettyy pelosta selkäsaunan alkaessa”.

Kaksoiselämästä syntyy teeskentelyn taakka, Coetzee selittää. Sitä hän ei erikseen selitä, että Johnin kokemus omasta erilaisuudestaan ja omien vastoinkäymisten poikkeuksellisuudesta on kovin samanlainen kuin lukemattomien muiden tavallisten poikien kokemukset, joista on jotenkin ”selviydyttävä”. Se on ilmeistä. Niinpä Coetzee tyytyy toteamaan, että lapsen ainoa keino taakan keventämiseksi on traaginen itsetehostus, näkymätön kapina ”normaaliutta” vastaan ja muista ihmisistä eristyminen.

                      Poikavuodet on jopa Coetzeen muun tuotannon mittapuin surullinen ja synkkä teos.

Julminta eivät ole tapahtumat, jotka ovat melkoisen tavanomaisia, vaan kerronta, joka ei tarjoa minkäänlaista lohtua. Rivien välissä on pelkkää ironiaa. Coetzee, joka toteaa ilon, viattomuuden, pupujussien ja takan ääressä luetun satukirjan olleen Johnille vieraita lapsuudenkuvia – tutumpia olivat hampaiden kiristys ja sinnittely – ei tee Johnin suhteen juuri muitakaan lapsuuteen liitettyjä myönnytyksiä.

Heikkoudesta, tunteettomuudesta, epäoikeudenmukaisista vastoinkäymisistä ja verukkeisiin tarttumisesta juontuva syyllisyys ja häpeä alkaa tästä.

Nuoruudessa traagisesta lapsesta on kasvanut melodramaattinen aikuinen. Parikymppisen Johnin kokemus omasta erilaisuudesta ja sen aiheuttamista koettelemuksista on jalostunut taiteilijaihanteeksi. Taiteilijat ovat leijonia inisevien hyttysten keskellä, hän tuumii uhmakkaasti. Moraalisesti he ovat syyllisyyden ja häpeän tuolla puolen.

                      Eritoten John palvoo amerikkalaista T.S. Eliotia ja hänen maanmiestään Ezra Poundia. Akolyyttisen suhteen perusteluksi Coetzee lainaa romaanissaan samaa Eliotin mietelmää, jota hän lainasi jo vuonna 1993 pitämässään luennossa What Is a Classic?

”Runous ei ole tunteiden päästämistä irralleen, vaan pakoa tunteista”, Eliot kirjoitti, ”se ei ole persoonallisuuden ilmaisua vaan pakoa persoonallisuudesta”.

Tämä lienee lohdullista kuultavaa nuorukaiselle, joka jo lapsena koki epäonnistuneensa tunne-elämässään ja oman identiteettinsä rakentamisessa. Tarvitsevuuden ja itsetuntemuksen vastapainoksi Eliot sanoo, että hän haluaa olla vähemmän inhimillinen, jotta hän voisi mukautua korkeampiin tavoitteisiinsa. Coetzeen esitelmä kommentoi Eliotin yritystä todistaa ainoan oikean uskonnon (katolisuus) helmassa olevan ainoan oikean kulttuurin (eurooppalaisuus) olemassaolo. Coetzee pitää hanketta tyypillisenä siirtomaa- ja syrjäseutukokemuksen tuotteena, provinsialismin tautina, jossa tervettä kunnianhimoa ja jäytävää alemmuuskompleksia on vaikea erottaa toisistaan.

”Transsendentaalis-poeettisesti” tarkasteltuna yksilö rakentaa itsensä uudelleen näkemällä yhteytensä menneisyyteen ja esittämällä vision tulevaisuudesta. Tässä mielessä Eliotin itselleen valitsema asema uutena Vergiliuksena ei ole turhamaisuutta vaan sen vastakohta – persoonallisen itsen kieltämistä ja myöntymistä kulttuurin ja historian ylipersoonallisille voimille.

”Sosiokulttuurisesti” tarkasteltuna yksilö, jonka tausta on arvoton ja tulevaisuuden näkymät suppeat, rakentaa itselleen arvokkaan taustan ja rajattomat mahdollisuudet.  Eliot ei suostu kohtaamaan todellisuutta, jossa hänen kirjallis-akateemiset yrityksenä nousta rahvaanomaisen amerikkalaisuuden yläpuolelle eivät ole valmistaneet häntä juuri muuhun kun ”mandariinimaiseen olemassaoloon jossakin Uuden Englannin norsunluutorneista”. Sen sijaan hän päättääkin ”maagisesti” määritellä ympäröivän maailman uudelleen, Euroopan ja Amerikan.

Tässä versiossa Eliot ei ole niinkään uusi Vergilus kuin uusi Emma Bovary.

