Viimeksi kuultuna: Night & The Music

The Fred Herch Trio: Night & The Music. Palmetto 2007.

Onko Fred Herch on vain yksi modernin konservatoriojazzin lukuisista hintelistä lyyrikoista, jolta sitä paitsi puuttuu Bill Evansin henkilökohtaisten demonien tuoma katu-uskottavuus?

Tarkempi kuuntelu kannattaa. Se paljastaa Herschin analyyttiseen muusikkolaatuun verhotut tunnemyrskyt.

Night & The Music (2007) alkaa Cole Porterin standardilla ”So in Love”, jonka lohdullisuus hajoaa nopeasti traagisuuteen. Herschin oma sävellys ”Galaxy Fragment” jatkaa olemassaolon yöpuolen tarkastelua, ja antaa samalla ison roolin basisti Drew Gressille ja rumpali Nasheet Waitsille.

Herschin dramaattista vainua kuvaa hyvin myös se, että kyse on vain johdannosta toiseen standardiin. Rakennelman seurauksena ”You and the Night and the Music” tuntuu kertovan enemmän ihmissydämen kyvystä itsepetoksiin kuin Fred Astairen ikuisesta rakkaudesta Ginger Rogersiin.

Night & The Musicin populistisen pinnan alta löytyy kypsää epäilyä ja viiltävää ironiaa.  Irving Berlinin kodikas katrilli "Change Partners" tarjoaa tempon vaihdoksen, mutta ”How Deep is the Oceanin” myötä synkkyys ottaa taas vallan – tosin tällä kertaa enemmän nuottikuvaa kunnioittavana resitaalina kuin kipeänä tunnustuksena.

Lämpimästi suositeltava levy, johon eron tai muun menetyksen äskettäin kokeneiden kannattaa suhtautua tietyllä varovaisuudella. Takaisin hyllyyn? Divariin? Kummia kysytte, tämähän olisi helmi missä tahansa kokoelmassa…

”…pyöreä, kivettynyt esine”

Torstaina suljin Marsin prinsessan (1912) kevyet paperikannet. Ihmisyyttä ylistetään pitkin matkaa kuin YK:n julkilausumissa. Ihmisyyden vastakohta on eläimellisyys – alistuneisuus, epätoivo ja julmuus – jonka ei pidä ottaa valtaa Edgar Rice Burroughsin sankarista, John Carterista, vaikka tämä viruisi pimeässä tyrmässä odottamassa varmaa teloitusta.

Hienoa proosaa, ja miten epäkyyninen romaani. Mutta toisaalta sen paatos on perin juurin sekulaarinen, ellei peräti ”humanistinen”, kuten paavi sanoisi hampaitaan kirskuttaen. Joten jatkanko tylysti Marsin jumalilla (1913)? Vai sopisiko pitkäperjantain iltaan paremmin Nicholas Rayn Kuningasten kuningas (1961) tai Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi (1964)?

                      Valitsin kolmannen vaihtoehdon, Imre Kertészin romaanin Kaddish syntymättömälle lapselle. Meillä se julkaistiin Outi Hassisen suomennoksena ja Otavan kustantamana vuonna 2004. Siis kaksi vuotta sen jälkeen, kun Kertészin Nobel-palkinto osoitti miten kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus oli yhä politiikkaa.

Palkinnon seurauksena maan kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia muistavan Terrorin talon varjoon.

Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset, juutalaisia Tonavaan upottaneet kotikutoiset natsit, ovat alaviite, Hesarin ulkomaankirjeenvaihtaja tulkitsi nyt jo kellastuneen lehtileikkeen mukaan. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.

Vallitsevassa ilmapiirissä Kertészin omaelämäkerrallinen romaanisarja Kohtalottomuus (1975), Kaddish syntymättömälle lapselle (1990), Tappio (1998) ja Lopetus (2003) edusti väärää asennetta.

Kävisikö kotimaiseksi vertailukohdaksi saman ikäpolven Paavo Rintala? Hänenkin epäiltiin aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész luonnehtii ”maailmanhistoriaksi oopperavalaistuksessa”.

Ero on tietysti Kertészin kauhutarinoiden omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin keskitysleirille.

Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camus'n Putoamisessa. Camus'n sepittämän tuomarin elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin tarttuva tauti.

Romaanin päähenkilö on kirjailija ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.

Entä mistä hän haluaa säästää lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta kieltää ja salata juutalaisuutensa.

”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä, mutta tietysti omaksi edukseen.

Psykologi saattaisi puhua sisäisestä herruudesta: kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa terapiaa.

Alistumisesta juontuva nöyryytys ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö, joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.

                      ”Auschwitzille ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo selittää, inttää B.

Ajatus Auschwitzin poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B. epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta, jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.

Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä olemuksena ja kysymyksenä. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin ihminen alistuisi unohtamalla?

                      Ongelma oli ajankohtainen yhä 2000-luvun Unkarissa, jossa jotkut suhtautuivat nobelistiin kuin tahraan valtion uudessa julkisivussa - toiset taas täyttivät luentosalin ääriään myöten kuullakseen kirjailijan lukevan, lukee romaanin väliin säilömässäni lehtileikkeessä.

