torstai 16. tammikuuta 2014

Kirjallisuustsaari


Helsingin Sanomat tänään: Zadie Smith. Johtopäätös: Tommi Melender on uusi kirjallisuustsaari, joka määrittää kritiikin ajanmukaiset standardit.
Melenderin Antiaikalainen on kiinnostavin ja varmaankin kulttuuripiireissä seuratuin kirjailijablogi, jossa heppoisella näkökulmatekniikalla kirjoitettu valtavirtaromaani kuulee kunniansa. Helppo ei pidä olla vaan esimerkiksi ergodinen, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Tai ainakin työläs ja pitkä kuten David Foster Wallacen Infinite Jest.
Tämä on huomioitu myös Hesarissa, joten yhä harvempi kirja on enää ”toimiva”, yhä useampi on ”vaativa mutta samalla palkitseva”.

6 kommenttia:

  1. Eikö tämä ole vähän hedelmätöntä?

    Joskus ikuisuuksia sitten lueskelin Starkin ja John D.MacDonaldin muutaman suomennetun kirjan ja ihmettelin miksi ne ilmestyivät kioskikirjoina, kai jonkin sen alan firman kustantamina. Silloisista divarien markan tai 50 pennin kasoista niitä löysi. Tuntuivat olevan väärässä paikassa.

    Starkit etc. olivat lajissaan "toimivia" kirjoja, tai reilusti sanottuna hyviä, niin muistelen, mutta mitä tekemistä sillä on sen kanssa, että jokin Peter Handken kirja - vähän satunnaisena esimerkkinä - on "vaativa mutta samalla palkitseva" eli vähän toisessa sarjassa?

    Tarkoitan: onko tässä kaksi asiaa nivottu yhteen?

    Onko kyse kritiikin konventioista - "toimiva" - ja konventioiden muutoksista - "vaativa jne." Eli kritiikin kyvyttömyydestä lähestyä teoksia muutoin kuin omien, perinnöllisten latteuksiensa kautta?

    Ajatus että Melender on vaikuttanut latteuksien vaihtumiseen toisiin latteuksiin on kieltämättä mielenkiintoinen.

    Vai yritätkö sanoa jotakin esimerkiksi Starkin ja, no, vaikka kaiken hankalammin luettavan kirjallisuuden suhteesta?

    Oma asiansa on, että monet aiemmin mainitsemistasi suomalaisista nykykirjailijoiden tuotteista hävettäisivät minuakin, jos vielä yltäisin tuollaiseen myötätunteeseen ja Stark ei sitä tehnyt.

    Mutta siinähän on kyse eri asiasta, eikö?

    Kaikkein tuskallisintahan on lukea useimpia suomalaisia dekkaristeja, sillä kun dekkari on huono, se todella on sitä.

    Oma lukunsa ovat vielä ns. kansainväliset trillerit, joissa Iran on ottanut Neuvostoliiton paikan ja joissa Hizbollah ja al-Qaida esitetään veriveljinä. Tässä sarjassa Ilkka Remes on huonoudessaankin joskus kiinnostava.

    a edellä oleva ei ole minkäänlainen kannanotto Iranin, Syyrian jne. kansainvälispoliittiseen merkitykseen.

    Olen myös kuvitellut, että korkeiden ja alempien taiteitten rajaa häivytettiin varsin tehokkaasti jo joitakin vuosikymmeniä sitten. Silloin se kai tuntui mielekkäältä, mutta epäilen, että Peter von Bagh, yksi rajan eturivin murtajista, joskus yksinäisinä öinä hiukan katuu, kun tajuaa, mihin sittemmin on tultu.

    No, liian monta asiaa nivoutui tähänkin kommenttiin, mutta menköön näin.

    J.

    VastaaPoista
  2. Minusta tuntuu, näin illalla, että pitäisi perustaa anti-melender kerho, joka puolustaisi huonon kirjallisuuden lukemisen oikeutusta. Siis vapautta lukea mitä haluaa kysymättä keneltäkään saako lukea ja että pitääkö lukea.