Coetzeen luennossa Gustave Flaubert ja hänen mestariteoksensa mainitaan ohimennen. Nuoruudessa se on eräs kolmesta Coetzeen proosatyyliä ennakoivista vaikuttajista. Muut ovat Dostojevski ja Beckett. Olennaista on kai se, että John ihailee Emmaa. Säälittävän haihattelijan sijaan Emma vaikuttaa rohkealta ja uhmakkaalta.

Luennossaan Coetzee selittää tarkemmin.

Eliotin tavoin myös Coetzee tunnustaa kuulleensa eurooppalaisen klassikon kutsun, vaikka kyseessä ei ollutkaan suuri roomalainen runoilija vaan suuri saksalainen säveltäjä. ”Onko olemassa jokin ei-tyhjänpäiväinen tapa sanoa, että kuulin Bachin puhuttelevan minua vuosisatojen ja valtamerten yli, ja kattavan eteeni tiettyjä ihanteita?”, hän pohtii: ”Vai oliko vain niin, että sillä hetkellä symbolisesti valitsin eurooppalaisen korkeakulttuurin ja sen koodien hallinnan reitiksi, joka nostaisi minut luokka-asemastani valkoisessa eteläafrikkalaisessa yhteiskunnassa, pelastaisi minut jollakin mystisellä ja hämärällä tavalla sen historiallisesta umpikujasta?” Toisin sanoen tunsiko Coetzee mitä hän uskoi tunteneensa – yksilön elämäntilanteen ylittävän esteettisen elämyksen – vai oliko se vain ”aineellisten pyrintöjen naamioitu ilmaus”?

Coetzee arvelee sitä kysymykseksi, johon kukaan ei voi omalta kohdaltaan vastata. Mutta se kannattaa silti esittää niin ”selkeästi ja täydesti kuin mahdollista”.

Nuoruudessa sama pohdinta toteutuu ilman luennoitsijan näkökulmaa ja kateederia. Romaanimainen muoto havainnollistaa vastaamisen vaikeutta, sillä kysymys itsessään on teoreettinen. Se on täysin oikeutettu kysymys, kuten Coetzee tähdensi, mutta se eroaa eletystä elämästä hieman samoin kuin luonnonlakien maailma eroaa niiden kuvaukseen käytetyistä matemaattisista kaavoista. Vain toiseen voimme astua mukaan.

Runoilijoiden kokemuksia ja elämänjanoa ihailevan Johnin ongelma on tietysti siinä, ettei hän vielä aikuisuuden kynnykselläkään ole järin rohkea eikä hän ole koskaan tuntenut syvästi.

John ei osaa ammentaa luovuutta naissuhteista, kuten intohimoinen Picasso, vaan käyttäytyy avuttomasti tai alhaisesti. Umpimielisyytensä hän selittää ”taiteilijan tarpeella sisäiseen yksinoloon”, eroottisen vetovoimansa vaisuuden kirjailijoiden luonteenlaadulla, joka on maalareita ”sitkeämpää ja hienosyisempää”.

Kapkaupungissa matematiikanopiskelijana ja myöhemmin Englannissa, jossa hän laatii reikäkorttiohjelmia tietokonejätti IBM:lle, John pelkää luisuvansa porvarillisuuteen. Surkeasta tilastaan hän syyttää vanhempiensa moukkamaisuutta ja eteläafrikkalaista kasvuympäristöä, joka oli ”sielunelämälle vihamielinen”. Kotimaansa virallistettuun rotusortoon hän reagoi vaivojaan säästäen. Hän ihannoi hiljaa mielessään Neuvostoliittoa ja vasemmistoa, mutta ei siksi että hän olisi puntaroinut politiikkaa, ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta, vaan siksi että se on älyllisesti laiskin tapa nimetä jokin vallitsevan tilanteen näennäinen vastakohta.

Poikavuosien muistettavimpia kuvia oli hylätty isä, jonka vaimo säästää kaikki tunteensa pojan hemmotteluun. Nuoruudessa Coetzee ruoskii säälittä haihattelijaa, joka ei osannut antaa vastarakkautta, vaan kuvitteli perheensä esteeksi itsensä ja korkeamman kutsumuksen välille. Coetzee ei yritä hieroa sovintoa, hän kaipaa sovitusta. Nuoruus on julkinen flagellaatio. Mutta samalla se on myös lukijan opas Coetzeen kirjailijapolvelle ominaiseen käsitykseen fiktion olemuksesta.

Episodi, johon liittyy Johnin tahditon päiväkirjamerkintä ja loukkaantunut rakastajatar, sisältää jälleen erään kysymyksen, johon jokaisen on ”omalta kohdaltaan” mahdoton vastata.