                      Mutta ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman kokenut vapahtaja ja syntien anteeksianto, eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.

P. S.

Lopetuksessa B. on saanut jonkinlaisen maanalaisen kulttikirjailijan maineen, mutta päätyy itsemurhaan. Kirjan päähenkilö on kustannustoimittaja ja ylpeä älykkö, joka etsii B:n kadonnutta käsikirjoitusta - ja siitä jotain selitystä kirjailijan kuolemalle.

Etsinnän palkka on nippu nyrkkiin rypistyneitä papereita: ”On helppo kuolla / kun elämä on suuri keskitysleiri.... täällä opin, että kapinallisinta on / SÄILYÄ HENGISSÄ.”

                      Kuin John Carterin suusta. Tai kuin Burroughsin aikalaisen, Robert E. Howardin luoman Conan barbaarin, joka kolmasti tantereeseen lyötynä murahtaa: ”Minä elän vielä.”

Keskeneräinen Sanakirja: "Kauneus"

Kauneus

Ennen oli paremmin.

Kun kritiikin metodina vielä oli luoda hiljaisuutta, se oli luomisprosessille hyödyksi, sanoo sepitteellinen esteetikko japanilaisen Yukio Mishiman romaanissa Kinjiki (1951):

”Todellinen kauneus mykistää ihmisen. Silloin kun tätä uskoa ei vielä ollut tuhottu, kritiikki itsessään oli ammatti. Lyhyesti sanottuna kritiikki, kuten kauneus, pyrki ennen muuta mykistämään ihmisen. Emme voi sanoa tätä päämääräksi sen enempää kuin ei-päämääräksi.”

Nyt on huonosti.

Kritiikillä on vihdoin päämäärä, kuten muullakin yhteiskunnallisella ja taloudellisella toimeliaisuudella: keskustelun herättäminen. Hiljentymisen sijaan kauneus saa ihmiset pulisemaan.  Massatuotannon seurauksena kauneutta levitetään keinotekoisesti ja kriitikot ovat muuttuneet kauneuden seuraajista sen pörssimeklareiksi:

”Täten lukemattomiksi kauneuden imitaatioiksi muuttunut kritiikki on kasannut halpamaiset valat päällensä”, esteetikko tuomitsee.

Kts. myös Sijainen

Arkisto: Sarajevo 20 vuotta sitten

Syyskuussa 1991 Bosnia seurasi muiden entisen Jugoslavian maakuntien, Kroatian ja Slovenian esimerkkiä, ja ilmoitti järjestävänsä itsenäisyydestä kansanäänestyksen. Tarkoituksena oli välttyä diktaattori Titon vallan raunioille kaavaillulta Suur-Serbialta.

13. lokakuuta Serbian tasavallan tuleva presidentti Radovan Karadžić ennakoi Bosnian ja Bosnian muslimien tulevaisuuden seuraavaan tapaan:

”Vain muutaman päivän kuluttua Sarajevo on hävitetty ja 500 000 makaa kuolleena, yhden kuukauden kuluttua muslimit on hävitetty Bosniasta ja Herzegovinasta.”

Tulkintoja Bosnian sodan alkamispäivästä on useita. Eräs on tämä. Tasan 20 vuotta sitten, 5.4.1992, suunnitelman toteutus alkoi tuntemattoman serbi-ampujan luodeista. Uhrit olivat nimeltään Suada Dilberović ja Olga Sučić, ja he osallistuivat rauhanomaiseen marssiin sotaa vastaan lähellä serbinationalistisen puolueen päämajaa.

Suunnitelma eteni siten, että Slobodan Miloševićin johtamat serbinationalistit alkoivat tulittaa Sarajevon kaupunkia, varustuksenaan noin 200 tankkia ja 100 kranaatinheitintä. Puolustavilla Bosnian hallituksen joukoilla aseistus oli vaatimattomampi, mutta miesvahvuus suurempi, joten hyökkääjä päätti heikentää kaupunkia piirityksellä. Piirityksen jatkuessa kauhua kylvivät erityisesti tarkka-ampujat, joille uhreiksi kelpasivat naiset ja lapset. Tätä kesti 1 425 päivää, kuolonurien määräksi laskettiin 12 000, haavoittuneita oli 50 000. Vuoteen 1995 mennessä ihmisiä oli kuollut yli 100 000, vaikka kukapa kaikkia joukkohautoja osaisi yhteen summata.

”Sarajevon kaupunki oli Jugoslavian aikoina malliesimerkki eri kansojen välisestä suvaitsevaisuudesta”, sanoo tietolähde. Nyt se on Srebrenican ja Mostarin ohella eräs Euroopan sydämessä äkisti puhjenneen atavismin ikoneista, jonka ymmärtämiseksi yritettiin silloin kaikenlaista. Me kirjallisuuskriitikotkin yritimme.

Artikkeli ilmestyi Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla vuonna 1996, kun Bosnian sodassa oli jo solmittu katkera rauha.

