Ralph
Alessi & Fred Hersch: Only Many. CAM Jazz 2013.
Paikalle sattunut naiskuulija sanoi Only Many -leyvä seksikkääksi. En huomannut kysyä, että miksi,
joten yritän arvata.
Kun
eturivin jazzpianisti Fred Hersch ja vähän tuntemattomampi trumpetisti Ralph
Alessi improvisoivat keskenään, äijien nokittelusta ei ole tietoakaan. Sen
sijaan kaverin ideoita kommentoidaan ja tarjotaan uusia. Luonteva sosiaalisuus
ja kyky ajatusten vaihtoon on seksikästä.
Välillä
ideat ovat unelmoivia, toisinaan rytmi pomppii tarttuvasti, mikä kenties tuo
mieleen syvälliset mutta tanssitaitoiset herrasmiehet. Sitten seuraa
kakofonista apurahajatsia. Vähän sisään lämpiävää, joskin merkki korkeasta
koulutuksesta ja älykkyydestä. Haluttavia ominaisuuksia nämäkin.
Tiivistäen
sanottuna: Hersch ja Alessi ovat vaativaa mutta hyvää seuraa.
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä tuo naisihminen sanoisi Cecil Taylorista.
VastaaPoistaItselleni herää Tayloria kuunnellessa aina kysymys musiikkitieteen ja aivotutkimuksen yhteisestä projektista: nauttiiko Taylorin kaltainen muusikko kuunnellessaan ja säveltäessään tällaista samoin kuin rahvas kuunnellessaan tonaalista viihdettä? Samallahan tässä tutkittaisiin kulttuurisisa luokkaeroja, että onko sittenkin niin, että myös "vaikean" kuuntelijat ja tekijät ovat elämyksissään yhtä lailla henkisesti laiskoja kuin rahvas tottumuksissaan? Sitten vain selittävät sen älylliseksi vastuulliseuudeksi tai valppaudeksi kun on laiska rahvas johon verrata...
Itse en ymmärrä Taylorin musiikista mitään ja juuri siksi se outoudessaan aiheuttaa kaltaiselleni musiikilliselle diletantille pakonomaista tarvetta ottaa sen kummallisuudesta selvää. Ja tämä sopii tietenkin muihinkin pitämiini atonaalikkoihin kuten vaikkapa Bouleziin ja Lindbergiin: jos sanon että he kuulostavat hyviltä, ei minulla ole siihen yhtään teknistä perustetta. (Sen kyllä kuulen, että Paco de Lucia on parempi flamencokitaristi kuin Andy McCoy, mutta se ei vielä todista minusta paljoa.)
Mutta en halua luovuttaa vaikka vituttaa ja ihastuttaa vaihtovuoroin. Taylorin musiikki on kuin outo olio, jota en saa mielekkääseen hahmoon sitten millään. Tympeää reaalista joka vastustaa symbolista kaikin voimin.
Mitenkähän siis Taylor oikein kokee kauneuden... ja uskooko hän olevansa kuin kuka tahansa muu? Kuuleeko hän musiikin ihan toisin kuin me ja luulee puhuvansa samaa kieltä kanssamme? Taylorin kohdalla jopa epäilen, onko musiikki niin universaali kieli kuin jotkut väittävät.
Ei auta. On vain kysyttävä, kuinka yleensä puhua Cecil Taylorin musiikista mielekkäästi?
t. juha