Voiko kukaan sanoa, että päiväkirjaan kirjoitetut tunteet ovat hänen todellisia tunteitaan, John pähkäilee, että on joka hetki kynän liikkuessa oma itsensä? Vai onko sittenkin niin, että taiteilijan sisäinen elämä ja ”monien mahdollisten fiktioiden” lait ovat vain verukkeita moraaliselle laiskuudelle ja ailahteleville tunteille, joista päällimmäisenä ei ole onnen ja surun vaihtelu vaan toisen ihmisen läheisyyden herättämä vaivaantuneisuus?

Jälkimmäisen vaihtoehdon huomioiminen ei tietenkään kerro, ettei taidetta – Vergiliuksen runouden tai Bachin musiikin kutsua – ole olemassakaan. Se vain kertoo jotakin taiteesta. Eikä Coetzee paljasta Nuoruudessa omaa mielipidettään. Sen sijaan hän jättää Johnin marxilaisen (Groucho) ironian armoille.

Oikein toimiminen ei voi olla vaikeaa, jos tahtoa riittää, John aprikoi. Mutta kunnialliset ihmiset ovat yhtä tylsiä kuin onnelliset ihmiset ovat ikävystyttäviä. Runous kumpuaa kärsimyksestä, omasta tai toisten, jonka vasta taide jalostaa joksikin korkeammaksi. Hän on siis umpikujassa: ”Hän olisi mieluummin paha kuin tylsä, mutta ei kunnioita ihmistä, joka olisi mieluummin paha kuin tylsä, eikä liioin hänen kykyään pukea pulmansa näppärästi sanoiksi.”

Kuolleita merkityksiä, elävä kieli

Suomalais-ugrilaisten kielten tutkija Janne Saarikivi sytytti nykymuotoisen Parnasson laajimman keskustelun kolumnilla, joka oli taitettu hakaristin muotoon (Parnasso 2/2011).

                      Kieli elää ja kontekstit muuttuvat, Saarikivi kirjoitti, ja toisinaan tabuja lähdetään murtamaan. Se, mikä maahanmuuttajista sanottuna olisi ennen ollut rasismia, käy nyt maltillisesta ”kritiikistä”, Saarikivi jatkoi, ja arveli kuulevansa ”kadonneen ajan ja aatteen kaikuja”.

                      Ei ole kadonnut, lietsoi Katja Hirvasaho (4/2011). Saarikiven sanomaa ryydittänyt hakaristi kuuluu yhä ”suomalaiseen isänmaallisuuteen, siihen ainoaan ja oikeaan” - esimerkkinä veteraanityön nimissä myyty rautasormus. Hirvasahon mukaan perussuomalaisten sanomalle on hyväksi, ettei ”koulujen oppikirjoista” yhä löytyvä ”vallan diskurssi” tohdi vieläkään käyttää sanoja ”fasismi” tai ”natsi” kun puhe on aseveljeydestä jatkosodassa tai poliittisen vapauden rajoituksista sitä ennen.

Omien ”pahojen tekojen tunnustaminen” on Suomessa heikommissa kantimissa kuin Saksassa, Hirvasaho huipensi.

Ja siitähän sitten riitti seuraavaan kevääseen asti päiviteltävää, jossa historiankirjoitusta luettiin kuin lakikirjaa – pykälän tarkkuudella, lopussa tuomio yleisestä ja epäkansallisesta tietämättömyydestä.

Ensinnäkään Hirvasahon mainitseman sormuksen hakaristi ei ole natsien vaan Suomen ilmavoimien hakaristi, opasti Pentti Palojärvi (5/2011). Toiseksi sen käyttöönotto ”ei liittynyt mitenkään natseihin”, vaan ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin lentokonelahjoitukseen sisällissotavuonna 1918. Lahjoituksen mukana seurasi koneen kylkeen maalattu hakaristi, kreivin ”suvun tunnus” - kuten Palojärvi arveli - josta muodostui aselajin kansallinen tunnus.

Kyse olisi siis ”sattumasta”, eikä ”suomalaista hakaristia voi mitenkään yhdistää natseihin”.

Myös Olli Kivijärvi oli asiasta varma (6/2011).

Hirvasahon erhe johtuu siitä, ettei suomalainen koululaitos opeta riittävästi natsien ja suomalaisen hakaristin heraldisia eroja, Kivijärvi päätteli. Sitä paitsi hakaristi on muinainen, laajalle levinnyt ja nähtävästi aasialaista alkuperää oleva merkki, jonka riimukivimuunnoksia von Rosen saattoi nähdä jo lapsena Gotlannissa. Muina esimerkkeinä suomalaisista hakaristeistä, joita valvontakomissio ei lentomerkin tavoin huomannut kieltää, Kivijärvi mainitsee Valkoisen Ruusun suurristin sekä Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-triptyykin kehykset.