Juhlavia muistoja, keksittyjä perinteitä: Värittääkö yli 50-vuotias matkakirja yhä sitä, miten tulkitsemme hajonneen Jugoslavian tragediaa?

Ennen englantilainen historiotsija Eric Hobsbawm uskoi vakaasti, että historiallinen totuus ja järki ovat riittäviä apukeinoja politiikan tai arjen barbarismia vastaan.

Nyt kun Hobsbawm punnitsee omaa ammatillista rooliaan kylmän sodan päätyttyä ja kommunismin murentuessa, hänen johtopäätöksensä pessimistisempiä.

”Historia”, Hobsbawn toteaa 1993 julkaistussa puheenvuorossaan, ”on etnisten ja fundamentalististen aatteiden raaka-ainetta aivan kuten unikko on huumeriippuvuuden raaka-ainetta. Menneisyys on näiden ideologioiden kenties tärkein elementti. Mikäli sopivaa menneisyyttä ei ole, se voidaan aina keksiä. Aikaisemmin uskoin, että toisin kuin esimerkiksi ydinfyysikot, meidän ammattikuntamme ei ainakaan saa mitään harmia aikaan. Olin väärässä. Tutkimuksemme voivat muuttua pommitehtaiksi.”

Kenties Hobsbawm oli tietoinen myös siitä, että muuan Bosnian veritahraisista kartanpiirtäjistä - kroaattien Franjo Tudjman - on historian professori. Lisää varjoja Hobsbawmin ammattikunnan ylle heittänee myös kirjailija Rebecca Westin poliittisten intohimojen yhä herättämä kiinnostus.

Huhtikuun New Yorkerissa kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja Brian Hall väittää, että Westin yli 50-vuotias matkakirja Jugoslaviasta selittää osaltaan sitä, miten Euroopan uusinta tragediaa on tulkittu.

Rebecca West (1892-1983) oli englantilainen kirjailija, lehtinainen ja feministi. Hänen romaanituotantoa ei juuri enää lueta, mutta epäsovinnainen elämä herättää yhä kiinnostusta.

West syntyi loistavan menneisyytensä hukanneeseen sukuun, jonka kurjistumista edisti perheen hylännyt isä. Elämäkertureiden mukaan lapsuuden ahdinko synnytti Westissä voimakkaan tunteen kadotetun ajan paratiisillisuudesta ja uskon verenperinnön merkitykseen. Se myös radikalisoi hänen halveksivan kuvansa länsimaisen miehen arkkityypistä.

West, joka lainasi taiteilijanimensä Ibsenin omapäiseltä sankarittarelta, inhosi ajatusta, että uhrautumista pidettäisiin hyveenä. Kun ensimmäinen maailmanpalo alkoi, hän hyökkäsi ankarasti englantilaisia pasifisteja vastaan, jotka menivät mieluummin kädet taskussa taivaaseen kuin tahrivat siveytensä sodassa Saksaa vastaan.

Luentomatkalla Helsingissa 1935 Westiä innosti mielikuva itsenäisyydestään kamppailevasta ja peräänantamattomasta kansasta, jonka kohtaloa leimasi ankara pimeän ja valon kädenvääntö. Nähtävästi Suomesta kuitenkin puuttui sekä Westin aristokraattisten ennakkoluulojen edellyttämä menneisyyden loisto että romanttisen paatoksen vaatima alkuperäisyys.

Vierailu Jugoslaviassa sai hänet nimittäin syrjäyttämään Suomea koskevan kirjahankkeen ja valitsemaan sen tilalle ”pittoreskimman” aiheen.

Erään Westin ystävän mukaan Black Sheep and Grey Falcon (1941) ei kerro niinkään 1930-luvun Jugoslaviasta kuin kirjailijasta itsestään. Serbien historiasta West löysi ainekset, jotka palvelivat hänen ehdotonta moralismiaan ja esteettistä vaistoaan. West piti slaaveja luonnollisina manikealaisina, joiden eettinen taju ei ollut hämärtynyt kuten ”rodullisen perintönsä hukanneen” kaupunkityöväestön tai siveysoppeja saivartelevan sivistyneistön.

Herooisten serbien parista hän uskoi löytäneensä aidon ja uhattuna puolustautuvan nationalismin idean, jonka puitteissa jokaisen kansan olisi voitava viljellä tahratonta ”sieluaan”.

Serbien sopivuutta Westin valitsemaan rooliin korosti lisäksi hänen mystinen taidekäsityksensä. Westin näkökulmasta serbit olivat Bysantin aitoja jälkeläisiä, joiden fyysinen kauneus ja rikas kulttuuriperimä tarjosivat avaimen kansojen sisäiseen olemukseen.

West lietsoi varauksetta mielikuvaa serbeistä etuvartiona pimeää turkkilaisuutta vastaan. Serbien suurenmoinen menneisyys oli löydettävissä historian jatkumosta ja tunnistettavissa heidän arvokkuudessaan.

Westin kuva Balkanista oli epäilemättä epätarkka, kuten asiantuntevat aikalaiskriitikotkin moitiskelivat, mutta kuten Brian Hall kirjoittaa: ”West tajusi serbejä paremmin kuin kukaan toinen ulkomaalainen, koska hän tajusi, miten serbit itse ymmärsivät itsensä.”