    VastaaPoista
  3. Kai nämä keskustelut kirjallisuuden muotojen arvoista ja tarpeista ovat enemmänkin huolta vaihtoehtojen kapenemisesta, jonkin itselle tärkeän katoamisesta. Ei niinkään yksilöiden arvottamisesta. Ne jotka huolestuvat kulttuurin laadusta, kuten minä, ovat paljolti huolissaan itsestään, oman maailmansa säilymisestä, koska sen säilyminen tietenkin vaatii yleisen moninaisuuden säilymistä ja sitä pinnallistuminen uhkaa; ehkä siksi kaikki vanha taiteessa ärsyttäa ja ahdistaa, ehkä siksi vaadimme aina ja loputtomasti edistysta taiteelta säilyäksemme itse. Ja tietenkin myös nähdäksemme maailman mahdollisimman tuorein mielin mikä on kannatettava pyrkimys.

    En usko että aidosti arvotamme yksilöä (vain) sen perustella, mitä hän lukee tai katsoo. Joku kun saattaa lukea Dickensiä kiinnostavammin kuin joku toinen Pynchonia tai Beckettiä. Ja jos kumpi hyvänsä tulisi ainoaksi totuudeksi, ainakin minä eläisin helvetissä. (Se olisikin hyvä satiirin aihe: Suuri yleisö ahmii Beckettin epäromaania Millaista on! Keskustelee siitä työpaikoilla ja kahviloissa ja kohdatessaan marketeissa tuttaviaan. Päätalon lukijat kokisivat itsensä sivullisiksi ja uhatuksi vähemmistöksi. Tuollainen uni voisi olla kiehtova, mutta ainakin minä haluaisin jossain vaiheessa herätä siitä.)

    Jos voisimme olla täysin varmoja, että kaikki virrat pysyvät elävina, keskustelun laatu varmasti muuttuisi. Jäljelle kai sitten jäisivät yhtäälle ärsyttävät kulttuurisnobit ja -moralistit ja toisaalle sivistystä teeskentelynä pitävä eliitin vihaajat, kummatkin vailla perusteltua syytä. (Melender ei kuulu kumpaankaan; hän on nähdäkseni huolissaan juuri moniäänisyyden säilymisestä.)

    Kuten kommenteissani on varmasti tullut selväksi, itse kulutan ihan kaikenlaisia tekstejä neljännestä Rambosta Beckettin "maisemattomiin kertomuksiin". Kummastakin voin nauttia yhtä paljon. Kumpikin tekee olemassaoloni rikkaaksi. (Rambon härski kerronnallinen ja ideologinen manipulaatio taas on sitten toinen juttu.)

    Veljet ja siskot! Iloitkaatte kaikesta lukemastanne.

    t. juha

    VastaaPoista
  4. Eikö huolessa kirjallisuudesta ole kysymys huolesta moninaisuuden säilymisestä? Kai Melenderinkin kohdalla. En jaksa uskoa että yksittäistä lukijaa arvioidaan sen perusteella, mistä hän pitää. Kauheaahan se olisi jos kumpi tahansa, korkea tai matala, tulisi ainoaksi tarjolla olevaksi ihmiskunnalle. (Entisestä mielitystäni Handkesta en ole enää jaksanut innostua mutta Rambo 4 mahdottomassa toukkuudessaan vakuutti minut. Että kaikenlaista minunkin sisäisestä kellaristani löytyy.)

    VastaaPoista
  5. Tykkäähän Melender myös esim Raittilan uutuudesta, joten ei hän niinkään kapinoi valtavirtaa vastaan kuin marginaalin puolesta...

    VastaaPoista
  6. Aivan.

    (Olikohan tossa mun kirjootusvirheessä jotain alitajusta viisautta? Tiukkuuden sijasta NelosRambon toukkuus!?
    Kyllä tuota nelosta kattoessa oli kieltämättä tunne, että Stallonen toukka-aste on nyt ohi: ankara ja kummallinen rytinäperhonen tässä on syntynyt sietämättömästä kasarikitsistä... Mulle käy aina niin kun kehun tuota Stalonen taloudellisuudessaan nautittavaa toimintarytkäystä sivistyneille tuttavilleni, että joudun vakuuttelemaan, etten nyt ihan totta harrasta ironiaa vaan ihan todella nautin tästä elokuvasta. Elokuvien kohdalla tämä rajojen ylittäinen on aina ollutkin helpompaa. Kiitos Godargin ja Truffautin jotka alkoivat pitää John Fordia taiteilijana. Vanhoista suomifilmeistä en ole kuitenkaan oikein oppinut pitämään Peter von Baghin kovasta selittelystä huolimatta.)

    VastaaPoista