Seuraavassa numerossa (7/2011) sanottiin samat asiat varmuuden vuoksi uudelleen. ”Totta kai natsit saivat hakaristinsä samoista lähteistä joista von Rosen oli onnentunnuksensa valinnut”, Jukka Knuuti myöntelee, mutta suomalaisten symbolien ”natsihenkisyyttä” ei pitäisi tämän perusteella lähteä arvuuttelemaan.

Se jäi vieläkin sanomatta, että millaisia nuo lähteet oikein olivat, ja missä hengessä kreivi oli osallistunut maailmantilanteen muokkailuun ennen Suomen sisällissotaa ja vuosikymmeniä sen jälkeen.

En ryhdy rakentamaan uudelleen koko tarinaa, jossa Pentti Palojärven mainitsema ”sattuman” osuus joutuu puntariin, vaan liitän tähän kolumnin ajalta, jolloin ranskalainen sanomalehti Le Monde kohisi Suomen lentosotakoulun (nähtävästi liian vähän) uudistetusta tunnuksesta.

Kaksi korjausta olen alkutekstiin tehnyt. Enää isän (Carl Gustaf Eric) ja pojan (Carl Gustaf) nimet eivät sekoitu. Eikä kreivi von Rosenin perustamaa natsipuoluetta enää kutsuta Ruotsin suurimmaksi vaan toiseksi suurimmaksi. Jälkimmäisen oikaisun minulle esitti turkulainen ”Muutos 2011” –liikkeen jäsen, ja eiköhän tämä perussuomalaisista oikealle sirpaloitunut ryhmä oman aatehistoriansa tunne paremmin kuin minä.

---

Suomen ilmasotakoulun laiskanläksy

(Turun Sanomat, 18.11.2005)

Suomen ilmasotakoulu julkisti viime kuussa uuden lipun, jossa vanhaa on musta hakaristi sinisellä pohjalla. Kotimaassa asia sivuutettiin olankohautuksella, Ranskassa nousi kohu.

Le Monden uutista seurasi kiivas mielipidekirjoittelu, johon Pariisin suurlähetystön asianhoitaja Juha Virtanen ja ilmasotakoulun tiedottaja Heikki Kuutti vastasivat järkähtämättömästi ja häpeilemättä. Virtasen mukaan hakaristi on vanha onnenmerkki, joka koristeaiheena löytyy suomalaisugrilaisten kansojen käsitöistä. Kuutti painotti, että ilmasotakoulun merkillä on aivan eri tausta ja perusteet kuin natsien hakaristillä, vaikka historiaa tuntemattomat sekoittavat ne keskenään.

                      Valitettavasti edellinen kommentti ei liity mitenkään hakaristin käyttöön Suomen ilmavoimissa ja jälkimmäinen sisältää pientä liioittelua.

On sinänsä totta, että väkäpäisiä ristejä löytyy kolmelta mantereelta ja lukemattomien kulttuurien parista, mukaan lukien Pohjois-Amerikan intiaanit, saksalaiset germaanit ja itäkarjalaiset.

Onnenmerkkinä sitä piti lähinnä viime vuosisadan alun amerikkalainen postikorttiteollisuus, joka tulkitsi sen esittävän ”luck”-sanan alkukirjaimista muodostuvaa neliapilaa. Laajinta hakaristin muinainen käyttö oli idässä, jossa se oli buddhalaisille maailmasta vetäytymisen ja hinduille hävitystä tuovan Kali-jumalan symboli.

 Eurooppalaisen kieli- ja kansatieteen kiinnostus idän kulttuureihin ei kuitenkaan ole yhtä muinaista kuin hakaristi. Se palautuu orientalisti Emile Burnoufin1800-luvulla esittämään ajatukseen erityisen ”arjalaisen” herrarodun intialaisesta alkukodista ja hakarististä sen tunnuksena. Vuosisadan loppuun mennessä hakaristiä opittiinkin pitämään Saksassa nationalistisen ja antisemitistisen oikeiston tunnuksena.

Tässä merkityksessä se oli tuttu myös Euroopan ulkopuolisiin kansoihin erikoistuneelle etnografille ja ruotsalaiselle aatelismiehelle Eric von Rosenille, joka vuonna 1918 lahjoitti itsenäistyneen Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Koneen kylkeen oli maalattu hakaristi.