West syntyi vuosisadalla, joka nopeasti ja määrätietoisesti tuotti useimmat nykyiset käsityksemme historiasta, perinteistä ja kansallisuudesta. Omaan maahan ja kieleen samastuva kansa, ”spontaani” kansallistunne ja pitkän esihistorian kulminaatioksi väitetty kansallisvaltio ovatkin oikeastaan perin moderneja päähänpistoja.

1800-luvun valtiorakenteet käyttivät massojen kansallistamiseen symbolisia eleitä (valikoidun kansanperinteen virallistaminen, seremoniat ja monumentit) ja käytännöllisiä toimenpiteitä (kielen standardointi, kansalaisoikeuksien byrokratisointi, koulutus ja sosiaaliohjelmat). Ne olivat kiinteä osa teollistuvan Euroopan poliittista järjestelmää, eivät kansallisen "havahtumisen" väistämättömiä seurauksia.

Nyt saman operaation kolme vaihetta on kiirehditty uudelleen läpi Serbiassa ja Kroatiassa: kansan erityispiirteiden määrittäminen älymystön toimesta, pienten isänmaallisten järjestöjen ja lehtien poliittinen aktivismi ja lopulta suurten ihmisjoukkojen liikekannallepano.

Ei ihme, että Westin romanttinen tulkinta kaaosta vastaan taistelevasta rotusidonnaisesta nationalismista myy hyvin. Brian Hall väittää sen jopa dominoivan entisestä Jugoslaviasta kirjoittavien journalistien lähdeluetteloita.

Hallin oma kappale on kuulemma selattu koirankorville, mutta epäröimättömin ihailija on hänen mukaansa Robert D. Kaplan, jonka bestseller Balkan Ghosts: A Journey Through History (1993) löytää valaistumisen hetket yhtä syvistä ja kaukaisista lähteistä kuin West.

”Keskiaikaisista luostareista, vanhoista kirjoista ja kauhtuneista valokuvista tuli minulle pakkomielle”, Kaplan kirjoittaa. Mutta niistä koottu kertomus on lopulta fatalistinen. Mikään ei muutu luonteisiinsa vangittujen kansojen kohtaloissa, sillä Kaplan on jo lukenut kaiken puoli vuosisataa vanhoista kirjoituksista. Menetelmä on viettelevä, Hall tunnustaa, sillä se imartelee ymmärrystämme ja antaa historialle kaivattua suuntaa ja tarkoitusta.

Kaplanin ilmeikäs kirja loputtomaan taisteluun lukkiutuneesta Balkanista ja menneisyyden voimista teki suuren vaikutuksen myös presidentti Bill Clintoniin, joka luki sen keväällä 1993.

Ja nähtävästi Clinton kuvitteli itsensä yhä saman arkaaisen spektaakkelin yleisöksi, kun hän Daytonin rauhansopimuksen alla onnitteli Franjo Tudjmania ja Slobodan Milosevicia ”historiallisesta ja sankarillisesta päätöksestä”.

Tutkija Pekka Kuusisto on väitöskirjatyössään kiinnittänyt huomiota siihen, miten syvälle myös suomalaisen uutisoinnin tajuntaan on uponnut poliittinen oppi etnisten ryhmäkuntien luonnollisuudesta ja kansallisvaltion itsestäänselvyydestä. Tällaisten ulkoluettujen ihanteiden näkökulmasta sota toki oli kauhistavaa, mutta ”keinotekoisen” Jugoslavian hajoaminen oli yhtä ”väistämätöntä”.

Kuitenkin sota suunniteltiin jugoslavialaisten eduntavoittelijoiden toimesta. Se ei päättynyt oivallukseen tappamisen järjettömyydestä ja vyöryn patoamisesta, vaan siihen miten kansanmurhan keskeiset organisaattorit olivat jo saavuttaneet lähes kaiken mitä olivat alun perin halunneet.

Kun serbipresidentti Milosevic alkoi tietoisesti käyttää hyväkseen kiihkonationalismia, etnistä suvaitsemattomuutta, traditioiden palvontaa, maan ja luonnon romantisointia ja vainoharhaista mielikuvaa jatkuvasta elämänkamppailusta, hän ei pelkästään keksinyt välineitä oman valtansa edistämiseksi. Hän siirsi Jugoslavian politiikan takaisin Westin pystyttämiin juhlaviin lavasteisiin.

Näissä lavasteissa verilöyly näytti asioiden ikuiselta kululta ja voimattomuus ”historian” edessä oli omiaan lohduttamaan kaikkia ulkopuolisia, neuvottomia ja haluttomia.

Aikamme ajattelijoita: Ihmisluonto

Ihminen, itsekäs vai epäitsekäs? Entä appelsiini, pyöreä vai oranssi? Ja muistakaa - molempiin kysymyksiin on vain yksi oikea vastaus!

Helmikuussa pankkiiri Björn Wahlroos (mutinaa) osoitti mitä on taloudellinen vaikutusvalta, ja päätti kokonaiseksi viikoksi mistä Suomi puhuu (kateellista mutinaa).