Äärioikeistoon von Rosenin tutustutti kansatiede ja yläluokkainen Thule-yhdistys, jonka kirjastossa myös Hitler paneutui Burnoufin ajatuksiin. Kansallissosialistiseen puolueeseen hänet yhdisti hyvä ystävä Herman Göring, joka avioitui von Rosenin kälyn kanssa. 1930-luvulla von Rosen perusti Nationalsocialistiska blocketin, Ruotsin toiseksi merkittävimmän natsipuolueen. Kontaktiensa ja varallisuutensa johdosta häntä on syytä pitää pohjoismaisen natsiliikkeen avainhahmona.

Kohtuullinen johtopäätös onkin se, ettei historia erota ilmasotakoulun hakaristiä ja natsismia toisistaan. Se yhdistää ne.

Sodan jälkeen monet yhteisöt, joiden kymmeniä tai tuhansia vuosia käyttämällä hakaristillä ei tällaista kytkentää ollut, ilmoittivat julkisesti luopuvansa siitä. Esimerkkeinä mainittakoon partiolaiset, Navajo-intiaanit ja Yhdysvaltain 45. jalkaväkirykmentti.

Olisiko jo Suomen ilmasotakoulun vuoro?

Sitä ei tarvitse pitää ranskalaisen lehdistön tai minkään vieraan vallan nöyristelynä, vaan niiden kotimaisten veteraanien ja ulkomaisten vapaaehtoisten muistamisena, joiden sukua Euroopassa vainottiin ja kodit miehitettiin. Tähän joukkoon kuuluu muuten myös Eric von Rosenin oma poika Carl Gustaf von Rosen, joka hylkäsi isänsä aatteen, mutta ei unohtunut Suomea. Pian sen jälkeen kun Carl Gustaf  kävi talvisodan, natsit teloittivat hänen hollantilaisen vaimonsa. Harmi, että ilmasotakoulun perinneyhdistys unohti taas hänen uhrauksensa.

---

Kreivi von Rosen tunsi jo 1910-luvulla hyvin myytin arjalaisesta kansainvaelluksesta, josta juontuvaa rodullista perintöoikeutta keisarillinen Saksa toteutti ensimmäisessä maailmansodassa. Saksalaisen ”elintilan” (Lebensraum) kulmakiviksi sodanjohto piirsi karttaan pystyviivan Suomesta Ukrainaan. Viivan länsipuolelta slaavit raivattaisiin pois, ja mahdollisesti saman mallin mukaan, jota oli jo kokeiltu Afrikan siirtomaissa (etninen puhdistus ja työleirit).

                      Kun ruotsalainen von Rosen jakoi oman hakaristinsä suomalaisten kanssa, hän ehkä tahtoi symbolisesti rekrytoida meidät osaksi saksalaisten ystäviensä kutsumustehtävää, jossa Suomi oli itärajan eturintamana. Tai ehkä hän vain halusi antaa meille lentokoneen. Kuka tietää? Eikä Parnasson keskustelun aloittanutta Janne Saarikiveä edes kiinnosta

Lehden tuoreimmassa numerossa (1/2012) hän haluaisi jo päättää jankutuksen, ja palata kuolleen merkityksen etymologioista elävään kieleen. Kolumnin taitto hakaristiksi oli natsikortti, Saarikivi tunnustaa. Ja natsikorttia käytetään kun jotakin tahoa, kuten perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittisiä”, halutaan sanoa natseiksi eli ikäviksi mörköiksi: ”Tämä on mielipiteeni. Heil vaan kaikille lukijoille.”

Kielentutkija Saarikivi ei nähtävästi usko, että historia antaa valmiita vastauksia vaan että valintoja on koko ajan tehtävä vallitsevan tilanteen ja uusien käänteiden mukaan.

Vallitseva tilanne on se, että Gallen-Kallelan tauluraamien lisäksi hakaristejä on muuallakin uusklassisessa taiteessa (joka siis on Euroopan oikeistovirtauksen esteettinen aikalainen vaan ei sen ideologinen tuote). Otetaan nyt vaikkapa kirkkoreliefit, esimerkkinä Yrjö Vaskisen piirtämä Viinikan kirkko Tampereella.

Uusi käänne on se, että  ”Muutos 2011” –liikkeen maahanmuuttokriittinen kannattaja Seppo Lehto seisoo You Tube –videolla Viinikan kirkon portailla ja tekee tunnetun juutalaiskriittisen käsitervehdyksen. Heil vaan kaikille katsojille.

Kyse on samasta pelistä, jota myös Saarikivi pelaa, mutta ikään kuin eri säännöillä. Nyt hakaristi on pakan jokeri, eikä siis ”mörkö”, vaan mitä tahansa maata tai väriä. Pelin strategia toistuu netissä laajalti, pelkästään uusnatsien stormfront-portaalilta löytyy kymmeniä kuvia kirkoista, joissa on hakaristi-reliefi: historialliseen näyttöön vedoten todistellaan, että natsi-symbolien ikävä leimamerkki on seurausta tiedon puutteesta. Tai ”kommunistinen valhe”, kuten Lehto ytimekkäästi muotoilee. Ja että ne pitäisi vapauttaa kielloista ja kammoista avoimeen poliittiseen käyttöön.

Asiaa harkittuani, tai paremminkin Lehdon videota katsottuani, taivun Parnasson suuressa hakaristikeskustelussa Janne Saarikiven linjoille: vielä(kään) ei ole aika murtaa kaikkia tabuja.

Alma Median uusi kriitikko-pooli

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisille työntekijöille maksettujen bruttopalkkojen summa kasvoi tammikuussa 7,6 prosenttia vuodentakaisesta, kertoi Yle:n uutiset. Karttumista selittää lähinnä raamisopimuksen mukainen kertaerä.

Onnea kaikille palkannauttijoille. Meille palkkioista nauttiville uutiset eivät taaskaan ole yhtä hyviä.

Viimeisin leikkuri iski mm. Aamulehteä, Iltalehteä ja Kauppalehteä julkaisevasta Alma Mediasta. Vuoden alusta lähtien se liitti kaikki konsernin eri maakuntalehtien kirjallisuuskriitikot yhdeksi pooliksi, joten nyt sama kirjallisuuskritiikki luetaan niin Satakunnassa, Lapissa kuin Pirkanmaallakin.

Kulttuurijournalismin monipuolisuus kärsii, valittavat jotkut, ja vähän voivat valittaa ne kriitikotkin, joita ei uudessa järjestelmässä enää tarvita. Alma Medialle syntyviä säästöjä ei ole myöskään tarkoitus jakaa jäljelle jäävien kirjoittajien kanssa. Pikemminkin järjestelmä korjaa ennestään alhaisia palkkioita konsernin pienemmissä lehdissä noudatettujen standardien suuntaan.

”Ei noin paljon”, sanoi tuttu Satakunnan Kansan kriitikko, kun kerroin mitä minulle maksettiin Aamulehden julkaisemasta kirjajutusta viime vuonna, ja kun samalla kysyin mitä konserni nyt maksaa Aamulehden, Satakunnan Kansan ja Lapin Kansan julkaisemasta jutusta yhteensä.

Tarkat eurosummat ovat palkkioiden vastaanottajille niin noloja – ja maksajille niin häpeällisiä – ettei niitä kehtaa ääneen edes lausua, mutta seuraava esimerkki havainnollistaa miksi kriitikot eivät voi rahahuolissaan vedota edes järjestövoimaan.

Kesällä 2009 Suomen journalistiliiton jäsenehtoja löysättiin siten, että hakijan tulorajaksi asettui minimissään 50 prosenttia alimmasta lehdistön työehtosopimuksen mukaisesta toimituksellisen työn kuukausipalkasta. Rahaksi muutettuna se oli silloin noin 1200 euroa verotettavaa tuloa, josta ensin on vähennetty yrittäjän lakisääteinen eläkemaksu (22 %) sekä muut yksityisen elinkeinonharjoittajan sivukulut. Kirjallisuuskriitikolle (jos laskentaperusteena on Turun Sanomien tai Kalevan vanha ja Alma Median uusi standardipalkkio) se olisi silloin tarkoittanut neljän, nyt varmaan jo viiden romaanin arvostelua joka viikko, vuoden ympäri.

Jos löydätte sellaisen fakiirin, näyttäkää maksusta sirkuksessa.

Filosofian turhamaisuus: Viisaampi kuin Isaac Newton

”Mitä on valistus?”, kysyi valistusfilosofi Immanuel Kant Berlinische Monatschriftin artikkelissa vuonna 1784.

Yleistä vastausta ei voi antaa, ja jos annetaankin, sen tarkoituksena on muokata valistuksen yksituumaisuudesta ja järkiperäisyydestä sopiva vihollinen, jolla oman ajattelun monipuolisuutta ja tunneherkkyyttä on kätevä korostaa.

                      Hyvä esimerkki on filosofi Stephen Toulmin, jonka bestseller Kosmopolis ilmestyi suomeksi 1998.

                      Toulminille valistus on 1700-luku ja Isaac Newtonin luonnontiede, jota edellisellä vuosisadalla pohjusti Descartesin filosofia. Valistusaatteen määritelmäksi Toulmin esittää kuusi ”uuden ajan viitekehystä”. Ne koskevat mm. luontoa hallitsevia pysyviä lakeja ja Jumalan luomia vakaita järjestelmiä.