                      Ensin entinen kansantaloustieteen professori poisti särmät tilastotieteestä ja ilmoitti, ettei korrelaatio voi olla syy-yhteys, vaikka perinteisesti ajateltiin, että joskus voi ollakin. Siksi, Wahlroos jatkoi, kansalaisten kasvaneet terveyserot eivät voi johtua kasvaneesta taloudellisesta eriarvoisuudesta. Oikea selitys on köyhän ihmisluonto, jossa ilmenee piittaamattomuus.

                      ”Ne, jotka joutuvat syrjäytyneiksi, eivät panosta terveytensä hoitamiseen”, Wahlroos tiivisti, ja sitten laajensi:

”Jos me kehitämme yhteiskuntaa jatkuvasti sillä lailla, että syrjäytymiseen johtavat vaihtoehdot ovat helppoja valita, niin me saamme lisää syrjäytyneitä ihmisiä. Tästä syystä meidän täytyy kantaa suurta huolta siitä, että yhteiskunnalliset kannustimet ovat sellaisia, jotka johtavat ihmiset työhön ja aktiiviseen osallistumiseen” (HS 12.2.2012).

Köyhän luonto on siis jotenkin heikko. Saavutettuaan tietyn, sen haluille riittävän mukavuuden asteen – vaikka yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta katsoen kuinka huonon – se luopuu ponnisteluista parantaa tilaansa.

Entä rikkaan luonto? Se on Wahlroosin mukaan vahvempi, vaikka ei välttämättä jalompi, kuten Wahlroos papillisesti sovittelee. Se on sanalla sanoen itsekäs: ”Ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva. Se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa.”

Ja tästähän sitten seurasi luvuton joukko kommentteja, joiden mukaan ihmisen lajinkehitys on perustunut kykyyn kokea altruistisia tuntea ja toimia yhdessä yleiseksi hyväksi, näyttönä etiologia ja evoluutiobiologia.

Viime lauantaina mukaan ehti vielä ympäristötieteiden emeritusprofessori Jouko Tuomisto, joka Vieraskynässä kynäili älykkäiden ihmisten lyhytnäköisestä itsekkyydestä (HS 31.3.2012).

Kalifornian yliopiston tutkimuksen mukaan kalleimpien autojen kuljettajat kiilasivat liikennesääntöjen vastaisesti neljä kertaa useammin kuin halvempien autojen. Toisessa tutkimuksessa osalle koehenkilöistä luotiin kuva, että he tulovertailujen mukaan olisivat osa vauraampaa kansanosaa, sitten kaikille tarjottiin karkkeja. Vaurauden auran saaneet ottivat isomman kourallisen:

”Useiden tutkimusten perusteella näyttää siltä, että epäeettinen käyttäytyminen ei liity suoraan rikkauteen tai hyvään asemaan yhteiskunnassa vaan tunteeseen omasta erinomaisuudesta ja omista etuoikeuksista. Silloin itsekästä käyttäytymistä pidetään hyväksyttävänä ja ahneutta hyveenä eikä paheena.”

                      Jos katsoo lähisukulaista, simpanssia, Tuomisto pohtii, varmaan myös ihmisen geeneissä on taipumus selvittää nokkimisjärjestys ja ilmaista omaa paikkaa yhteisön hierarkiassa. Tästä kuitenkin nouse Tuomiston mieleen kaksi kysymystä.

Miten muutaman kymmenen yksilön ryhmissä vuosituhansia sitten kehittyneet geenit palvelevat tarvetta pitää koossa ja toimintakykyisinä nykyisen kaltaisia yhdyskuntia ja niiden globaalisti verkottuvia riippuvuussuhteita? Ja mitä etiikka sanoo siihen, että menestymisen toivossa me suosimme viime kuukausien otsikoissa näkynyttä, pienen eliitin ahneutta ja itsekkyyttä?

                      Kysymykset ovat varmaan hyviä, sillä niiden taustalla on tutkittua tietoa. Sen sijaan Wahlroosin näkemyksiä eivät näytä tukevan ainakaan ne tunnustetut ajattelijat, jotka pankkiiri nimeää esikuvikseen.

                      Lehtihaastattelussa Wahlroos tunnustautuu Adam Smithin kapitalismimääritelmän mukaiseksi kapitalistiksi, ja luonnehtii ekonomisti Milton Friedmania valopilkuksi muutoin pimeän talousfilosofian aikakaudella.

                      Näiden nimien mainitseminen rinnakkain on jo sinänsä outoa, sillä klassikko Smith nimesi markkinataloudelle ja valtiolle laajat moraaliset velvollisuudet kun taas Friedmanin mukaan niitä ei ole lainkaan. Sitä paitsi Friedmanin ohjailemattoman talouden ihanne on melko kaukana niistä todellisista olosuhteista, joissa tehdyt kaupat ovat mahdollistaneet pankkiirin nykyisen vaurauden, kuten Juhana Vartiainen huomautti televisiossa. Smithin täsmällisempiä ajatuksia omasta edusta, julkisesta hyvästä, tuhlareista, spekulanteista tai vaikkapa valtion velvollisuuksista hyvinvointipalvelujen tuottajana voi vilkaista Paavo Löppösen yleisönosastokirjoituksesta ”Onko Smithin opit ymmärretty väärin” (HS 16.2.2012).