                      Viitekehyksiään Toulmin luonnehtii ”älyllisiksi rakennustelineiksi” tai ”oireiksi”. Ilmeisesti hän tarkoittaa, että Newtonin käsitys vaikkapa tähtimaailmasta oli erään asenteen tai normin tuote, ja että niin muodoin tieteen kehitys - esimerkiksi kvanttimekaniikka newtonilaisen mekaniikan lisäyksenä - on seurausta vanhojen rakennustelineiden purkamisesta ja uusien asenteiden omaksumisesta.

                      Tässä filosofi - virheellisesti - imartelee omaa nojatuolimetodiaan esittämällä edistyksen uuden oivaltamiseksi eikä olemassa olevan soveltamiseksi.

Oikeasti luonnontiede on kehittynyt samanlaiselta metodiselta pohjalta, joka oli tuttu jo Newtonille. Eikä Newtonin fysiikan ja suhteellisuusteorian välillä ole Toulminin tarkoittamaa henkistä, sosiaalista tai älyllistä ”murtumaa”, vaan ne ovat yhä toisistaan monin tavoin riippuvaisia.

                      Silloin oli perusteltua ajatella niin, nyt näin. Muutos on seurausta ilmeisen newtonilaisesta tutkimustyöstä, filosofisten olettamusten ”kumoamisen” merkitys lienee ollut vähäinen tai olematon.

                      Oivalluksen kohteina ”viitekehykset” ovat kiitollisempia kuin mitattavat yksityiskohdat tai tosiseikat, koska ne ovat ensinnäkin hämäriä ja toiseksi hämärästi kapinallisia: yksityiskohtien sijaan meidän on pureuduttava rakenteisiin, sanoo jokainen kapinallinen.

Kapina on kysytty ominaisuus monilla elämänalueilla, myös yliopistoissa. ”Ylipappien ja kurimatriisien tilalla on filosofiassa vapaus”, kuten Teknillisen korkeakoulun systeemitieteiden professori Esa Saarinen lupaili virkaanastujaisluennossaan. Kysyntää riittää myös Toulminin kuvitelmalle erilaisista ajattelutavoista.

"Rakennustelineillään" Toulmin luo illuusion, että meidän aikamme filosofi on kuin ihmeen tai puhtaan älyllisen prosessin kautta viisaampi kuin Newton – ja siten kykenevämpi tajuamaan Albert Einsteinin, Max Planckin tai Niels Bohrin ajatuksia kuin menneisyyden etevimmät aivot, jotka ”oirehtivat” vanhaa ”viitekehystään” ja olivat sen vanki.

Illuusio perustuu filosofialle tyypilliseen käsitteiden sekaannuksen, tällä kertaa ”uskottavuuden” ja ”ymmärryksen” välillä.

On totta, että Toulminin on helpompi uskoa Planckin teoriaan musta kappaleen säteilystä kuin Newtonin, jolle aikakoneen välittämä nimi ”Planck” ei sanoisi mitään. Mutta yhtä totta on, että ylivoimaisen matematiikan ja fysiikan osaamisensa ansiosta Newtonin olisi helpompi ymmärtää sitä.

Alaviite: Taiteen uusin avant garde

Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora (Otava) esiteltiin päivän lehdessä julkaisupäivänä. En ole siis lukenut, mutta lehdestä luin, että kirjailijan siviilityö freelance-toimittajana ”on ollut epävarmaa, eikä sosiaaliturvaa tai työterveyshuoltoa ole ollut”.

Samassa tilanteessa on tänä päivänä moni suomalainen, haastattelu jatkuu. Hiidensalo puhuu pakkoyrittäjistä - toimittajien lisäksi siivoojista, sairaanhoitajista ja rakennusmiehistä, jotka yrittäjä-statuksella koettavat elättää itsensä:

”Media-ala on ollut tässä edelläkävijä. Työnantaja haluaa sälyttää yrittäjäriskin työntekijälle ja säästää työnantajamaksut.”

Freelance-kokemukset täällä kulttuuripuolella ovat pitkälti samanlaisia kuin Hiidensalolla viikkolehdissä – pari satasta viikon työstä, kun avustajabudjetti on käytetty, eikä valituslupaa, sillä ostajan näkökulmasta jutun myyjä voi viedä juttunsa toiseen, samoilla ehdoilla toimivaan lehteen.

Ehdoista kertoo lisää haastattelun ohessa oleva kainalojuttu: ”Lehtitalot ovat tiukentaneet avustajasopimuksia”. Miten tiukoiksi? Katso kirjani (tämä postaus sisältää tuotesijoittelua) Turmio ja Perikato, luku ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”.