                      Wahlroos kehottaa myös tutustumaan Yhdysvaltain ensimmäisen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin ajatuksiin.

”Menkää lukemaan Hamiltonin perusteluja Yhdysvaltain perustuslaille. Hän kirjoittaa suunnilleen näin: vapaan ja menestyksellisen yhteiskunnan keskeinen ominaisuus on se, että se hyväksyy ihmisen voitontavoittelun ja se pystyy antamaan sille haarniskan, joka merkitsee, että hänen omanvoitontavoittelunsa muodostuu kaikkien hyväksi.”

                      Olen lukenut, mutta onko Wahlroos? Wahlroosin tavoittelemaa ajatusta on hankala löytää suurmieheltä, joka muuten kannatti Wahlroosista poiketen vahvaa keskushallintoa ja markkinoita haukan tavoin valvovaa keskuspankkijärjestelmää. Muutkaan Wahlroosin ajatukset, esimerkiksi ihmisluonnosta, eivät taas tunnu käyvän yhteen esikuvan kanssa.

                      “I hate money-making men”, valtiomies purki tuntojaan, ja valitti rahanhimon johtavan yhteiskunnan murenemiseen: “When avarice takes the lead in a state, it is commonly a forerunner of its fall.”

                      Ja "omanvoitontavoittelusta" Hamilton kirjoitti, mikäli kirjoitti lainkaan, lähinnä ironisesti. Tulisiko valtion hallita kansalaisia, koska he pohjimmiltaan haluavat menestystä vain itselleen ("universal venality"), vai tulisiko kansalaisten hallita itseään, koska ihmiset ovat pohjimmiltaan oikeudenmukaisia toisiaan kohtaan ("universal rectitude")? Jälkimmäinen poliittinen teoria on varmaankin oikea, Hamilton vinoili, sillä onhan hyveellisiä ja kunniallisia ihmisiä tunnetusti elänyt myös "in the most corrupt periods of the most corrupt governments". 

Jäljelle Wahlroosin nimeämistä auktoriteeteista jää vielä kirjailija Ayn Rand, jonka perustama objektivismi on filosofia samassa mielessä kuin tieteiskirjailija L. Ron Hubbardin perustama skientologia on uskonto.

                      Venäjän vallankumouksen alkaessa Rand oli vielä venäjänjuutalainen Alice Rosenbaum. Tarkkailtuaan bolshevikkeja lähituntumasta hän teki sen liioitellun johtopäätöksen, ettei kapitalismi ollut ainoastaan ylivoimaisen tehokas ja luonnollinen talousjärjestelmä. Se oli myös kattava filosofinen maailmanselitys ja riittävä moraalioppi.

                      Randin innokkaita kannattajia voi yhä löytää verkkoavaruudesta. Satunnaisempi mediakuluttaja tuntee hänet iskulauseesta ”greed is good”, jonka elokuvassa Wall Street (1987) lausui vankilaan päätyvä keinottelija Gordon Gekko.

                      Siinä missä perinteinen uusliberalismi tyytyi uskomaan markkinoiden rationaalisuuteen, Rand piti markkinataloutta jonkinlaisena karismaattisena liikkeenä, jonka ylintä järkeä tulkitsivat älyllisesti ja moraalisesti ylivoimaiset johtajatyypit. Kuluttajansuojaa, monopolien valvontaa ja muuta talouden sääntelyä Rand vastusti ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että ne olivat yksilön johtajuuden tiellä.

                      Romaaneissa The Fountainhead (1943) ja Atlas Shrugged (1957) Rand kuvasi neron kapinaa massoja vastaan. Samaa yltiörationalismia hän sovelsi myös yksityiselämään. Kun hänen lähin opetuslapsensa Nathaniel Branden kieltäytyi jatkamasta Randin aloitteesta syntynyttä ”täysin järkiperäistä” lemmensuhdetta, Rand karkotti Brandenin kultista ja langetti hänen penikselleen 20 vuoden kirouksen.

                      Kun puhe Wahlroosin haastattelusta kävi vielä kuumana, Tommi Melender nosti blogissaan esiin uusklassisen taloustieteen äärilinjaa edustavan Ludwig von Misesin – “taloustieteilijä Wahlroosin mieleen”. Mises kirjoitti Randille Atlas Shruggedin ilmestyttyä:

                      ”You have the courage to the tell masses what no politician told them: you are inferior and all the improvements in your conditions which you simply take for granted you owe to the efforts of men who are better than you.”

                      Hyvä avain Randin ajatteluun löytyy myös The Fountainheadin kohtauksesta, jossa arkkitehtinero raiskaa koppavan seurapiiritypykän, koska tämä ei osoita aiheellista kunnioitusta hänen henkistä mittaansa kohtaan.

                      Rand käyttää viitisen sivua kuvatakseen, miten kumpikaan ei tunne tapauksesta syyllisyyttä tai häpeää, sillä molemmille teko on ollut vain väylä löytää keskinäinen paikkansa luonnollisessa hierarkiassa.

Tämä on esimerkki samasta ajattelusta, jonka nojalla Wahlroos päätteli eriarvoistumisen olevan pitkälti seurausta siitä, että eri ihmiset löytävät oman tasonsa. Lisäksi se on esimerkki siitä, miten itsensä Hegeliä ja Nietzscheä suuremmaksi filosofiksi ilmoittanut Rand ratkaisee Hegelin herran ja orjan paradoksin kuin Gordionin solmun: vähemmän dialektiikkaa, enemmän seksiä.

No, en tiedä millaisia orgioita Björn Wahroosin Salon kartanossa vietetään. Mutta siitä olen varma, ettei siellä lueta klassista talousfilosofiaa, jonka pankkiiri näköjään joutuu lehtihaastatteluita varten sepittämään omasta päästään. Enemmän pankkiirin haastattelussa kai puhuukin professori Tuomiston mainitsema simpanssin geeni:

Yhteiskunta-asemansa aateluutta ilmaistessaan se haluaa esittää omille ajatuksilleen todellista komeammat sukujuuret.

Tekniikasta

Hetki sitten Ylen ykkösen pääuutislähetys muisti 75 vuotta täyttänyttä Outi Heiskasta. Jossakin pääkaupungissa on juhlanäyttelykin.

                      Vuosia sitten, olisiko ollut Wäinö Aaltosen museossa täällä Turussa, amanuenssi kertoi meille avajaisvieraille pienestä ammoniittifossiilista, jonka akateemikko Heiskanen oli raapustanut varhaiseen grafiikan lehteen. Kivettynyt, sikiönkaltainen hahmo on sittemmin saanut rinnalleen monia muita eläimiä, syntymättömiä lapsia ja kokonaisen pensastuulikansan heimon, joita päivän uutislähetys poimi esiin tekijälle ominaisina symboleina.

                      Tutkiiko taiteilija vastustamattomaksi osoittautunutta aihetta, vai toistaako hän sitä?

                      Sopii kysyä myös kirjallisuudessa, jossa samat kuvat saattavat mittavan tuotannon myötä jähmettyä suuriksi, enemmän kriitikoita kuin muutoin vain lukevia ihmisiä vaivaaviksi arvoituksiksi. Otetaan vaikkapa Bo Carpelan (1926 – 2011).

                      Romaanissa Lapsuus (2008) kuvasto on pitkälti sama, jota Carpelanilta on tottunut odottamaan.

Päällimmäisinä siihen kuuluvat huoneet, jotka yleensä ovat tyhjiä ja yksinäisiä, ja yksinäiset linnut, jotka tekijän runoudessa ovat kai symboloineet joko vapautta tai lauman syrjintää. Toisinaan kyseeseen tulee myös katu tai tori, jonka autiutta valo leikkaa ja varjot pakenevat tai pyrkivät kohti.

Kesän varjoista (2005) tutun kielen abstraktin perusaineksen tilalla ovat sen sijaan sadut ja kirjasto. Merkillisen yksinäiseksi nekin tekevät romaanin keskenkasvuisen päähenkilön, Davin, mikä voi olla tahatonta. Kirjat ovat toinen, rikas maailma, joka on eristyksissä ensimmäisestä, henkisesti köyhemmästä arkimaailmasta. Ainoa toinen lapsi, jonka Carpelan nostaa esille, on tyttö.

Davin elämän ensimmäinen nainen on tietysti nimeltään Eva. Lisäksi pieni poika on vielä viaton lapsi mutta pienellä tytöllä on ”aikuinen katse”. Yritys kuvata ensirakkauden varhaista aistillisuutta kääntyy Raamatulliseksi latteudeksi. Osuvampi on kuvaus pitkästymisestä ”lasten uskollisena ystävänä”.

Siinä puhuu ihmisen kokemus eikä kirjailijan posetiivi.

Aikaa ja osoitteita myöten Davin lapsuus seuraa Carpelanin omaa lapsuutta. Tarkempia yhtymäkohtia ei kannata arvailla, eikä Lapsuutta ehkä pidä lukea yhtä suurin odotuksin kuin Kesän varjoja. Muistaminen, joka ei ole paluuta ajassa vaan vanhenevan itsen siirtymistä tilassa, ei nyt yllä samaan haavoittuvuuteen, jota Carpelan on kertonut ihailevansa Ingmar Bergmanin elokuvassa Mansikkapaikka.

                      Enemmän Lapsuudessa on luennon tuntua. Toisinaan luento koskee lyyristä kuvallisuutta proosatekniikan osana. Varsinkin valo ja pimeä ovat Carpelanin käsissä kuin esineitä, joita hän kokeilee kääntää mahdollisimman moneen asentoon.

Tavanomaisimpia ovat ”kuollut valo” kaduilla, jonka voi nähdä ikkunasta, tai ”maailman pimeys”, jonka voi aavistaa radion yhä huonommista uutisista. Hankalin on ”pimeyden sisin valoisa ydin”, jota tieto ”kuoleman varjosta” ei ole vielä tyystin sammuttanut.