Oli lehdessä Mediahuorasta arvostelukin. Arvostelija on toimituksen hierarkiassa osastopäällikön tasoa, ja juttujen ostajana freelancerin asiakas tai työnantaja. Siksi tai siitä huolimatta romaani tuupertuu arvostelijan mielestä äimistelysaarnaamiseen ja poskettomuuteen. Mutta jotta lukija ei luulisi työnantajaa herkkänahkaiseksi, työnantaja moittii romaania vielä liiasta pehmeydestä:

”Ei oikeastaan ahdista tosissaan missään vaiheessa, vaikka olisi syytä.”

                      Sillä tavalla, mutta palataan Hiidensalon heittoon media-alasta uuden talouden ”edelläkävijänä”. Sama ajatus löytyy yhteiskuntavaikuttajien puheenvuoroista, vaikka tietysti rohkaisevampaan sävyyn.

                      Lisään tähän Mediahuoran alaviitteeksi jutun, jonka Aamulehti julkaisi viime vuoden (2011) huhtikuussa ”Näkökulmana”, ihan eduskuntavaalien alla. Tosin uutispäällikön parantelemana, tässä alkuperäinen versio.

Taiteen uusin avant garde

Perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.

                      Istuva hallitus ei ole tällaista sisällöllistä rajausta ole tehnyt. Pikemminkin se on herätellyt kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.

                      Linjaus ei ole herättänyt mainittavaa huomiota, ja varmaankin siksi, ettei kyse ole porvaripuolueiden ideologiasta vaan – laajemmin – henkilökohtaista vapauta korostavasta ajan hengestä.

                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.

Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.

Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.

”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.

                      Lausunnollaan Cronberg haluaa muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.

Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty

Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa inhorealistista tietoa.

Saman laboratoriokokeen ulottumista tavallisen palkansaajan elämään kommentoivat äskettäin SAK:n hankekoordinaattori Anu Suoranta, STTK:n lakimies Heli Ahokas ja Suomen journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen. Yhteisessä kannanotossa muistutettiin, miten työsuhteesta toimeksiantosuhteeseen siirretty itsensä työllistäjä saa yrittäjän riskin ja kustannukset mutta ei yrittäjyyteen perinteisesti liitettyä vaurastumisen mahdollisuutta.

Pikemminkin tulotaso laskee alle samaa työtä tekevän palkansaajan. Lisäksi kolmikko kiinnitti huomion heikentyvään neuvotteluasemaan. Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn (”Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, HS 12.2.2011).

Kuulostaa varmaan tutulta taitelijoista, joiden enemmistö ei edusta Eurostatin matalapalkkaraportissa uutta vaan jo vanhastaan köyhää väestönosaa.

Tosin taiteen kompensaationa on pakkoyrittäjäksi ajetulta siivoojalta tai myyjältä puuttuva julkinen arvostus ja vapauden aate, mutta Elina Jokisen väitöksessä nämäkin arvot näyttäytyvät yhä enemmän kilpailtavina hyödykkeinä.

Jokisen mukaan kaupan ehtojen laajempi hyväksyminen tuntuu jo kulttuuripolitiikassa, kuten valtion kirjallisuustoimikunnan apurahapäätöksissä. Ennen Laila Hirvisaari tai Arto Paasilinna eivät ”saaneet” apurahoja, mutta nyt yhtä viihteellisiksi punnitut dekkaristit saavat, Jokinen täsmentää. Toimikunnan entisenä jäsenenä voin kertoa, etteivät edes hakeneet.

Sen sijaan nuorempi polvi hakee ”puurorahaa”, kuten Jari Tervo letkautti omasta kolmivuotisestaan, vaikka talous olisi myymälläkin kunnossa. Muutos ei siis ole tullut toimikunnasta, joka olisi alkanut suopeammaksi kaupalliselle kirjallisuudella, vaan kentältä, jossa apu-raha on mielletty taiteellisen vapauden miniehdon sijaan jonkinlaiseksi bonuspalkkaus-järjestelmäksi.

Tämäkin tietysti sopii Jokisen perusideaan kilpailutaloudesta kirjallisen kulttuurin uutena mallina, jolloin tuloerot kasvavat myös taiteilijoiden kesken. Voittajia ovat harvat satumaiset menestyjät, kuten juuri oman yrityksen perustanut Sofi Oksanen. Tai ne, jotka oivaltavat miten selvitysmies Cronbergin visioma taiteen uusi avant garde tuotteistaa itsensä kysyntää vastaavaksi.

”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, selvensi kulttuuriministeri Stefan Wallin (HS 15.2.2011).

Ministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.

Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.

PUTTE WILHELMSSON

Kirjoittaja oli valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen 2004 – 2009