Jossakin on ehkä se raja, jossa henkilökohtaisen symboliikan sijaan on perusteltua puhua rekisteröidystä tekniikasta. Tai siitä posetiivista. Joko se meni tässä? Vai vasta tässä?

Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan romaanissa Öinen ratsumies (2008) teksti ”soljuu”, kuten joku suopeampi kriitikko on kehaissut. Mutta yleensä siten, että kappale alkaa hiljaisuudesta ja tarjoaa sille sitten kolme metaforaa: tyhjä huone, valkoinen paperiarkki ja autio tori. Ja kun hiljaisuuden epiteetiksi vielä lisätään toinen teinirunoilijan suosikkisana, ”ikuisuus”, niin palkitun ja arvostetun kirjailijan luotto alkaa vähitellen huveta.

Joskus taitelija voi olla vuosikaudet uskollinen rakastamalleen tekniikalle. Joskus hän käy hieman tylsäksi jo yhden teoksen mittaan.

Viimeksi kuultuna: Keith Jarrett / Selected Recordings

Keith Jarrett: Selected Recordings. ECM 2002.

Suurilla taiteilijoilla on monenlaisia itse-epäilyjä.

                      Esimerkiksi Sibelius toivoi jälkipolvien unohtavan A-molli-jousikvarteton ja Kullervo-sinfonian, koska ne eivät täyttäneet myöhemmän tuotannon korkeampia standardeja. Rahapulassa tehtyjä pianosävellyksiä hän häpesi niin, että naamioi ne alhaisilla opusnumeroilla nuoruuden hairahduksiksi.

                      Pienemmillä taiteilijoilla epäilyjä on vähemmän. Ehkä he eivät siksi olekaan aina niin suuria.

                      Pianisti Keith Jarrett on tehnyt urallaan monta rohkeaa kokeilua, joista useimmat ovat mukana Selected Recordings –nimisellä kahden levyn kokoelmalla. Ensimmäinen vaikutelma jazzmiehestä, joka improvisoi lyhyitä melodioita ja pitkiä taukoja barokin myöhäiskaudella keksityllä klavikordilla, liittyy taiteilijan vapauteen. Sitä on ollut runsaasti. Toinen vaikutelma liittyy rajoituksiin ja vastuksiin. Niitä ei ole ollut riittävästi.

                      Levylle on mennyt kaikki, minkä tekijän sielu sietää. Kuulijan sielu on jäänyt vähemmälle huomiolle. Johtopäätös saa vahvistusta, kun Jarrett siirtyy klavikordista sopranosaksofoniin, kirkkourkuihin, pakistanilaiseen huiluun ja intialaiseen tablaan. Napanöftää pystyy kaivelemaan monenlaisin välinein.

                      Harva otus on niin rasittava kuin vapaa ihminen, havaitsi Kari Hotakainen kirjassaan Elämä ja muita juttuja (2001). Sellainen huokuu itsevarmuutta, keimailee itsetunnollaan, ajattelee rajattoman suvaitsevaisesti ja on vapaa kuin taivaan lintu, mikä vertauksena tekee vääryyttä suvustaan, säävaihteluista ja ruokavaliosta riippuvaisille siivekkäille.

                      Hotakainen ilmoitti ihailevansa lintuja juuri siksi, että ne näyttävät vapailta rajoituksistaan huolimatta. Ikävämpää elämänmuotoa edustavat taiteen oppilaitokset. Ne ovat kuulemma väärällään koulutusohjelmia, joiden mukaan luovuus on vapautta tai pyrkimystä tuohon tilaan, joka muistuttaa automarketin tyhjää parkkialuetta:

                      ”Monilta harmeilta säästyttäisiin, jos tuleville taiteilijoille ei myytäisi tuota rajatonta autiutta kovin edullisesti. Rajaton taiteilija on kuin rajaton lapsi, parhaimmillaan nukkuessaan.”

                      Vasta kitka ja vastukset pörhistävät esiin ihmisen todellisen karvan, Hotakainen arveli, vaikkei tiettävästi hionut ajatustaan Jarrettin laajaa levytuotantoa vasten. Taiteessa vastuksesta käy myös epäluuloinen yleisö.

                      1970- ja 80-luvuilla se ei ostanut Jarrettin kummallisimpiä päähänpistoja, mutta teki hänen Münchenin pianoresitaalistaan valtaisan menestyksen. Siitäkin on tässä valikoimassa näyte.

                      Lisäksi mukana on perinteisillä kvartetti- ja trio-kokoonpanoilla soitettua jazzia, jonka perusteella voi jo ymmärtää, miksi Jarrettista tuli sukupolvensa ehkä jäljitellyin jazzpianisti. Muusikkotoverit pitivät taiteilijan kurissa. Kurista syntyi taidetta. Vapaudesta syntyi krääsää.

                      Divariin? Takaisin hyllyyn? No, jos tästä ei kehtaa rahaa pyytää niin sujautan huomaamatta myyntitelineen ja seinän väliin.